Yhden ruuvin kassaperseily

Ei kirvele lomalaisen auringossa palanut nahka, mutta päivän kipukiintiötä voi koordinaatiokyvytön täyttää vaikka konttaamalla rautakaupan kassan alla. Nii-ih. Ja kuuden reijän hilavitkuttimeen saattaa tarvita yhtä monta kiinnitysjutskaa, eikä niitä ei ole laitettu samaan minigrippiin ihan vaan niinku koristeeksi kilisemään. Tämän äärimmäisen monimutkaisen yhtälön sarjamokaaja todisti oikeaksi ylittäen taas kerran reippaasti sosiaalisen käyttäytymistaidottomuutensa kipukynnyksen. Kahdesti.

Kävin näet ostamassa portin sulkemismekanismihimmelin ja siinä kolmen miehen kassajonossa aloin kuunnella muutaman Kannaksen jälleenrakentajan tjaksfrii-pulputusta ja samalla alitajuisesti tekemään kädessäni olevalla muovipussilla jonkunlaista eestaasheijaavaa stressiliikettä. Eikö perkele pussi heilahda metri ennen kassahihnaa kämmenselän yli, siitä lattialle sekä pussin sisällön tilpehöörit rapsahtelivat iloisesti ja jokainen osa luonnollisesti eri suuntaan. Siinä sitten alati pitenevän neuvostojonon edessä hetki konttailtiin etsimässä ruuveja ja ripellyksiä havainnollistaen naapurin miehille härmänhitaiden kovin konsensushenkistä kassakäyttäytymistä. Öbaut kaikki keräiltyämme pikaiset maksut, moimoit ja uudenkarhea minigrippipussi messissä normaalia ripeämpi kaupasta ulostautuminen.

Überfiksu insinööri laski vasta kotiin päästyä pussin sisällöstä kuusi plus kuusi on yksitoista eikä tuommoista mun pakista löydy eli monopolimatematiikkaa soveltaen palaa pisteeseen A potkaisten sitä ennen itse itseäsi perseelle. Täysillä.

18 vitutuksesta velton kävelyminuutin päästä olin taas samassa kaupassa. Tällä kertaa lähestyin kassaa kulkusuuntaan oikeasta grilliosaston suunnasta, jotta jäi enemmän aikaa keilata kassan lähistön lattiaa. Naama kassalla oli jo ehtinyt vaihtua, mutta ilokseni huomasin viereisen kassan portin kohdalla kovin tutun näköisen ruuvin. Keskustelu asiakaspalvelijan kanssa soluikin tämän ansiosta jouhevasti tyyliin Päivää => päivää => Mitä saisi ol… => Mie tulin vaan hakeen tuon miun ruuvin => ööptuotaminkä… => tuon tuossa sormeni suunnassa => aijjaaetsemmone… => joo kiitti noo moi (johon tämä asiakaspalvelun ammattihenkilö vastasi lyhyellä virkahymyllä ja hieman viipyilevällä heiheillä.). Olisin varmaan saanut päivän asiakas ilmapallon ovella, mikäli semmoisia olisi ollut jaossa. Mutta silti selvisivät normia vähemmällä mussutuksella, koska tällä kertaa en kysynyt neuvoa mihinkään. Että semmosta. Aaargh.

Loppuviikon lomasääennuste...tilitilitom.

Menetettyäni luottamukseni virallisiin sääennusteisiin, päätin tehdä ihan teitä varten oman poppaennusteeni ns. kissan hiekka-astiamenetelmällä. On tähän asti ollut lähes luotettava, koska vain kerran olen tänä kesänä hölkännyt sortsit ja T-paita päällä raikkaassa räntäkuurossa. Eli säidenhaltija paskoi loppuviikoksi seuraavaa säätä:

Jos tiistaiaamuna hengitys höyryää, niin vika ei välttämättä ole hengityksessä. Maanantain jouluaattomaisen leuto sää jatkuu iltaan asti, ennen kuin paikalleen ankkuroituneen matalapaineen äitee saapuu pohjoisesta tuoden mukanaan hieman koleampaa säätä. Aamu-tv:ssä meteorologina esiintyvän tytöntyllerön mukaan viimeeksi näin kylmää on ollut vuonna 1962. Lohduttaa ihan helevetisti kesälomalaista tämä tiedon kultajyvä.

