Egolokista lähiömultakonttausta sarkasmin raunioilla

Kyllä minun mielestä itseään saa kehua ainakin silloin, kun on pystynyt selkeästi parantamaan mitä tahansa suoritustaan guuglejumalan armollisessa suojeluksessa.  Suomiäijän geeniperimään kun on ohjelmoitu luontainen kyky ylittää (ja alittaa) miehekkäästi omat rajansa sillä suomalaisen sisun, lujan tahdon, oikeiden hakusanojen ja toimivan nettiyhteyden viitoittamalla elämänpolulla. Uuden oppimisessa tämän periaatteen sisäistäneen ihmisen alkuinnostuksessa on vain taivas rajana ja realismin astuessa kuvioihin täräyttää lahjattomimmankin juhamiedon itsetunnolta ilmat pihalle viimeistään se multainen maankamara, vaikka ns. kasvimaan yli pääsisikin tasajalkaloikalla.

Kuten taas kerran kävi tämän lähiöfarmarin porkkanankasvatuksessa. Viimevuotiset naurettavat tikkuporkkanat olivat katkera muisto vain, kun kaksin käsin riemuitkunpurskahduksen säestämänä tongin tuota oranssia kultaa takapihani muhevasta mullasta. Puutarhakompostorin ravinteet olivat tehneet tehtävänsä ja maan antimien kokoluokka vaihteli tällä kertaa tuommosesta yhden solun mittaisesta nanoameebaporkkanaisesta aina jyhkeän pikkunakin puolikkaan kokoiseen mikromooroottiin. Voi sitä riemun tunnetta, kun nyppimisurakassa penkin päähän asti kontattuani tajusin edellisvuoden yhteen kouraan mahtuneen sadon kasvaneen kokonaista kolmeen ja puoleen kouralliseen. Hieman minua tosin huolestuttaa sadon ja maanviljelystaitojeni eksponentiaalinen kasvu; näillä kasvukäyrillä joudun vuokraamaan traktorin peräkärryineen viimeistään syksyllä 2047. 

Vaikka koko tämänkertaisesta sadostani ei riittänyt jouleja edes yhden tuhnupierun tarpeiksi, niin vastapainoksi makua ei lähiöjuureksissani ollut tällä kertaa juuri maistettavissa. Ilmeisesti runsaita sateita seuranneen kuivuuden seurauksena kaikki maku oli imeytynyt maahan ja maukkainta kasvimaassani oli se penkkejä ympäröinyt kompostimulta mikä toki voittaa ne lähiliidlin valmissösseröt. Puolikas lautasellinen maanläheisen ekoloogista vegaanijeesustelua sai taas henkisen minäni hippiosaston hymyilemään sisäisesti matkalla kohti kirkkautta ja lihansyönnin syntejä syviä.

...

Sarkasmi on huumorin vaikein laji. Ainakin silloin kun pään sisäisen sanakirjan sivuja liimaa toisiinsa majesteetillinen vitutus. Potenssiin kaksi.

Skuutsintäydeltä kahden tahdin mielenrauhamustelmia

Eilisen eloonjäämiskamppailussa:

• etenin lyhyin syöksyin, kävellen, kontaten, ryömien ja jopa juosten
• hyppäsin melkein koko ojan yli
• pakenin mielikuvitusvillieläintä
• näin verta, suolia ja ulosteita
• amerikkalainen sateliitti palautti suomalaisen kartan ryöväämän suuntavaistoni
• taistelin painovoimaa vasten ilman käsien apua ylämäkeen edeten ja iloitsin painovoiman avusta samaa mäkeä kylkimyyryä alastullessa
• vaatetukseni nestetasapainoa ylläpiti ulospäin runsas hikoilu ja sisäänpäin sadekuurovesi
• keksin kaksi uutta kirosanaa
• kaaduin metsässä ja vaikka kukaan ei ollut kuulemassa niin siitä pääsi silti ääni
• ylläpidin metsän ravinnetasapainoa pissimällä puunjuureen
• pahoitin mieleni termarikahvini unohtuneesta sokerista
• pärisi luontoäänenä Homelite
• en löytänyt mielenrauhaa ainakaan sen luonnon keskeltä

...kaikkee sitä joutuukin taipumaan vain saadakseen yhden ropposellisen metsänantimia. Vaikka olisi miten pieni ropponen.

