Ostin keväällä aidon kekkosenaikaisen Polaroidikameran ja sain hankittua filmiäkin. Tänään kävin ottamassa kuvia aitoon 70-luvun tyyliin ja tuommosia tuli. Jonnet ei tajuu miksi iskän valokuva-albumin joka helevetin kuvassa väkinäisesti hymyilevät hämärännäköiset humppatukat poseeraa olkapäätuntumalla ja kaikki on "isänsä näköisiä". Ei silloin liitukaudella räiskitty älykännyköillä ankkanaamoja tai rajailtu krapulavaiheessa tietokonejutskilla suvun geenipoolin pohjimmaisia muistoista poies. Valokuvaus oli totista touhua, kun isäukko haki E.Kääpän kauppa-autolta Anttilasta tilatun 10 kuvan filmipaketin, jossa yhdelle kuvalle hinnaksi tuli rahallisesti reilu toista markkaa ja nykymussuttajien mukaan ilmastojalanjäljellisesti hehtaari sademetsää. Ei ihmekään että sulkimen naksahdushetkellä ”kuvaajan” kädet sheikkasi asteikolla mandoliininsoittajasta katuporamieheen ja linssinkin edessä pysyi hymyt pyllyssä. Jos vain kaksi kolmasosaa kuvista oli tärähtäneitä, voitiin onnistumisprosenttia pitää jo helevetin hyvänä. Polaroidissa tosin oli se etu ettei v*tutuksen ensiaaltoa tarvinnut odottaa kahta viikkoa. Tai plarailla nolona Näppärin tiskillä kirjekuorta ja huokasta nolona notta ”joo on nää ne mun kuvat...onks siul antaa satasesta takasin”. Jumalauta. Imatranajoista 24 kuvaa yhdestä keltaisesta kopista ja toiset 24 kuvaa Castrolin öljymainoksesta, muttei yhdessäkään kuvassa tunnistettavaa moottoripyörää. Agfamatic 100 ja sensorilaukaisin.
No nyt on vanhat traumat kaivettu haudoistaan ja retrokuvaus jatkukoon.
Ystävällisin terveisin
Mikapetteripunakuono
Pikselipuuromies
