Mikä yhdistää munia hautovan hellesään, ameriikan
tiedustelupalvelun, sosiaalisesti ihmisrajoitteisen keski-ikäisen ihmisgorillan
ja puuttuvan yleiskunnon. Vastaus on Google Maps. Ja/tai Lauritsala. Luin näet
eilen Etelä-Saimaasta jutun, jossa joku abo kehui Lappeenrannan parhaaksi
rannaksi jotain hemmetin Murheistenrantaa ja koska nimi kuullosti
eteläis-karjalaisen itsetunnon omaavalle hyvältä, niin päätin lähteä
tsekkaamaan keuhkoja vähän eksoottisempiin maisemiin eli googlen neuvosta kohti
Lauritsalaa. Suositukseksi riitti viereistä tonttia hallitsevan ihan oikeasti
viisaan ex-lääkärin toteamus että ”no on se ihan hyvä”.
Vaikka 23 vuotta on vierähtänyt kaupungissa, niin ei mitään
hajua missä joku Murheistenranta tjsp. sijaitsee. Sosiaalisesti rajoittuneena
ihmisenä kaikki leveysasteet ja elonmerkit Kaukaan sellutehtaan pohjoisportin
ja kuutostien Imatran rampin väliltä ovat tähän asti olleet sosiaalis-topografisesti
täysin merkityksettömiä kärpäsenjutskia kartalla. Ajattelin kuitenkin kesän
hölkkä/makkara-läskitasapainon taaraamiseksi ottaa riskin ja syöksyä rohkeasti
tuntematonta kohti aivojeni pieraistua sitä ennen liikkumavälineeksi jo rotan
raadolta tuoksuvat Dasslerin Adin halpikset. Suuntavaistottomuudesta
taiteenlajin tehneenä en lähtenyt bingoilemaan tienviitalta toiselle, vaan
antauduin CIA:n vakoilujutskahärpäke Google Mapsissa aneemisesti joka
risteyksestä erikseen komentelevan muijan hellään huomaan.
Heti kun olin saanut improvisoitua uimarompereppuun
kännykkäsysteemin ulostulot ja piuhakiinnikkeet, olin fyysisesti lähtövalmis.
Kännykän ohjelmointi, repun selkäänlaitto, alkukiihdytys kohti tuntematona ja
jännityksellä odottamaan ensimmäistä komentoa. Mikä olikin tämän matkan
kannalta täysin hyödytön ”lähde etelään”, mutta vasta kolmannen ”käänny
vasempaan” komennon jälkeen arvasin mokanneeni taas jotain. Reppua selästä
riisuessa ehdin jo miettiä että mikä helevetin amerikkalainen alkujumppa tämä
oli, kun minut takaisin pihaan palautti. Kuvan perusteella olin näpäyttänyt
hipelöintinäyttöön ensiksi oikean maalin ja sen jälkeen vielä toisen kerran sen
päälle maaliksi oman osoitteen. Puhelin laittoi gps:stä automaattiseksi
lähtöpaikaksi naapurin pihan ja paluupaikaksi oman pihan korttelin toisella
puolella. Hemmetin hieno aloitus. Uusi ohjelmointi ja matkaan.
Tämän jälkeen matka meni osimoilleen hyvin
Lauritsalanrajoille asti pl. yksi amerikkalaisten muilutusyritys, jossa sateliittimuija
neuvo Tirilän työväentalon kohdalla kääntymään sekä vasemmalle että oikealle.
Mutta onneksi en ihan niin pihalla ollut vielä siinä hapessa. Myöhemmin kyllä
meillä oli selkeesti eri tulkinta käsitteestä ”loiva kaarto vasempaan”, koska
toisella kerralla meikäläinen pääty luotibaarin pihaan ja toisella johonkin
ihme sillan alle. Tässä vaiheessa ajattelin jo kysyä vanhanaikaisesti joltakin
lauritsalanabolta neuvoa, mutta vastan tuli ainoastaan yksi heiluritissinen
muija (joka sujahti ohi ääntäni nopeammin) sekä yksi herrasmies, jonka kassissa
kilisevien urheilujuomien ansiosta oli pitänyt tutkaa pois päältä viime
vuosikymmenet ja suunnanhahmotuskyky oli tien suoruuteen nähden kovin
vaatimaton. Onneksi bittiavaruussussuni neuvoi ennen molemminpuoleista
itkupotkuraivaria kipuamaan takaisin päätielle. Hyvä.
Tämän jälkeen lähti askel kulkemaan normaalia reippaammin
eli vedin seuraavasta risteyksestä ohi. Keuhkotilavuudella mitattuna helevetin
monta sataa metriä täydellisessä hiljaisuudessa juostuani alkoi epäilys hiipua
kuntoa nopeammin ja päätin vihdoinkin rehellisesti ääliönä riisua repun selästä
ja katsoa näytöltä miten eksyksissä
oikeasti olen. Odotellessani puhelimen ”määrittäessä uutta reittiä”
paikalle saapui kolme pyöräilijäturistia, joille näytin oikein kädellä
viittoen, että tämän puhelimen mukaan minun pitäisi liikkua tulosuuntaani ja te
olette nyt 200 m päässä tuollanoin. Ei muuta kuin takaisin edelliseen risteykseen
ja enää yhden korttelin ees-taas-juoksu, niin mitta täyttyi. Riisuin repun
selästä ja ajattelin juostu loppumatkan puhelin kädessä tiukasti nuolta
seuraten. Vähän kyllä epäilytti kahden kerrostalon välistä juoksu ja ajattelin
jo kysyä talon takana lasta ulkoiluttavalta mieheltä suuntaa, mutta korvanapin
poistohetkellä äijä alkoi mölistä ikkunoiden suuntaan notta ”baabuskaa,
baabuskaa”, joten työnsin vaikkuluurin takaisin korvaan ja jatkoin matkaa
hidastamatta ilman katsekontaktia kehenkään.
Saapuessani hiekkatielle tiesin jo olevani kalkkiviivoilla
ja pian rantahyyskän rehellinen paskanhaju toivottikin lähialueturistin
tervetulleeksi yleiselle hiekkarannalle. Hieno ranta ja paljon laardia
liikenteessä. Kyllä kannatti, eikä enää siinä vaiheessa vituttanu ainakaan kovin
näkyvästi.
Jään odottamaan sähköpostia NASA:lta, milloin se minun
astronauttikurssi alkaa. Siihen asti moi.