Keskiviikkona aurinko paistaa ainoastaan facebook-kaverien loma-otospäivityksissä. Matalapaineen ensi-aalto liikkuu Lappeenrannan ilmatilassa noin aamuseitsemän aikaan Harapaisen suunnasta lentokentän voitelukopille kiertäen hitaan vakaasti kentän ympäri ja suunnaten samaa reittä takaisin sateen kiihtyessä siinä about rautatieaseman kohdalla neljän-tuuman-paloletku-suihkusta maximusvitutustason vesiseinämään, joka sammuttaa sielustakin siellä mahdollisesti vielä vienosti lepattavan elämänliekin.

Torstaina Lappeenrantaa lähin maahan asti ulottuva auringonsäde sijaitsee Herakleen pylväiden tuolla puolen. Tuulen suunnallakaan ei ole keskiviikkona hevonvitun väliä, koska vaakatason sade menee kaikista insinöörien keksimistä kankaista heittämällä läpi hypotermoiden kuumempiverisenkin pekkapoutafanin lenkkipolun suojattomilla suorilla. Lapissa sataa lunta ja sille tiedolle loput Suomesta taputtaa karvaisia käsiään.

Perjantaiaamuna vallitsee rakkaassa valtakunnan kokoisessa Aquaparkissamme rauha tiilikattojen alla. Puolen päivään mennessä satanutta vesimäärä on viimeeksi digannut Nooa arkissaan. Ruokatunnin aikaan apteekin mömmöjonon vettävaluvimpien kaupungin puistotyöntekijöiden rauhoittavien kertaresepti ei enää mahdu siihen pienempään pussiin. Muuten on ihan helevetin hyvä maaliskuinen ulkoilusää.

Lauantain ilmanpaine vaihtelee yhden ja kahden baarin välillä riippuen rahatilanteesta. Myllysaaren parkkipaikan lokit alkavat kuolee ummetukseen paskahuussien puutteessa. Naamakirjassa auringonpaisteen tällä viikolla mukanähnyt ex-kaveri tunnustaa kolmannen bitchsläpin jälkeen puhuneensa vain kasvihuoneensa lämpölampusta eikä tee sitä enää toiste. Ainakaan niin suoralla nenänvarrella. Taressilla kalja pysyy jääkaappikylmänä, vaikka hypotermisen kouristuksen seurauksena lasi ei enää irtoa kädestä.

Sunnuntaiaamuna tuulensuunta on vaihtunut kaakkoon eli sateen ominaisuuksista on muuttunut ainoastaan haju. Aamulehden hakusukkulaviestin ylivoimainen voittaja on naapurin tuulivoimalla toimiva Maija Poppanen, joka rientää taas tahdonvastaisin juoksuaskelin puudelinsa perässä varjo tanassa. Sadetakki kun ei ole ollenkaan yhtä tyylikäs kuin juoksupurjeena toimiva sateenvarjotötterö. Sään lämpeneminen näkyy koko Suomessa veden olomuodon säilyessä lähes koko maassa nestemäisenä.

Suursäätila näyttää tällä hetkellä pysyvän yhtä hapokkaana tuonne heinäkuun puoliväliin asti, jonka jälkeen aurinko paistaa tuonne joulukuun puoliväliin asti. 

Pokkaritason vloggarointia

Kesäloman junttirundin eräällä siirtotaipaleella kuuntelin radiosta netin uusimpia trendejä ja siellä joku hyvinkin itseriittoisen kuulloinen toosanmaistelija totesi että blogit on niiiiin lääst siison ja tällä hetkellä trenditietoisen ihmisen pitäisi pitää videoblogia eli ilmeisesti lyhenteenä vlogia. No voi stna kun just aloin päästä vauhtiin tässä perinteisessä lukutaitoisille suunnatussa versiossa, niin nyt oon jo viimekautinen outkasti. En tosin tiedä haluanko tavoitella trenditietoisen mainetta enää näillä aamuilla, mutta kannetaan sitten oma korsi kekoon.

