Ajattelin sunnuntaihupina käydä Tampereella urheilumielessä junalla. Alkumatkassa sai jutella kotvan aikaa mukavia säästä ja muusta konnarin kanssa, koska Sony kävi hakemassa verkon ilmeisesti Japaniasta asti. Vapauttavan piippauksen jälkeen surkastuin takaisin henkisen kuplani ja Friitalan nahkarotsin m-72 suojakuoreen vakaana aikomuksena pitää taju taskun pohjalla Tikkurilaan asti. Mutta vanhan sanonnan mukaan hyvin suunniteltu jää aina puoliksi tekemättä. Seuraavalle penkkiriville istahtanut nuori kaljamies aloitti oman shownsa kertomalla intialaiselle turistille että pitäisi ”riitsaats tis telepfoun from thät socket” ja pyysi liittymään seuraansa, josta maamme junakulttuuriin tutustumaan tullut turisti kohteliaasti kieltäytyi. Hetken höpöteltyään kännykänlataaja pyysi viereisellä penkillä istunutta naista vahtimaan puhelintaan vessassakäynnin ajaksi. Ilmeisesti huussikeikka ei mennyt kuin Strömssöössä, koska palattuaan ilman täytti vähän vetelämmän kakkosen tuoksu. Kakkamies kävi pokerina hakemassa puhelimensa ja meni toisen matkustajan luo kertomaan että tyttöystävä jätti ja miten vaikeaa on ihmissuhteiden ylläpito. Ei tarvi kovin kummonen Scherlok olla ymmärtääkseen ettei naisen hurmaaminen/pykälässä pito toimi ihan pikkuripuleissa. Jätin huolten kuuntelemisen saapuvalle konnarille ja poistuin koska seuraavana Tikkurila. Harvoin on pääkaupunkiseudun ilma ollut niin raikasta.
Tampereella päätin ensitöikseni ottaa tyypillisen naamakirjakuvan sielläolostani, mutta se silta oli remontissa ja valtakunnan linnunkakkataiteen ikonit oli viety linnuilta piiloon patsastelemaan. Harvoin nähny niin piukeita ja masentuneen oloisia puluja. Opasteiden epäselkeydessä ovat tamperoidit ottaneet oppia Lappeenrannasta, mutta armeijassa suunnistustaidon kadottaneena eksyin lopulta oikeaan kadunkulmaan äänen perusteella. Koska Pyynikinajot ja Peltorit puutarhavarastossa ruohonleikkurin stongassa Suomen toisella puolen.
Kolmen mustan makkaran ja hillon voimin päästin päivän päätteeksi takaisin assalle, jossa Neanderthalilaiset ihmissuhdetaidot omaavana päätin tuhansia Tampereelta pois haluavia ihmisiä pursuavan odotushallin sijaan suunnistaa suoraan asemalaiturille, jonka namiautomaatin snickerseissä sai Joutsenon hyvinvointiasemalla viritetyt leegot tehdä täyden päivätyön. Mikähän Suomen kielessä on sanan tuoreus vastakohta? Anyway…moottoripyörävarikolla hieman epästabiilin oloisen vanhan Road Racing-miehen toteamus piispantalossa heiluvista verhoista alkoi tuntua järkevältä siinä vaiheessa kun viereeni istahti ihan aito ja oikea nunna. Ihan oikeesti. Nunnamummeli kääntyi minuun päin, nosti kaksi sormea ylös ja kysyi ”Onko oikein?”. Hetken änkytyspingiksen jälkeen tajusin, että kysymys olikin teologisen sijaan veeärräläinen ja koski laiturinnumeroa. ”On oikein”, ”nooh miten sen nyt ottaa” ja ”Lappeenrantaan” riitti onneksi minun vuorosanoiksi siinä dialogissa. Oikealla puolella penkkiä seisoi samaan aikaan itsekseen hihittelevä nuori mies toisessa kainalossa iso musta kotelo, toisessa noin 40 cm korkea palkintopokaali ja päällä verkkarit, joiden seljässä luki isolla ”SUOMI”. Näiden kahden ei-niin-tavallisen junanodottelijan välissä kirjanmerkkinä istuessa tiesin tämän olevan niitä hetkiä, kun ns. vaivautunut hiljaisuus on enemmän kuin tavoiteltu tila ja feikkihymy ihan ookoo.
Paluumatkalla kuuntelin puolipakosta välin Tikkurila-Kouvola kolmen upseerikokelaan mukamiehekästä puhetta asiasta, jota eivät varmasti ole nähneetkään. Ilmiötä kutsutaan amiskielellä nimellä Pilluusio. Mutta ei siitä näillä aamuilla enempää. Leprassa satoikin reippaasti vettä ja Tapolat huusi kyytipojaksi Rennietä.
Notta semmonen sapatti. Olis voinu mennä helpomminkin...