Kengällinen sadevesikaffetta aa-men!

Jotkut aamut osaavat mennä niin totaalisesti päin persettä notta niitä ei normituurilla varustettu lajitoveri ymmärrä. Eikä mitään siloista sulopyllyä päin vaan semmosta elefantinkokosta karvaista megahanuria. Kuten tämä jumalanhylkäämä torstaimoorning. Kissat herätti tosin armollisesti kymmenen minuuttia perusaamurutiinia aiemmin eli mikäli rähmän seasta numerot oikein hahmotin, niin aamulottoni ensimmäiseksi numeroksi viralliset kissavalvojani olivat arponeet numeron neljä ja varanumeroksi kaksoispisteen perään kolmekymmentäviisi. Eihän siinä muuta kuin aamurutiinit ja kuppi kahvia. Tai niin taas hyväuskoisesti kuvittelin.

Pääsin ajatuksessa ”Hyvinhän tässä jää aikaa nauttia aamuteeveeohjelmat ja -kahveet ennenkuin lähden...” lähes loppuun, ennenkuin pienen ennakointivirheen seurauksena se iso herkullinen saludokiulu imeytyikin minun vatsalaukkuni sijaan sohvan käsinojan pehmusteisiin. Ai jumalauta. Siinähän se aamun sudenhetki kuluikin rattoisasti sohvaa jynssätessä ja aamukaffet jäi haaveeksi. Onneksi eilen työstä lähtiessä oli sen verran lämpöinen ilma, että tiesin päällystakin ja sateenvarjon odottavan kiltisti toimiston pukukaapissa jonne ne unohdin. Pieni tihkuvesituhnu tasoitteli murheenryppyjä kaljusta lähes eroottisen hellästi ja olo oli hetken aikaa melkein onnellinen. Ainakin siihen työmaaparakkien kulmalle asti. Siihen kohtaan missä on jalkakäytävässä asfaltin vieressä se vesilammikko, joka kokeiluni mukaan on noin kaksi senttiä oikean puoleista kenkääni syvempi. Oli muuten jänskää huomata, miten hyvin tuommoinen tavallinen nahkakenkä pitää vettä. Päästessäni työpaikan pihamaalle, niin kenkä oli säilyttänyt huolellisesti kaiken hörppäämänsä kuraveden (pl. se osuus mikä oli imeytynyt paksuun tennissukkaan). Aika jännää...

Toimistolla oli kuitenkin vielä siistijä lattioita hinkkaamassa, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan säästä (eh-heh) ennenkuin poistuin vielä itseäni sisäänkuittaamatta läheiselle kauppatorille tarkoituksena viimeinkin hörpätä se aamukahvikuppi, jota kehoni joka solu jo lähes ääneen huusi. Mukava ajatus. Torille päästyä sade alkoi jo hieman kiihtyä, joten ”nautin” muovimukikahvin pikana postimerkinkokoisessa torikopissa oikein eksoottisen tuoksuisen seurueen vähiten horjuvan jäsenen öristessä minulle joskus kauan sitten hyvin alkaneista teologianopinnoistaan. Mielenkiintoista...totesin fadeouttina poistuen samalla kohti työpaikkaa oikean jalan varpaiden välistä lirskuvan sadevesimöhnän kohottaessa mielialaa askel askeleelta. Työpisteelle päästyä kellokin oli hieman yli seitsemän eli kyllä minun mielestä tuommoinen kahden ja puolen tunnin aamupuuhastelu on lähes minimi sellaisen hyvän työvireen päälle saamiseksi. Suosittelen todella lämpimästi.

Ensimmäisen työkaverin tullessa töihin hymyilin katsekontaktilla ja toivotin hyvää huomenta...niih. Ja vielä prkl vuoden eilistä vanhempana.