Kovalevyiltä löytyi kolme kappaletta ihan itse kuvaamaani liikkuvaa kuvaa sisältävää tiedostoa eli luonto-, urheilu- ja kauhuvideo. Periaatteessa tosin rajanveto näiden pläjäysten välillä on kauneimminkin sanottuna keinotekoisesti veteen piirretty viiva.

LUONTOVIDEO: Tyhjentelin pölhökissan rikkikuseman puhelimen muistikorttia ja löysin sillä räpylällä kuvaamani luontokuvasarjan, joka on niiiin syvältä neuvostoliitosta ettei sitä katsoisi edes pohjoiskorealaiset aidosti itkemättä. Ja tällä kuva-aarteella ajattelin aloittaa ohjaajanurani Ground Zerolta. Tai vähän sen alta Ground Minus Onelta.

Herrasmiehenä (?) säälin kuitenkin teitä julkaisemalla tästä mikrodokumenttisarjasta ainoastaan osan 1, koska osassa kaksi olin kuvannut pihalla hyppivää limaista pikkusammakkoa ja osassa kolme terassilla vaivalloisesti möngertävää etanaa. Naapurin mummeli luulee vieläkin, että osan 2 kuvauskömpimiset liittyivät ”kameran resoluution testaamiseen” ja osan 3 ”terassin mahdollisten routavaurioiden tarkastamiseen”, koska se uskoo miestä joka ”katsoo aina puhuessaan suoraan silmiin”. Voivoi. Ottaisin osaa jos osaisin. Ja hankkisin jonkun järkevän harrastuksen.

Mutta juu tuosta videosta. Olin koneella naamakirjailemassa kun huomasin oikealla sivusilmällä liikettä lintulaudallani. Jascques Cousteaumaista intoa uhkuen riensin hakemaan keittiöstä jotain kuvausvälinettä hetkellisenä haaveena kuvata elämääni suurempi elämä-vs.-kuolema-draamataistelu luontokappaleiden painiessa Lidlin auringonkukansiemenistä verta, hikeä ja suolia säästelemättä…Ja sitten Nokia kädessä hiivin apassinaskelin takaisin väijypaikalle kuvaamaan ovelasti sälekaihtimien välistä ettei ne poies säikähtäisi…no paskat ne mitään matsia käyneet ottamaan vaan homma meni pelkäksi himmailuksi. Enpä päässyt Iltalehteen tälläkään otoksella, mutta feceen nyt toki pienellä viiveellä.

URHEILUVIDEO: Ajattelin viime talvena laittaa alaselän kuntoon ja ostin mainoksen innoittamana semmoisen paskavatkaimen nimeltä Selätin. Oikein googletin ohjeet ja kävin autotallissa koko selätinsetin läpi (heti kun pysyin edes auttavasti pystyssä): perusjumpat, vauhtikyykky, pöytä, kellotaulu, korkkiruuvi, kingkong ja yhden jalan rongorongo. Oheisessa videossa on kuvausteknisistä syistä esitetty ainoastaan liikesarjan vaatimattomin väkerrys eli korkkiruuvin tiskirättiversio, koska kamerankäyttö yhtä aikaa ylä- ja alavartaloa eri suuntaan vemputtaessa on vaikeustasoltaan erittäin vaativa ainakin keski-ikäiselle miehelle, jonka motoriset taidot arvioitiin jo neuvolakortissa vaatimattomiksi…

KAUHUVIDEO: Tuorein videokokoelmani jäsen liittyy virkistyspäivän ryhmärämä-roadtrip-tyyppiseen eräänlaiseen virkistys-/kulttuurimatkaan mystisensynkkään Kymenlaakson maakuntaan. Hetkellisen mielijohteen, miedon keskioluen ja pitkäaikaisen et-uskalla-lällätysvittuilun seurauksena päätettiin yksissämiehin kuvata kunnolliset videoselfiet naamakirjaan. Porukan luovimpana miehenä ajattelin kuvata videon autenttisissa olosuhteissa eli kummitusjunassa. Toteutus jäin hieman vaiheeseen, koska pikaisesti tehdyn aikataulumuutoksen seurauksena baarin ja mörkövaunun välille tuli yllättäen kauhottua pakkiin paikallisen buffetin parisataa lihapullaa. Vaunuun istuessa oli mielen ja kehon metabolia jo siirtymässä pikkuhiljaa seuraavalle levelille ja unohtui se pikku yksityiskohta, että selfiessä pitäisi periaatteessa kuvata myös kameraa pitelevää henkilöä eli tällä kertaa allekirjoittanutta. Lopputulemana sain kuitenkin aikamiehen arvokkuudella taltioitua tämän elokuvataiteen tulevan klassikon jälkipolvien editoitavaksi. Lehtikielellä sanottuna alkoholilla ja luolamieslounaalla saattoi olla osuutta asiaan.

