Ruoka & Ripuli Osa 14. Kolmen linjan vehnäjauho-orgasmi

Yleisön (yhden ihmisen) pyynnöstä laitan uusintana parin vuoden takaisen leipomusreseptini nyt jo tästä paakarointitraumasta osittain toipuneena. Bon Appetit ja hyvät uudet vuodet.

2-in-1-STRÖMSSIUNELMA eli PUOLIKUIVA VEHNÄJAUHOKAKKU.

Homma alko eilen, kun kävin ostamassa googlen neuvomat hakusanoihin ”helppo”, ”helpoin” ja ”idioottivarma”-kakku liittyvät jutskat lähimarketista. Varasin 100 euroa mukaan, kun en tiennyt paljon mössöt maksaa ml. alumiinivuoka, hermoröökit ja leipomiskaljat. Ylämäkeen lumessa kauppakassi kädessä rämpiessäni mietin, että onko tässä mitään järkeä ja tulin siihen tulokseen ettei ole eli tunsin löytäneeni itseni taas kerran henkisesti uudelleensyntyneenä.

Ohje käteen ja paha paakarikone käyntiin overkill-asenteella, että ollaan sitä selvitty pahemmastakin (en nyt vaan muista mistä). Nää leipomusohjeet pitäisi kirjoittaa enemmän äijälogiikalla ja selkeellä terminologialla. Säästyttäisiin monelta tulipalolta ja kansannousulta. Muuten sitä googletellaan kesken työntouhun Tikkurilan sivuilla epoksipäällyste-esitteitä ”marmoroinnin” perässä ja seistään myöhemmin tiiliskivenpehmoisen voikökkäreen kanssa miettien että miten helevetti minä tämän "vaahdotan" niiden ”muiden märkäaineiden” sekaan. Vinkkinä martoille, että ”riittävästi” on epävarmalle kauhea sana. Onneksi löyty juutuubivideo, jossa joku jamppa selitti asiat selkokielellä. Sitten mulla olikin kohta kaksi astiaa, jossa toisessa rasva-sokerilöllö ja toisessa kissanhiekka-astiaa muistuttava jauho-maitokökkäremössö. Mietin että nyt se ei Mikan keittiöön ristuksen armo loista ennenkuin noista on taikina tehty. Ja voin sanoa, että koko elämänsä voimailulajeja harrasteneelta äijältäkin alkoi jerkku loppua hartioista ennenkuin "Taikinan koostumus oli tasainen".

Sain kuitenkin ”taikinan” valmiiksi pulssin käytyä välillä reilusti kehoni maksimisuorituskyvyn yläpuolella. On muuten aika yrjöttävänolomuotoista mönjää mitä sinne muottiin piti ohjeen mukaan”vetää haarukalla niin kakku saa marmorisen kuvioinnin” (käytän teräviä teräsesineitä ainoastaan tarkoituksiin jotka ymmärrän, joten sössin sen sinne sillä isommalla lusikalla). Ja paskat... Maullahan tai hajullahan ei ole tässä vaiheessa merkitystä, koska niitä voi parannella myöhemmin. Ja möhnävuoka uuniin 175 raatiin ja venttaamaan. Kypsymisprosessin aikana ehdin keittää (ja juoda) kahvit, vetää pari hermoröökiä ja toppuutella naapurin sotaveteraania joka meinasi kiivetä katolle lumia kolailemaan. Sitten kyökkiin, tuotos ulos uunista sekä hetken jäähdyttyä poies muotista puoliväkisin armeijan kurssipuukolla kinkottamalla (eipä arvannut tapporauta mihin hommaan vielä joskus joutuu) ja pikkuisen vasaralla naputtelemalla. Kakku pihalle ja jäähtymisprosessin aikana korjasin peilikaapin saranat, poltin useita savukkeita sekä kuuntelin tunnin kakunkoristelumotivointimusiikkina Rammsteinia (luurien kanssa täysillä).

Ja sitten alko freestyle-osuus joka vedettiin pelkästään mututuntumien ohjastamana. Aluksi päätin leikata kakun puukolla vaakatasossa kolmeen osaan. Jääkaapilla raakkasin kakun kostutusaineista pois maidon, piimän, keskikaljan ja vissyveden. Päätin löträtä alimpaan kerrokseen energiajuomaa/kokista, keskimmäiseen hedelmämehua ja ylimpään en mitään. Vakaana aikomuksena luoda stömssimäisen kolmiulotteinen makuelämys. Ylin kerros edustaisi niitä eläkkeellelähtö-/hautajais-/rippijuhlatilaisuuksia, joiden pakollista kuivakakkua ei kukaan tunnusta tilanneensa. Toinen kerros piristävähkönmairea ”torstai-iltapäivä toimistolla”-maku huipentuen alimman kerroksen energiseen makuorgasmiin, joka saa verenkierron elpymään, pyyhkii pilvet taivaalta ja palauttaa uskon jumaliin. Kakun väliin lähikaupan niksipirkka-Seija suosittelemaa punaista hilloa ja päälle juurivatkattu kuohukermavaahto, jonka muotoilin pitkällä leipäveitsellä. Viimeisenä vaiheena kakku ulos jäähtymään, jotta kermavaahto saa rauhassa hyytyä muotoonsa ennen valokuvausta. Ta-daa. Homma hoidettu ja still alive.