Retropoppi- ja tuhnukoneella kohti Kalkuttaa

Rationaalisena retrohamsterina on tullut tätä nykyä tavaksi ostaa ensin ja harkita vasta sitten, varsinkin jos vastaan tulevan esineen hinta on kuulemma halpa tai sitä ei käytännössä ole. Tällä viikolla turhakeaarteistoni kasvoi kahdella lähes käyttökelvottoman hienolla yksilöllä: retropoppikoneella ja tuuletin-kylmennin-starwarshimmelirobotilla. Kummankin käyttöarvo liikkuu nollan molemmin puolin, mutta katsekontaktin hetkellä ne käynnistävät (tai lopettavat) antoisan keskustelun. ”Mistä sie tän oot hankkinut?” – ”Paljo tää makso?” – ”Mitä v*ttuu sie tällä teet?”-kysymysketju ei enää riittävän monta kertaa kuultuna tunnu ollenkaan loukkaavalta, vaikka kyselijän status morjestusjärjestyksessä olisikin korkeintaan tasolla ”vain ehkä suoraan etusektorista kohdattaessa”.

Ensimmäisenä keräilynälkääni kahmaisin tuon Philipsin poppikoneen. Ihan kirjaimellisesti, kun nuori harjoittelija meinasi jostain kumman syystä runtata kaikki ex-työkaverin jälkeenjääneet ”vanhat retroromut” roskiin. En ymmärrä miksi. Enkä sen naisenlogiikalla antamaa meriselitystä pystynyt näillä kromosomeilla tulkkaamaan, koska normaalisti käyttämäni naistenkielenkääntäjä on lokakuuhun asti vuorovapaalla. Philipsin poppikoneiden särkemisestä minulla on tosin jo lähes elämänmittainen kokemus; ensimmäisen sellaisen pistin tuhannen sukuelimen päreiksi osimoilleen heti kun olin fyysisesti ehtinyt kypsyä juoksentelutaitoiseksi eli käytännössä sotkeuduin virtapiuhaan syöksyessäni siskolta kuurupiiloon pöydän alle. Isältä pojalle kestäväksi tehdyn saundijyrän mainoslause osoittautui liian optimistiseksi sille lentoradalle ja jo toisen pompun aikana äitikin ehti todeta koneen takuun päättyneeksi viime tammikuussa. Mukava lapsuudenmuisto, joka tuli huutotatuoiduksi pysyvästi takaraivoon, vaikka äksidentin jälkeen sen miljoonanmonta sivua onkin jo tän Mr. Murphyn pöytäkalenterista ehditty repiä ja monissa piuhoissa kompastella.

…mutta kuvan humppakonetta ankeampaa soittopeliä en pystyisi sieluni silmillä näkemään, vaikka sielun omistaisinkin. Ei mitään ylimääräistä, eikä ihan kaikkea tarvittavaakaan ja 80-luvun DDR-kirveellä veistetty ulkomuoto ylittää rumuuden kynnyksen jo melkein kauneuden puolelle. Play-napin ensipainallus toi keittiööni lapsuuden joulutunnelmaa, kun ainoalta varastonperukoilta löytämältäni C-kasetilta tulvahti joku kauheimmat joululaulut-rallatus, josta pienimmätkin stereoefektit riisui pois tuosta ainoasta kaiuttimesta monotonisesti rahiseva menneen ajan ankeus. Vielä kun saisi jostain musta-valkoteeveen, niin pomppaisi lapsuudentraumojen hoito taas seuraavalle levelille. Lauantaitanssit, ääliökokit Kolmonen/Vanamo ja Lasse Pöystin iltasatu, niin johan alkaa saunan takanta tila loppuu perrrrkeleeh.

Tämän uudemman turhakkeen hankintaan vaikutti kesän ensimmäisen loma- ja työpäivän aiheuttama tilapäinen häiriö kehon neste- ja voima-/järkitasapainossa. Jumalauta. Keskellä kaupan käytävää iso tuulta tekevä elektroniikkajööti, jossa oli värivaloa, kaukosäädintä ja kaikkee mahdollista laiskan miehen koukutinta. Ja kaiken lisäksi tuulikonehökötin maksoi ooveeehootaan huomattavasti vähemmän, vaikka insinöörin laskuopilla olinkin kassaneidin kanssa pitkälti eri planeetalla sillä surullisenkuuluisalla mars-venus-akselilla tuon prosenttilaskun suhteen. Mutta kaupat tuli ja ihmevekotin kainalossa kotio hellettä pakoon toiveena ettei tartteis taas seuraavaa yötä hikimarinoida ruhoansa itälappeenrantalaisen urbaaniviidakon trooppisissa metaanihöyryissä…no ei tarvinnu joo…