Jätän kokoelmani helmen kuitenkin julkaisematta. Se on reilun kymmenen vuoden takainen otos eräistä opiskelukaverin häistä, joissa olin delegoinut kuvaamisen enemmän booliastian vieressä viihtyneelle jampalle. Siihen aikaan videokameroissa oli semmoinen kätevä rannetuki, jossa kamera pysyi mukavasti handussa on-nappi pohjassa vaikka lattia olisi tehnyt korkeitakin aaltoja. Niimpä kuvanauhalle tarttui ”liikkuvaa kuvaa” nyrkit sylissä örisevien äijien polvista ja pöydänjaloista taustaselostuksena pelottavan outoja mörinöitä mm. metallinsinisen vm.83 Ford Sierran sielunelämästä. Onneksi sen ajan akut olivat lyhytkestoisia.

Tarkemmin asiaa mietittyäni ja edellä esitetyt asiat huomioon ottaen olen tullut siihen tulokseen, että jatkan pelkkää bloggaamista. Ilman liikkuvaa kuvaa.

Wanhan pierun positiivisuusviikko: Torstai

Positiivisuushaaste (4/5) eli Toilailutorstain positiivarit:

1. Trimmerillä paskaksi raapaistu muhviputki antoi taas hyvän syyn nousta sohvalta ja lähteä ostoksille.

2. Asiakaspalvelijatar 1. Kyllä osaa ihminen olla pahoillaan puhelimessa silloin kun syytä löytyy. Olin nimittäin maksanut oman vesilaskun lisäksi myös jonkun ihan tuntemattoman asiakkaan vastaavan laskun ”pienen inhimillisen erehdyksen” seurauksena. Positiivista asiassa oli erittäin miellyttävä-äänisen asiakaspalvelijanaisen herkän keveät sanavalinnat pahoitteluliturgiassaan. Enkä minä oman örinämittapuuni mukaan ehtinyt olla edes asiasta edes lievästi ärtynyt.

3. Asiakaspalvelija 2. Joeltäällähei. Reilu kuukausi sitten tunnetusta nettiliikkeestä tilaamani puutarhatarvikkeen saapuminen viivästyy enää kaksi viikkoa lisää, koska ” kansainvälisessä laivaliikenteessä on tapahtunut aikataulumuutos.” No ihan varmasti. Vaikka olen pitänyt itseäni hyvänä paskanpuhujana, niin enhän minä sentään näille ammattilaisille pärjää. Mikä on positiivinen ja hyvä juttu.

Positiivisuushaasteen esitän sille pihaportintolppaani vasten jalkaansa nostaneelle koiralle, jonka narun päässä taluttaman ihmishumanoidin sekunninosissa hömelöityvä olemus  sotailmeeni edessä oli viikon ehdottomasti viihdyttävin hetki. Kokovartalolla tehtyä anteeksipahoittelua ei pysty teatterikorkeassa opettamaan. Kiitos.

Wanhan pierun positiivisuusviikko: Keskiviikko

Positiivisuushaaste (3/5) eli Keskiviikon positiivarit:

1. Kävin rautakaupassa ostamassa ison ämpärin valkoista maalia. Kassajonossa siperialta tuoksahtava roopeankka sai Rautakaupan myyjän melkein hymyilemään…elämme lopun aikoja.

2. Ulkotiloissa syömisen ihanuutena maitolasiin eksynyt önniäinen säilyi hengissä myös ulos sylkäistäessä. Ei yrjöttänyt ollenkaan.