No nyt on sitten leivottu sen ensimmäisen ja viimeisen kerran ja voin vakuuttaa käsi millä tahansa pyhällä kirjalla ettei tule toistumaan, oli sen verran traumaattinen kokemus. Tosse nyt on tuoreessa kuvassa: kakku ja mun keklu. Eli jos tarvitsette perhejuhliinne jotain elämää suurempaa leipomusta, niin älkää mulle soitelko,,,

moi.

Ruoka & Ripuli Osa 13. Jouluevankeljumia tortuin ja piparein

Leipasin sukulaiselle lahjaksi puolitoista kiloa jouluiloa, vaikka homman nätisti käskenyt ihminen ihan koko elämänkaareni läheltä nähneenä harvinaisen hyvin tiesi lapsuuteni pipottamopoilun aktivoiman ADD:n ottavan heti ohjat handujen koskiessa jauhoihin tai taikinoihin…kuten kuvasta näkyy.

Taikinan kauliminen on ehkä v****maisinta hommaa mitä ihminen voi joutua keittiössä tekemään. Heti kun saa sössittyä koko keittiön tasaisen valkoiseksi oikeasti siihen hommaan tarkoitetulla jauholla ja se ruskee joulumöhnä alkaa liikkua kaulimen alla suunnilleen haluttuun suuntaan, niin eikö jumalauta olohuoneeseen unohtunut puhelin ala soida. Heti myyntipuheen päätyttyä huomaat kaulimen olevan edelleen siinä toisessa kädessä ja siihen jo aiemmin takertuneen taikinan loppuosan keskellä keittiön lattiaa, jossa kaksi kissaa vetää sitä innolla naamaansa kiittäen makuelämyksestä viimeistään huomenna taas rennosti ripuloiden. Onneksi punttisalilla painomittoihin perehtynyt allekirjoittanut ostaa perinteisesti tietämättään tarvikkeet koko komppanialle, joten eipä loppunut taikina kesken tälläkään kertaa. Loppuosan kaulintahommista vanha karatejyrä hoiteli kämmensyrjällä mätkimällä, koska tunnetusti uuni oikaisee taikinarutut ja hävittää mausta swartsvegan.

Sitten olikin vuorossa homman toiseksi vähä-älyisin vaihe eli takinan erottelu muotin sisä ja ulkopuoliseen osaan sekä välitöhnän poisto. No minen prkl lähde niitten läkkipeltihäkkyröiden kanssa pelleilemään, varsinkin kun olin epähuomiossa ostanut rajamarketista jotain semmosia pieniä lasten tai naisten käyttöön tarkoitettuja muottimalleja, jonka kokosilla piparkakuilla ei aikamiehen makeennälkä kahveepöydässä mihkään lähde. Teinkin sitten jokaisesta levystä yhden piparin ja tökin niihini muoteilla erilaisia kuvioita kehittäen samalla miehekkään psykedeelisen jouluelämäntarinani siltä varalta että joku olisi taas alkanut vetää liaan syvään henkeä lopputulokset nähtyään. Eikä pitäny ollakkaan helppo homma.

Vasemman ylälaidan hieman mustunut piparkakku kuvaa aito-Hallikkalalaista sodassa palaneen skuutsin tilalle istutettua kuusikkoa, jonka pehmeä oksisto hellästi syleillen hidasti räksänpesältä putoamiskiihtyvyydellä poistuvaa pikkutartsania. Oikean ylälaidan possukuviopiparin nimi on “Valtosen sikala”, josta tuoksuetäisyydellä sijaitsi ala-asteen koulubussipysäkkini. Armeijan sukellustestissä pärjäsi loistavasti, kun osasi valmiiksi hengittää altaan päästä-päähän ainoastaan ulospäin. Toisen rivin vasemman paakaroinnin nimi on “Punkkerikadun vappu malli -96”, eikä siitä sen enempää. Toisen rivin oikeanpuoleinen jämätaikinaluomus kuvaa sitä pyrstötähteä, jolla Jeesus saapui muistaakseni jouluyönä Jerusalemiin itämaan tietäjien luo tjsp.