Illalla virittelin turhakkeeni kaiken tieteen ja taiteen sääntöjen mukaisesti käyttöohjetta mukaillen ja ei muuta kuin painajaisteni unihiekkalaatikolle sattumia kaivelemaan. Aamulla pystyin aistinvaraisesti jo ensihengityksellä toteamaan, ettei on se mainoksen tehokkuushokema ollut ihan tuulesta temmattu (!) väittämä….Varmasti kaikki Venäjän Kannakselaiset olivat yön aikana innostuneet grillailemaan vahvasti votkissa ja erään nimeltämainitsemattoman kaupunkimme keskustassa sijaitsevan sellutehtaan oli just sinä yönä pitänyt turauttaa semmonen kymmenen Estarin megapieru. Ilmanlaatuporttaalista tarkistin, että ulkotiloissa ilmanlaatu oli erinomainen…no kai se saatana sitä oli, kun tuo ihmehärpätin oli imenyt tuuletusikkunasta kaikki Venäjän metsäpalojen kökkäreet ja sellutehtaiden kakkapatojen kaameimmat höngät täältä Uralille. Ja runtannut ne kootusti minun keittiööni aamupalan painikkeeksi. Kalkuttalaisen saniteettilaitoksen atmosfäärissä ei ensimmäisenä tullut mieleen käydä leipää voitelemaan puhumattakaan aamusumpin keitosta. Kaiken kukkuraksi jo kolmannen kirosanan kohdalla kone alkoi pitää jotain ihme pip-pip-pip-dipi-dipi-dipi-ääntelyä. Piuha seinästä, kone varastoon ja itse pihakeinuun monttu auki nauttimaan kesäaamun raikkaudesta. 

Tätä kirjoitellessa mankka on jo autotallissa ja tuuletinrobotti edelleen varastossa. Siitä kun ei oikein saa kunnon poijunpainoakaan, koska todennäköisesti joku EU-direktiivi estää tuuletinromun loppusijoituksen Saimaan pohjaan. Ajattelin sittenkin tehdä siitä Suomen ensimmäisen kauko-ohjattavan ja värivaloissa piipittävän telkänpöntön discosta tykkääville lintueläimille. Jos edes yhden kerran onnistuisi jossain…

Harapaisessa ei Polle enää aisalle kaki

Näyttää olevan kaakonkulmalla muotia tämmöiset Muistojen Imatran ajot ja Muistojen Suur-Saimaa ajot ymv. vuosittain toteutettavat vituttajaiset, joissa etelä-Karjalaiseen tyyliin kaikkiväki kokoontuu riemuitsemaan jälleennäkemisistä ja itkupotkukiukuttelemaan siitä, että miten helevetti me tämäkin homma saatiin kaupungistamme poiessössittyä. Ja ottaa vielä todisteeksi selfien jonkun vanhaksi mestariksi itseään väittävän ulkomaalaisennäköisen karvakäpälän kainalossa niin nuorekkaan nykyaikaisesti. Koska ensi vuoden jälkeen tulee kuulemma kuluneeksi 60 vuotta Harapaisen edellisistä kuninkuusraveista, niin ajattelin minäkin laittaa korteni kekoon ja perustaa Muistojen kuninkuusravit 2015. Ei mtn pissilissujen mömmöreivejä, vaan ihan perinteinen eläinhevosten muistelu-/kauluspaitapainiwiikendi. Ratana olisi siis Harapaisen vanha ravirata eli ns. Nuuhi-cup ravattaisiin rundissa Kimonkatu-Eskolankatu-Liinakonkatu-Silakatu jne. Liikkumavälineenä saisi olla hevonen tai muu sitä muistuttava eläin, koska ei nykyihminen oikeasti erota lehmää hevosesta, kyynerpäätä hanurista tai Giagomo Agostinia Viktor Klimenkosta.

