Pölhökatti, kenkäsammakko ja lettulepakko

Villi luonto ahdisteli taas tänäaamuna urbaanitartsania. Illalla ennen nukkumaanmenoa avasin ulko-oven päästääkseni kissan sisälle, niin eikö prkl semmonen oravan kokoinen sammakko pompannut jalan vierestä eteiseen. Mokoma limaköntsä pomppi superpallona kenkätelineessä sinnetänne päätyen lopulta neljäneloseen lakeerikenkääni. Tempasin kengän sammakoineen pihalle marjapuskan juureen ja Saku jatko ehkä viimeistä matkaansa kaksi kissaa tikkana perässä. EVVK miten sille kävi. 

Aamulla lähdin hakemaan lehteä ja astuin heti ovelta kuolleen lepakon päälle. Oli pölhökissa tuonu aamulahjaksi. Kohtuuyrjöttävää korjailla ennen aamiaista semmosta sadan kilon askeleella lanatun lepakkoletun suolia etupihan betonilaatasta. Öäööärgh. Postinhakureissuani vahti tiellä irvistelymatkan päässä tuijottava rusakko…en näet viitsinyt ääntä korottaa jotten olisi herättänyt naapurin eläkeläisiä ja liika pantomiimi kuulemma näkyy sälekaihtimienkin välistä. Ai jumalauta. Hetken aikaa piti funtsia, että uskaltaako tästä edes lähteä kävelemällä töihin ettei vastaan kävele vähintään karhu tai joku muu oikeeta suoraani suurempi tai naamaani rumempi metsämörökölli.

Alvar Buranan sivu-ukemiv*tutus

Alvari oli eittämättä hieno mies. Osasi Googlen mukaan tuoda viivottimellaan auringonvaloa suksivajoihin, muotoa funktioihin ja rakennusmestareita AA-kerhoihin. Mutta noiden huonekalujen suunnittelun se olisi saanut jättää alakoulun 6-luokkalaisille tai muille asian itseään paremmin hanskaaville. Tai tehdä ainakin niistä mukaeleganteista lypsyjakkaroista paremmin pehmosen maan marjanpoimintaan sopivia.

Jonkun ihme maailmanparantelukerhon oudosti hymyilevältä esitteidenjakelija/jatsitupakkitytöltä kävelykadulla saamani ”syö lähiruokaa tai saat turpaan” – tyylisen oppitunnin innoittamana ajattelin hypertylsän sunnuntain ratoksi osallistua sitten käskystä niihin lähiruokatalkoisiin ruohonjuuritasolla ja onnistuin siinä tällä kertaa ihan kirjaimellisesti mennen jopa pari senttiä tavoitteen ali. Nappasin ulkovarastosta aiemmin sen myyränhutkintaan käyttämäni aaltojakkaran kainaloon ja suuntasin kohti takapihani kahta punaviinimarjapuskaa innosta uhkuen seurana vain tuo jumalanhylkäämä valtakunnanteloja no.1, litran tyhjä muovimuki ja ihkauuden ekologisen elämäntapani etuaivolohkoa lempeästi lämmittävän utopian naamalle hykerryttävä hymynkare. 

Puskien punainen marjameri huumasi happamanoloisen mieleni ja aloin hymyssäsuin molemmin käsin kahmia terttua toisen perään muovimukiin sydän pamppaillen ilosta samaa tahtia Dänin Amarillo-korvamadon kanssa (kahden päivän tuloksettomista poisravisteluyrityksistä huolimatta). Hyvän olon tunne kasvoi suoraan verrannollisesti jalkovälissä kovaa vauhtia täyttyvän muovikipon kanssa, mutta juuri kun olin jotenkuten keksinyt tavan kertoa marjankeruusta työkavereille irtopisteet maksimoiden, alkoi tahdosta riippumaton matkani kohti maankamaraa. Oli näemmä Alvarin itsetunnontuhoajasta neljäs tukipiste sanonut ruuvinsa irti ja muotoni seurasi aaltomaisesti painovoiman funktiota oikaisten oikean jalan puskan alle ja ruhoni oikean kyljen kainaloa myöten ruohomutalöllöön levyksi. Sen verran tarkasti osasi tämä makkaratehtaan mannekiini ruhonsa asemoida, että pälvikaljussa tuntui lennon aikana ilmalämpöpumpun lämmin hönkäys mutta onneksi molemmat säily lommoitta. Mitsubishi ja sitä hipaissut kaljuni. Tänään seismologian laitoksen kotisivuilta tarkistamani tilaston mukaan päättyi marjankeruusessioni klo. 17.52 sen synnyttämän shokkiaallon halkaistua sokkeleita Lappeenrannasta Luumäellä asti.

Vaikka olen kamppailulajiurani aikana montaomituista kertaa tässäkin asennossa makaillut, niin en muista milloin olisi ihan näin veemäisesti ketuttanut. Marjoja toki saa kaupasta ja vanhan sanonnan mukaanhan kipu on kehosta Buranalla poistuvaa heikkoutta. Enemmän herkkää miestä kuitenkin kyynelöitti lonkkaan asti rullautunut shortsinlahje, googlen käskystä KOKO kesän ajan puskan juurelle kaatamani grillhiilimujut sekä loman aikana kitkemättä jääneet nokkoset. Ne kun yhdessä summasivat oikeaan jalkaan mukavasti mieltä ja kehoa kirvelevät marjankeruutatskat. Loppu vähäksi aikaa viherpiipertelyt ja palleahengittely. ***tana.