3. Kahden päivän tuijottamisen seurauksena etupihan nurmikko oli kasvanut riittävän pitkäksi leikkausta varten. Parta kasvaa lähes yhtä hiljaa ja hitaasti. Aika tapahtumaköyhiä olleet lomapäivät näillä ilmoilla…

Positiivisuushaasteen esitän niille viime lauantaina oveltani maailmanrauhaa etsineille tosirohkeille Jahven miehille. Täten heille ystävällisesti ilmoitan, että voitte hakea portille pinkaistessa pudottamanne esitteet paperinkeräyslaatikostani.

Wanhan pierun positiivisuusviikko: Tiistai

Positiivisuushaaste (2/5) eli Tiistain positiivarit:

1. Aamupalalla ääsmarketin uunilämmintä tummaa chiabattaa polarjuustolla + pressakahvee. Eihän vanha dieselkone voi paremmalla löpöllä käyntiin lähteä. Röökin vaihtaminen ruisleipään ei ole aamuyskän saundeja heikentänyt, ainoastaan lähtöpää on vaihtunut.

2. Lentokentän hölökkäkierroksella vastaan tuli tasan yksi (1) mummo. Siinä about 5 km merkin kohdalla. Eli siinä missä on oikealla uralla semmonen pienin kanto, josta otin oikealla lenkkarilla vauhtia pesäpallomaiseen tiikerisyöksyyn. Päätyen noin kahden metrin päähän edellä mainitun mummon eteen ampuma-asentoon maaten. Saatana lippiskin lensi päästä. Positiivinen asia on se tästä saatu käytännön kokemustieto, että pienikin purukerros heikentää ”tuntuvasti” keski-ikäisen maitohapoilla kyllästetyn rautakangen rekyyliä tienpinnasta. Paaaljon enemmän kuin muutaman millin lecasorakerros asfaltilla. Molemmista on nyt omakohtaista kokemusta ja mustelmia <3 . Moon jumalauta nyt niin onnellinen notta aion kuunnella Rammsteinia auringonnousuun. Täysillä.

3. Auringonkukkaprojektini etenee parempaa hienommin, vaikka tänään huomasin etanasaatanoiden syömiä reikiä lehdissä. Asiaa puutarharyhmältä tiedustellessani ymmärsin kuuluvani sen nössökerhon vähiten synkkään siipeen. Mikään ei ole niin totista hommaa kuin puutarhanhoito ja koomikot saa puutarhamartoilta huolella turpaan.

Jos voisin, niin esittäisin positiivisuushaasteen sille Myllykeskuksen voimakkaasti ehostetulle myyjättärelle, jolla oli tänä aamuna toinenkin ylänappi auki. Kuulemma.

Wanhan pierun positiivisuusviikko: Maanantai

Sain naamakirjassa positiivisuushaasteen ja vanhana narsissina ajattelin luonnollisesti päivittää tämän toisen kesälomaviikkoni hailaitit myös tänne. Maanantain positiivarit: 

1. Aamun ensihenkäyksellä tunsin suurta yhteyttä universumin kanssa haistellessani länsituulen raikkaita kukkaistuoksuja sekä makuusuunnassani idästä hiipiviä kissaperkeleeni aamuneljän normipaskoja. Hajumaailman jing ja jang. Aamusheebaa sössiessä totesin kissaystävälleni forecan poppaukkojen ennustaneen iltapäiväksi ukkoskuuroja. Olin niin onnellinen.
2. Ottaessani lenkkarit jalasta lenkin päätteeksi huomasin omistavani kahdessa jalassa yhteensä kuusi varpaankynttä kiitos lentokentänlaidan 3 kilsan loppukirin voimakkaan etukenon ja kiinalaisten Sport-lenkkareiden miellyttävänpehmeän ergometrian. Tilaan ajan pedikyyrille heti kun amiksen tytöt saapuvat taas harjoittelujaksolle. No mercy.
3. Kuulin autoradiosta Ami Aspelundin kappaleen Apinamies vuodelta 1973 ja tuli mieleen ylä-asteen hyväntekeväisyystempaus lehtipaperikeräyspisteessä sekä sieltä bongatut 70-luvun jallut. 

Esitän positiivisuushaasteen sille ihmispololle, joka varasti minun polkupyöräni viikko sitten. Perkele.