Ratavarikolle pystytettäisiin teltat ja karsinat joista saisi keskikaljan lisäksi makkaraa, vetyä/atomia ja ehkä jotain aiheeseen liittyvästi mairean vähä-älyistä ”olinha siel miekii 2015”-tilpehööriä. Mennenin sponssaamassa Muistojen tanssipaviljonkiteltassa kaljunylikampaajat saisivat humpata itsensä ambulanssikuntoon Hietamiehen juontamana ja muistojen nakkikioskijonossa voisi vielä kerran kokea miltä tuntui ottaa turpaan pystystäjaloin vety vasemmassa ja lompsa oikeassa kourassa. Muisteluun kemiallisesti kykenemättömän kaljaveikon kusen ropsahdus telttakankaaseen toisi paikalle taas Hänen Korkeutensa muistojen järjestysmiehen, joka vararistuksen auktoriteetillaan nakkelisi rosmopoliisivöntsäköllillä pahiksen tonttiin eikä viikkoon tarvitsisi viagraa sen jälkeen. Tanssipaviljonkin viereen kyhätyllä alkuperäisenmallisella muistojen katsastusasemalla tyly-Tero hylkäisi euron korvausta vastaan pakastavedetyt kiesitkin ja räpsäisi kaupanpäälle olkapäähalissa aidon duckfacejiipeegeen. Humppa raikaisi, tupakki palaisi ja paska haisisi, kun helteisessä hyyskässä saisi pyyhkiä muisteluperseensä Etelä-Saimaan kulttuurisivuihin. Bontsornoille tai niiden bussikuskeille (kärrynpyöriä k)antaneet muistojen kisahutsut kehuisivat vieläkin kilpaa jälkikasvujensa komeita rusketuksia ja tuulettimenkorjaajan kuontaloa…kuin silloin ennen kun nirsknarsk sano aamuun asti Soliferin jouset…

Samanaikaisesti pidetyssä Muistojen Kaupunginvaltuustokokouksessa wanhat änkyrät kokoontuisivat tippa linssissä muistelemaan niitä valtansa kukkuloita, joilta he yksissätuumin saivat tämänkin haureuden bakkanaalin näin napakasti sössittyä aidonrehellisellä etelä-karjalaisella keklu selkään-mentaliteetilla ja yrittäisivät samalla muistella mitähän helevetin hienoa niilläkin ”säästöillä” melkein yritettiin saada aikaiseksi. Irtopisteidenkeruubingossa muotoiltaisiin paikallisia raviseuran aktiiveja kiittelevät skumppapuheet sanamuodoiltaan riittävän pyöreiksi, jotta tohditaan taas vaalien jälkeen käydä selkä suorana potkaisemassa niitä rehellisennäköisesti perseelle. Muistojen puunhalailu-tilaisuudessa paikalliset viherpiiperökassialmat kertoisivat isällisellä äänellä jälkipolvilleen, miten paaaljon tuulenhuminaa ja linnunlaulua onkaan tässä metsässä kuultu niiden kahden vuosittaisen hiljaisen lisäpäivän aikana kunnei ne pahanhajuiset kauramoottorit pärise…ja miten me taas meditoitiin maailmanloppu hamaan tulevaisuuteen vain äiskän, mutsin ja sen patteritoimisen myyränkarkottimen voimalla. 

Tilaisuutta varten perustettaisiin vähintään kaksi naamakirjasivua, jossa viikonlopun teemaa/järjestelyjä saisi liikuttavimmin muistella ne jotka eivät alkuperäisessä koskaan olleet paikalla tai eniten edesauttoivat sen kaatamisessa. Sivuille voisi sitten jouluun asti lähetellä satoja kuvia vanhan ravimestarin vaimosta ja suomalaiskansalliseen tyyliin jonkun muistokiven paljastamisesta tai kukittamisesta. Eihän mikään piristä paremmin naamakirjakaverin päivää, kuin kuva kukkapuskasta jonkun muistomerkin vieressä. Ja tietysti selfie siihen päälle osoittamaan suurta kunnioitusta ja kuinka hyvä ihminen minä oikeasti olen. 