Noiden kahden alimman tortun eri väri johtuu siitä, että jostain ihmeen syystä Imatralaisessa elintarvikeliikkeessä torttutaikinat oli laitettu samaan kylmäkaappiin ja kiireessä kaapattuna alin laatikko olikin torttutaikinaa. Tein niistä sitten luumutäytteisen joulusian sekä suomineidon. Näiden välinen aasinsilta tuli liian pitkäksi tähän tarinaan ja palaan siihen ehkä myöhemmin.

Tämän jouluähellyksen jälkeen pirautan ylelle ja pyydän soittamaan porilaisten marssin. Moi.

Usko, toivo ja raikkaus

Kyllä meinasi mennä taas aamulla usko ja toivo sitä äärimmäistä raikkautta tavoitellessa. Oraalisesti nautituissa kemikaaleissa kun on se hyvä puoli, että joka päivä ne opettaa jotain uutta ja ihmeellistä sekä kasvattaa kipukynnystä varsinkin silloin kun ei ole aikaa ja/tai/eikä taittokykyä lukea niitä painokoneen pienimmillä fonteilla etikettiin painettuja mitälie annosteluohjeita tai kieltojä myydä tätä myrkkyä lapsenikäisille tai 9 kk pippelimyrkytyksestä kärsiville naisihmisille.

Edellisillan pesuvatin kokoisen valkosipulipitsan jälkeen hönkäilin hetken aikaa hyyskässä peilikuvalleni ja tulin siihen tulokseen että Pepsodentin taikavoiman hiipumiselle työkavereiden huumorintajuttomuus on kehno jatke, silloin kun pikkujouluista on kulunut alle kaksi viikkoa. Varsinkin automaation ihmemaasta hankitulla ilmastointilaitteella varustetussa tuuletusikkunattomassa toimistossa, joka tietokoneohjauksella jaksaa pyörittää yhtä pienenpientä pieraisua viisi minuuttia toimiston jokaikisen nenän kautta. Kuulemma.

Kaivelin sitten kaaostunnelmaa välttääkseni peili(kemikaali)kaappini perältä halpahalliraikastimien ja muiden lahjaksi saatujen rotanmyrkkyjen takaa vanhan kunnon Illodin-pullon, jonka pölypinnoituksesta päätellen olin ostanut muinoin liitukaudella Viipurilaisesta berjoshkasta siitä maasta jossa viralllisen politiikan mukaan siihen aikaan viljakin kasvoi nopeammin ja skeida tuoksui pihlajoilta Uralin. Käyttöohjeen ensimmäisen rivin 5 – 10 tippaa/lasi tuntui kovin vaatimattomalta raavaalle aikamiehelle, joten kinkutin kynnellä muovilärpyskän pullon suulta, kaadoin lasiin kunnon satsin ja vedin puoliraakana lärviin. Tässä vaiheessa kipureseptorit ymmärsivät aivoja nopeammin että tämä raikkaus on nyt poistettava ääntä nopeammin jotain kautta pois kehoni sisätiloista ja suun ollessa tiukasti purskutusasennossa valikoitui refleksinomaisessa suuvesitsunamissa poistumisreitiksi nenäontelot eli tulipa tehtyä sekunnin sadasosassa elämäni kivuliain nenänniisto. Olisin varmaan sillä hetkellä tuntenut oloni tosi älykkääksi, mutta onneksi kehoni sisäinen itsepuolustusmekanismi kulutti kaiken jäljellä olevan aivokapasiteetin tasapainon ylläpitämiseen.

Työmatkalla oli sitten aika aatelinen olo, kun piti kävellä nokka aavistuksen koholla kivuttoman hapenkulun helpottamiseksi. Tässä asennossa oli toisaalta ongelmana poolopaidan kaulus, joka hipaistessaan aataminomenaa käynnisti minuutin välein hillittömän yskäkohtauksen. Naama punaisena rykiessä entisen alakesoilin kohdalla vastaan horjuneet tenumaan röllipeikot nostivat kassitonta handuaan ja sanovat terve luullen ilmeisesti raneksi koska olen kuulemma hieman samannäköinen sen värisenä. Olisin hyvin tullut loppuelämäni toimeen ilman tätäkin tiedon kultajyvää.

Iltapäivällä alkoi kyynelehtiminen olla perustyöpäivän normaalirajoissa ja silmien sivuttaisliike kattoi jo melkein koko sektorin. Saas nähdä milloin hajuaisti palaa ennalleen….moi.