Kaikkitietävässä Wikipediassa luki että ”Kaikilla kehittyneemmillä lajeilla on sydän”. Tämän asian havaitsin konkreettisesti perjantaina ohittaessani täysillä juosten ne kaksi kivimiestä, jotka tylysti aina toivottavat tervemenneeksi aikatauluttoman junttipojan takaisin landelle. Kylläpä osaa olla kuntouttavia tällaiselle lähieksotiikasta nauttivalle retromiehelle nämä työreissut syyskalseassa perjantaihaipissaan mömmöilevässä pääkaupungissamme. Hyvä että olin siitä edellisperjantain reissusta henkisesti suhtkoht järkeväämuistuttavien joukkoon aivoni parannellut, niin eikö tietysti käsky käynyt takaisin bullshittailemaan pääkallopaikalle muille jaabadaabamiehille.
Helsingin juna-juoksu-juna-halpamatkat menee periaatteessa aina samalla kaavastolla: liian myöhäinen herääminen, kaljukahvi pikana, täysivauhtijuoksua asemalle, kaksi tuntia unta kuulaan ja herääminen Pasilassa omaan kuorsaukseen sekä sylkinoron valumiseen poskea pitkin asiaa arvostavan yleisön edessä. Paikanpäällä juoksu kokouspaikalle, kuuden tunnin istuminen sontaa jauhaen ja toinen spurtti täysillä takaisin assalle. Tällä kertaa loppujuoksun eksotiikka lisäsi peruselintoimintoja vilkkaamman aineenvaihdunnan käynnistänyt viimeisen kahvitauon voisilmäpulla, jonka monityydyttämättömät rasvahapot poistuivat roisisti päristen nimikaimastaan kaasumuodossa kilometrin mittaisena ilmanlaatuongelmana. Askeltiheyden funktiona katoavan ajantajun seurauksena oman elämänsä astronautin saapumisaika asemalaiturille olikin 10 minuuttia laskettua aikaisempi ja jätti riittävästi aikaa kuunnella pätkä viereen röökaamaan saapuneen viirupöllön näköisen keski-ikäisen kemikaali-alin elämäntarinaa.
Humalluttavan hienon tarinan kaveri kertoi äitinsä Toshiba-läppäristä, johon oli asentanut Ubuntun, joka pyÄritti hyvin sitä rallipeliä, jossa oli se keskimoottorinen Audi, jota se Toivosen Henrikin ajoi ennen kuolemaansa mutta entisenä moottoriurheilijana hän toki valitsi pelistä sen takatuupparisubarun, mitä hänen oman kokemuksensa mukaan sai ohjailla ihan suorallakin tiellä näin (ratinkääntöpantomiimi kädet suorana ööönöön-imitaatiolla). Neuvoi vielä katsomaan juutuubista sen Monacon aika-ajon vuodelta 1992, koska Ayrton Senna oli ainoa ajaja joka joka solullaan oli moottoriurheilija ja muutenkin hieno mies. Lähtiessään vielä läpsäisi olkapäälle ja kehui minun olevan helevetin mukava juttukaveri, vaikken koko purkauksen aikana ehtinyt sanoa muuta kuin yhden kerran ”vai semmosta”.
Junaan päästyäni saikin sitten hengähtää. Tikkurilaan asti, josta kyytiin nousi pienehkö herrasmies pitkässä mustassa palttoosaan, päässään harmaa tötterövillahattu. Koko loppumatkan kaveri käveli junaa eestaas lukien ääneen penkinnumeroita ja kiroten välillä hiljaa ikkunanpuoleisia parittomia numeroita naisen sukupuolielimen tutummalla aggressiivimuodolla. No kaveri oli ”hieman” päissään ja muuten vaarattoman oloinen (kokoinen), mutta pidin kuitenkin varmuuden vuoksi matkan ajan läppärin laukussa ja kädet poissa taskusta miettien notta mitähän vielä.
No se mitähän vielä paljastuikin sitten Lappeenrannan asemapihalla junasta poispyrkiessä, kun sitä vihreetä nappia painamalla ei junavaunun kaksitoista seesam auennutkaan. Oven ULKOpuolelta naiskonnari huuteli, että siinä on varmaan joku sähkövika ja poistui samalla ikkunan kapeasta näkösektorista kulkusuunnassa vasempaan. No thänk juu asiakaspalvelusta. Siinä vaiheessa kiinnosti ihan yhtä vähän mikä siinä ovessa on vikana, kuin mahdollinen Imatran keikka joten singahdin edessä kahvivaunuun lyllertävän mummoarmeijan perässä vaunun 13 läpi ja ensimmäisestä avoimesta raosta ulos. Oli vähällä etten polvistunut maahan ja suudellut Lappeenrannan maaperää kiittäen veeärrää siitä että päästi alennuslippulaisenkin vaunusta ulos. Huhhuh.
Ensi viikolla olisi vielä yksi vastaava keikka, mutta en ole varma kestääkö henkinen kantti kolmatta peräkkäistä veeärrän elämysmatkaa eli yritän mennä tällä kertaa vähemmän stressaavasti paikalle vain bittivirassa kelluen. moi.