Parasta tässä oheistoimintoihin keskittyvässä juhlassa on se, että hevoset saavat syödä rauhassa heinää… ;)

No joo…tässä nyt tämä ideanaihe ja alan nyt väsäilemään raha-hakemusta jollekin kaupungin homehommelilautakunnalle. Palaillaan sitten myöhemmin astialle rehdin hevosurheilun merkeissä. Mikäli semmonen toiminta nyt lasketaan urheiluksi, jossa hevonen tekee enemmän kuin kaikki työt ja ihminen vain istuu penkillä tuijottaen sen (Pollen) hanuria…nomoi.

Pummikoneen rappusissa Obama

Silloin kun tekniikan Ihme-lapseksi koulutetulla (ja sellaiseksi jääneellä) ei ole mitään järkevää tekemistä tai monologinaihetta, niin se alkaa joko järjestelemään ajatuksiaan aakkosjärjestykseen tai punnitsemaan pieniä esineitä orsivaa’alla. Niin kuin nyt tänäaamunakin, kun vielä kofeiinittoman ruhoni japanialaismallisten aamusilmäluomien välisestä harmaudesta yritin priorisoida keittiöni aamutoimien agendaa kahden seiniä tuijottelevan karvamöntin ja kahvinkeittokoneen muodostaman epäpyhän kolminaisuuden antaessa taas kerran sen kipeästi tarvitsemani henkisen persepotkun starttilaukaukseksi matkalleni kohti työpaikkani perjantaisen kelmeänä hohkaavaa mainoskylttiä. Neljän sekunnin hengitys nenän kautta sisään ja sama hitaasti suusta ulos… Moon teoriassa se karu soturi ja te lemmikkejä…eikä toisinpäin.

Eli siinä ne kissaystäväiseni taas nakottivat ritirinnakkain jotain toimenpidettä pikaisesti odottaen ja täysin välinpitämättömänä sille faktalle, että huoneen sillä hetkellä ainut kädellinen (eli minä) pystyy heistä poiketen avaamaan mm. sen ruokakaapin oven ja sheebapussit janiinedelleet… Tästä déjà vu-hetkestä ”viisastuneena” päätin taas aakkostaa v-käyräni tätä elämänosiotani jojottavat parametrit käyttämällä suorana analogiana amerikkalaisten lajitoverieni kylmän sodan valmiusluokka-asteikkoa (DEFCON), koska sekin on ihan varmasti jonkun kissanomistaja-insinöörin alun perin keksimä. Voihan ne vormu päällä yrittää miehekkäästi muuta sössöttää, mutta kyllä kissaa samassa kyökissä joka aamu väistelevä näkee rivien välistä karun totuuden.

Kissaeläimen Kehonkielioppi-tutkielmasarjaani olen lähes järkevän oloisesti astekoinut kissojen pummintakuviot aina lunkista ”kunhan tässä v*ttuillessani käyn sheebaasi nuuhkaisemassa”-mukahuikomisesta (DEFCON 4) aina järkeävajaa ”mä-revin-sun-varpaat-ynnä-muut-irti-jos-ei-kohta-ala-liha-liikkuu”-nälänhätään (DEFCON 1). 

DEFCON 4 (vihreä). Rauha maassa ja ihmisellä hyvä tahto. EVVK:t lähes näkymättömiä. Veden jo ropistessa kahveepurujen päälle laahautuu vähemmän hidas karvalöllerö eläinmaailman veltoimmalla askeleella viiden sekunnin välein haukotellen muistuttamaan läsnäolostaan. Siskolla tutka keilaa ainoastaan kylkiasennosta vapaalla korvalla, luottaen hajuaistiinsa. Sheebat mukiin, lässynlässyt ja oooo-le hyvä. Pölhö nuokkuu keskellä lattiaa, käy (ehkä) välinpitämättömästi nuuhkasemassa mättöään, mutta tn. kävelee vain silmät puoliummessa ja häntä suorana huomiota herättävän läheltä takaisin elbaamaan. (Muistan tarkistaa onko ulko-oven edessä ylläriraato venttaamassa ENNEN kuin astun kynnyksen yli). Pölhö&Ruuski-duo palaa kyllä syömään kun silmä välttää. Aina.

