Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 31. elokuuta 2018

Pyynikillä pyllyllään...

Ajattelin sunnuntaihupina käydä Tampereella urheilumielessä junalla. Alkumatkassa sai jutella kotvan aikaa mukavia säästä ja muusta konnarin kanssa, koska Sony kävi hakemassa verkon ilmeisesti Japaniasta asti. Vapauttavan piippauksen jälkeen surkastuin takaisin henkisen kuplani ja Friitalan nahkarotsin m-72 suojakuoreen vakaana aikomuksena pitää taju taskun pohjalla Tikkurilaan asti. Mutta vanhan sanonnan mukaan hyvin suunniteltu jää aina puoliksi tekemättä. Seuraavalle penkkiriville istahtanut nuori kaljamies aloitti oman shownsa kertomalla intialaiselle turistille että pitäisi ”riitsaats tis telepfoun from thät socket” ja pyysi liittymään seuraansa, josta maamme junakulttuuriin tutustumaan tullut turisti kohteliaasti kieltäytyi. Hetken höpöteltyään kännykänlataaja pyysi viereisellä penkillä istunutta naista vahtimaan puhelintaan vessassakäynnin ajaksi. Ilmeisesti huussikeikka ei mennyt kuin Strömssöössä, koska palattuaan ilman täytti vähän vetelämmän kakkosen tuoksu. Kakkamies kävi pokerina hakemassa puhelimensa ja meni toisen matkustajan luo kertomaan että tyttöystävä jätti ja miten vaikeaa on ihmissuhteiden ylläpito. Ei tarvi kovin kummonen Scherlok olla ymmärtääkseen ettei naisen hurmaaminen/pykälässä pito toimi ihan pikkuripuleissa. Jätin huolten kuuntelemisen saapuvalle konnarille ja poistuin koska seuraavana Tikkurila. Harvoin on pääkaupunkiseudun ilma ollut niin raikasta.
Tampereella päätin ensitöikseni ottaa tyypillisen naamakirjakuvan sielläolostani, mutta se silta oli remontissa ja valtakunnan linnunkakkataiteen ikonit oli viety linnuilta piiloon patsastelemaan. Harvoin nähny niin piukeita ja masentuneen oloisia puluja. Opasteiden epäselkeydessä ovat tamperoidit ottaneet oppia Lappeenrannasta, mutta armeijassa suunnistustaidon kadottaneena eksyin lopulta oikeaan kadunkulmaan äänen perusteella. Koska Pyynikinajot ja Peltorit puutarhavarastossa ruohonleikkurin stongassa Suomen toisella puolen.
Kolmen mustan makkaran ja hillon voimin päästin päivän päätteeksi takaisin assalle, jossa Neanderthalilaiset ihmissuhdetaidot omaavana päätin tuhansia Tampereelta pois haluavia ihmisiä pursuavan odotushallin sijaan suunnistaa suoraan asemalaiturille, jonka namiautomaatin snickerseissä sai Joutsenon hyvinvointiasemalla viritetyt leegot tehdä täyden päivätyön. Mikähän Suomen kielessä on sanan tuoreus vastakohta? Anyway…moottoripyörävarikolla hieman epästabiilin oloisen vanhan Road Racing-miehen toteamus piispantalossa heiluvista verhoista alkoi tuntua järkevältä siinä vaiheessa kun viereeni istahti ihan aito ja oikea nunna. Ihan oikeesti. Nunnamummeli kääntyi minuun päin, nosti kaksi sormea ylös ja kysyi ”Onko oikein?”. Hetken änkytyspingiksen jälkeen tajusin, että kysymys olikin teologisen sijaan veeärräläinen ja koski laiturinnumeroa. ”On oikein”, ”nooh miten sen nyt ottaa” ja ”Lappeenrantaan” riitti onneksi minun vuorosanoiksi siinä dialogissa. Oikealla puolella penkkiä seisoi samaan aikaan itsekseen hihittelevä nuori mies toisessa kainalossa iso musta kotelo, toisessa noin 40 cm korkea palkintopokaali ja päällä verkkarit, joiden seljässä luki isolla ”SUOMI”. Näiden kahden ei-niin-tavallisen junanodottelijan välissä kirjanmerkkinä istuessa tiesin tämän olevan niitä hetkiä, kun ns. vaivautunut hiljaisuus on enemmän kuin tavoiteltu tila ja feikkihymy ihan ookoo.
Paluumatkalla kuuntelin puolipakosta välin Tikkurila-Kouvola kolmen upseerikokelaan mukamiehekästä puhetta asiasta, jota eivät varmasti ole nähneetkään. Ilmiötä kutsutaan amiskielellä nimellä Pilluusio. Mutta ei siitä näillä aamuilla enempää. Leprassa satoikin reippaasti vettä ja Tapolat huusi kyytipojaksi Rennietä.
Notta semmonen sapatti. Olis voinu mennä helpomminkin...