Riemunhetket ovat tunnetusti elämässäni lyhytaikaisia ja arkeen palaaminen edellyttäisi siitä poistumista. Loppupeleissä sen hippitytön mainostaman oman maan ekomarjakiisselinautinnon sijaan aaltohimmeli on yhtä jalkaa köyhempi, muovimuki edelleen yhtä tyhjä kuin aina ja ekohymy on titanicia syvemmällä pyllyssä. Jos räksät, harakat tai mutta marjoilla elävät lentoöliöt osaavat lukea, niin nyt ois baari auki mun takapihalla. Bon Appetit-

Kunhan ette niitä sitten Fordin päälle pasko. Nih.

Elämyksenasennuselämys 10.0

Wikipedian mukaan ”Elämys on moniaistinen, merkittävä ja unohtumaton kokemus, joka voi tuottaa kokijalleen henkilökohtaisen muutoskokemuksen ja voi johtaa maailmankuvan muuttumiseen.” Pitää paikkansa. Ai kuinka moniaistisesti muistankaan, miten iloisesti ensimetreillä apupyörittä syöksähdinkään shortsit jalassa ruusupuskan läpi omenapuun rungon kautta pompulla olkapää edeltä ojan pohjalle ihan heti kun etukumarassa täysillä juoksevan äidin ote pikkujopon tarakasta herpaantui. Unohtamatta on vielä se syyskuisen Hallikkaanjoen veden harmaanmutainen viileys, johon juuri vatsataudista parantuneena kolmasluokkalaisena mäntysuovan liukastamalta mattolaiturinpöydältä vartalo suorana sukelsin. En myöskään ihan vielä ole (ihme kyllä) unohtanut kumahdusta, jonka vain Lahden MM-kisojen mainoshiihtopipon suojaamasta takaraivostani pompannut retkikirves päästää pudottuaan ritsanrunkoa puuhun hakemaan kiivenneen naapurinkossin kädestä. Nämänkaltaisia ovat ne lukuisat elämykset, jotka ovat muuttaneet mielenkuvaani juuri niin omituiseksi, miltä se ulkopuolisesta kuullostaakin. Tosin pääosa näistä henkilökohtaisista muutoskokemuksista olisi ollut helposti väistettävissä, mikäli keho ja mieli ei olisi ollut syntynyt energialuokkaan A. Plus.

Osa elämyksistä on kuitenkin sellaisia, jotka me kaikki joudumme joskus kohtaamaan ja rajan ylitettyämme ei elämämme koskaan enää palaa entiselleen. Kuten tämänkin qwertyilyn käynnistänyt rajakokemus nimeltä ”Käyttöjärjestelmä Windows 10:n asennus”. Aaahhh. Tätä olin odottanut kuin mansikkahilloa jukurtin pohjalta. Oma elämysmatkani alkoi viime tiistaina saunan jälkeen kun koneen avattuani mikrosoftin insinöörit, nuo kaikkien meidän omissa miljoonissa pikkuerroreissaan elämäntahtonsa menettäneiden suurimmat sankarit ja itsetuntomme maanrakoon tamppaajat, ilmoittivat matkani kohti kirkkautta alkavan painamalla vain tätä nappulaa. Rohkean kilkkauksen jälkeen sukelsin pää edeltä moniaistiseen kokemukseen, jossa valkoiset pallerot tanssivat näytöllä kilpaa vatsanpohjani perhosten kanssa ja toinen toistaan oudompien etukäteispahoittelujen säestämät systeemin ylös-/alasajot pitivät hätäjutskaa hengittämättä pidättelevää heikkohermoista pari tuntia rautaisessa otteessaan. Onneksi en ole enää tupakkimiehiä…Lopulta tutunoloista työpöytää tuijottaessa olo oli lievästi turpaansaaneen oloinen mutta melkein helpottunut.

Todellinen riemu repesi vasta, kun ne samat ihanat bitti-insinöörit kyselivät minulta maanmatoselta notta miten koin windows 10:n asennysELÄMYKSEN. Juuri näillä sanoin. Oujeah. Nyt kysyvät oikeelta ihmiseltä. Klikattuani numeron yksi edessä olevaa ympyrää ja jatka-nappulaa, ilmestyi eteeni se ihana neliö johon pyydettiin omin sanoin kertomaan miten elämystä voidaan kehittää….ai jumalauta.

Tämä on niitä elämän kohokohtia, jolloin voi vain vetää syvään henkeä, nojautua taaksepäin, naksauttaa sormet lämpimiksi ja antaa qwertyn laulaa hetken aikaa vuosikymmenten mittaisen ihmisahdistuksen korkiaa veisua b-mollissa. Mikael AgriCola pyöri varmaan hetken aikaa haudassaan möyhentäessäni verbaalialakoukuilla Suomen kielioppia ja sanastoa hieman paremmin asennuselämykseni laatua, suuruutta ja suuntaa kuvaamaan sopivaksi. Palautteesta saamani automaattikiitos lähes lämmitti sydäntä, mutta jätti samalla aprikoimaan että tietävätköhän ne norsunluutornilaiset että mikä on säkkijärven polkka tai osaavatko graafisen osaston miehet piirtää niitä mandoliineilla toisiaan perseelle mätkiviä mummoja. Aika näyttää…

PS. Kakkosnäyttö pimeni. Muuten hyvä. moi.