DEFCON 3 (keltainen). Välirauha maassa ja ihmisestä ei niin väliä. Herätyksenä vielä semihillitty jalkojentallonta, tarpominen ja lähes inhimillinen naukumäyky yhdistettynä hypnoottiseen Batmantuijotukseen liian lähellä ihmisen hajuaistia haukotellen. Orjan maahan osuva jalka käynnistää kahden hengen kissa-armeijan etenemisen kohti keittiötä olkapääojennuksessa välinpitämättömän hitaasti kiiruhtaen kipitysaskeleella (sinikäyrämuotoa) potentiaalisen kiitollisuudenvelan välttämiseksi. Sheeboja odotellessa vielä aikaa rauhassa nuolla tassut ja sukuelimet. Ei katsekontaktia ainakaan ihmisen kanssa.

DEFCON 2 (oranssi). Fakjuu ja juokse. Kutsumerkit vaihdettu salaisiksi eli orja ei muodollisen heräämisen jälkeisellä ensikeilauksella havaitse liikettä missään, mutta MJÄÄÄH-MJÄÄH-RAAPS-RAAPS indikoi tiedustelutoiminnan jo alkaneen ja erikoisjoukkojen eliitin (Pölhö) kaivavan sängyn alla poteroita ja määrittävän hyökkäyskärjelle (Ruuski) maaleja. Peiton sivuunvedon toimiessa liipasimena syöksyy nälänriivaamat paholaisenlapset huonekaluja hipoen peräkanaa keittiöön, jossa ottavat tilan jatkuvalla liikkeellä tehokkaasti haltuun kahden muuttuessa kymmeneksi. Nyt löytyy ääntä jo molemmista ennemmän kuin työterkkari määrää ja katsekontaktin hetkellä voi olla onnellinen, ettei ihminen oikeasti osaa lukea eläimenkään ajatuksia. Yöunet ja järkihän siinä niitä öögia katsoessa menisi. Vähintään.

DEFCON 1 (punainen). KOMMPPANNJJASSA HEERÄÄTYY-YYY-YYSS! Silmäluomieni noustessa Obama kapuaa jo Air Force Onen rappusia salkku kädessä eikä seitsemännen sinetin avautuessa synny taivaassa hiljaisuutta. Orjan ylösnousuliikkeenä nopea linkkuveitsi karjaisulla Pölhön oikoreittinä vatsan yli kynnet ulkona ja täysillä kaiken järjellisen alleen peittävän mölinän paetessa sheebaohjusten perässä kohti Lopullista Tuomiota suorinta (ei esteettömintä) reittiä… ja mutsin antama yukkapalmu on taas paria lehteä kaljumpi. Toikkatsunamin ensimmäinen aalto ohittaa keittiön ja pysähtyy saunaeteiseen teroittamaan pahaenteisesti kynsiään, kun taas enämpiälyinen jarruttaa jo ruokakaapin kohdalla jääden naaraanraivolla raapimaan mahdollisesti kaapinoven välistä repsottavaa ruokapussinreunaa. Ruokakaapin oven avautuessa hyppää paksuiita sheebapahvilootan päälle rähmälleen ja takavasemmalta singahtava pölhöpoika kumauttaa otsansa orjan sääriluuhun. Ruokakuppia täytettäessä toinen pyyhkii iljettävän tuntuisesti naamaansa pohjetta vasten, toisen joko roikkuessa kynsillään pöydänreunssa tai mitatessa hyppykaarta mikron päälle. OMMNOMMNOMM ja mättöä naamaan sen minkä leukaluiden liikelaajuus joustaa, eikä edes pölhömpi uskalla normisti pakittaa ettei sisko pääse pöllimään sheebalättyä mukista. Orja käy kähvinkeittoon taas yhtä elämystä vahvempana…hohhoijaa…

Sori taas, että tästä tuli liian pitkä teksti ja pääosin edellisten toistoa, mutta kun kalmankylmä kissankuono tökkää aamupimeydestä viidenaikaan paljaaseen pohjelihakseen, niin siinä lähtee pakosta wanha qwertydieseli käyntiin suuntana vain se surullisenkuuluisa Taivaanranta…