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Kissojen yön muumio

The Thing. Pimeyden keskellä havahdut voimakkaaseen läsnäoloon ja tajuntaa vihlovaan tuijotukseen. Se jokin tuijottaa ja läheltä. Ähkii ja pyyhkäisee hanurilla otsaani. Monta kertaa. Laitan parasta Jurkkaa kehiin ja yritän muumioitua osaksi elotonta luontoa, mutta alieenin aistit havaitsevat ainoina toimivina lihaksinani reagoivat niskakarvojen nostimet. Sekuntien madellessa minuuteiksi Se vihdoin poistuu pimeyteen sekunteja ennen luonteenlujuuttomuuteni totaalista romahdusta. 1 – 0. Ihmiselle.
Juuri ennen Nukku-Maijan hellää unisuudelmaa saapuu paikalle Sen töräkämpi veli ja aloittaa kantakapakan kauheinta serenaadia järkyttävämmän moikauksen potenssiin kolme... MJOOOAAAHHmaiskismaiskismaiskis...mutta...eehhehhee...ei vanha tykistöupseeri ääntä pelkää ja liikkumattomuudellani olen tähänkin asti työelämässä pärjäillyt. Siinähän möliset. 2-0. Ihmiselle.
Ei ehdi ihminen kauaa erävoittonsa johdosta onnesta maatua, kun kämmenselkään pureutuvat kolme kulmahammasta rytkäyttää kybällä hertan rytmit uusiksi ja viimeiset unihiekat tärähtää korvista pihalle. Ei suomiäijä luovuta vaikka olisi miten pihalla, vaan nykäisee handun peiton alle ja luottaa liinavaatteiden suojakertoimeen. Minä olen ihminen ja sillä perusteella periaatteessa tämän luomakuntani kuningas. Jatkukoon matka takaisin kohti unten valtakuntaa. 3-0. Ihmiselle.
Alieenin anatomiantuntemus on kuitenkin ihmisluontoa voimakkaampi, koska niistä miljoonasta akupunktiopisteestä kolme hammasta löytää seuraavaksi olkapäästä sen linkkuveitsivivun, jota näykkäämällä saa selkävaivaisenkin suomijampan istuma-asentoon 0,1 sekunnissa. 3-10 alieenille, joka kaukaa pimeyden syvyydestä hiipivästä hajusta päätellen on kissa. Se kuulemma helppo eläin.
Käännös-jalat lattialle-ponnistus-ota askel-toista viimeinen kaksikymmentäviisikertaa...itse itseään komentaen harhailee egyptin pimeydessä synkän karavaanin kahden kissajumalan perässä muumiomika Tutankhaamu lyhyen mutta tuskaisen matkan paikkaan-johon-se-ruoka-pitää-laittaa-nyt-heti. Kuppi sheebaa ja syntax error leuan rutinan säestäessä haukotusta.
Pikkuhiljaa palaava kuulo havainnoi vain syvän hiljaisuuden ja viimeisenä aistina herännyt näkö kertoo mikroaaltouunin vain hieman silmiäni punaisempien numeroiden karulla kielellä totuuden: 04:26...ne teki sen taas.
Hohhoijaa...onneksi on ööööh...perjantai tjsp.

T. Mika
Lord of The Aliens

lauantai 6. tammikuuta 2018

Ruoka & Ripuli osa 16: Loppiaishernari






Hyvää joulunlopetusta!

Tää kokkikolmepuolikas ajatteli joulunlopetuksen kunniaksi tempaista Marttaliiton sivuilta kuuukletellun ohjeen mukaisen loppiaishernerokan, jotta saisi kierrätystalouden hengessä pakastimensisäiset kinkun- sekä kehonsisäiset joulukaasunjämät kiertoon. Peruskoulun köksäarvosanalla kuusi sain taitavasti hernerokkapurkit auki, mutta kinkku näytti enemmän tai vähemmän Siperian aavikolta esiinkaivetulta mammutilta ja oli kurssipuukolle elämää suurempi haaste. Tai miten sen nyt ottaa. Ensi rouhaisulla pakastelaatikonkansi lensi kaaressa lattialle, kissa rääkäisi itsensä olkkariin ja keklu jatkoi liikerataa päätyen noin sentin verran tämän kamppailutaiteen metsurin vasempaan peukalonhankaan, tuloksena keittiöni toiseksi kaunein suihkulähde sitten hanaremontin. Eipä ollut aikaa tsekata Marttaliiton ohjetta tähän työvaiheeseen, vaan tekussa suoritetun eeaaykkösen muistijäljellä peukunhanka suuhun ja ainoalla vapaalla mämmikouralla rynksyttämään sattuneesta syystä aina valmiina olevan ensiapulaatikon tiukkaa peltikantta auki. Jossa oli tietenkin vain niitä saksella leikattavia sidontavälineitä ja vasemmalle kädelle muotoillut Fiskarsin sakset. Aiiii jumalauta. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta sen verran voin toki itseäni kehua, että kyllä satakiloinen suomitartsanikin pystyy yhden Pilatesoppaallisen verran vaativia kehonasentoja käymään palttiarallaa viidessä minuutissa läpi, kun on riittävän hyvä kannustin. 

Nyt on peukku liftauskunnossa (ja rokkakin kohta porisemassa), mutta ilmeisesti tuo luottokeklu senverran jotain dskosuonta raapaisi, että peukku sykkii nyt aika funkysti Abban "Take a Change on Me":n tahdissa. Toivottavasti liike lakkaa maanantaiaamuun mennessä, jottei tartte alkaa sanojen välejä qwertystä nenällä tai muulla vapaana olevalla kehonosalla näppäilemään. Koska avokonttori.

Varovaista loppiaista!

Toivottaa Mika
Toisen polven keittiökähmy