Ruuski, Rähinäpalli ja Reisiraidat

Ruuski on mun kissa, Rähinäpalli tunnearvoltaan melkein mittaamattoman arvokas tuolia muistuttava koulukäsityöni Kekkoslovakiasta ja Reisiraidat kahden edellisen summana normaalia tuskaisempi hermoimpulssishokkiherätys (ja ennenkuin aloitatte niin selvennykseksi palli = selkänojaton matala tuoli).  Löysin näet varaston perukoilta tuon ikivanhan kätteni työn hedelmän ja laitoin sen seinän viereen arvopaikalle, mutta yllättäen omaa liikutusta oudompi tunnereaktio oli aiemmin kahdesta vaihtoehdosta viisaammaksi luulemani kissan riemu tuosta niin kovin vaatimattomasta huonekalusta. Tätänykyä tuon puuhökötyksen tärkein funktio onkin toimia Ruuskin rähinäalustana niinä hepulihetkinä kun eteisen matto ei enää maistu. Siinä se outotyttö väijyy pahaa-aavistamattomia ohiraahustajia kahmien samalla vasuriyläkoukulla ilmaa/lahjetta/ihokudosta naaman ollessa pelkkää pupillia ja öörat päätämyöten. Ei asu viisaus siinä päässä silloin. Tasapeli.

Ei siinä muuten mitä, mutta neiti Yläkoukun uudenkarhea aamurutiini alkaa pikkuhiljaa hinkata tän ihmisestä syntyneen hermot jo harsomaisen hauraiksi. Allekirjoittaneen joka jumalanaamuiseen makkari-olkkari-kyökki zombiewalkkiin mun oman pikku laardijojon nekkausrasti on ainoastaan kissan logiikalla sadankin toiston jälkeen vielä hauska vitsi. Herätyskellon tilulilulilun jälkeen on täysi hiljaisuus Mikan kissalandiassa eikä liiku mikään elollinen. Ja elottomasta luonnostakin ainoastaan autopilotilla ajatustaan hitaammin yksi eilenkuolleen näköinen insinööri. Olkkarin suoralle (3 metriä) käännyttäessä vilahtaa nurkan takaa kuvanmukaiesti kissanpää 1-2 kertaa ja taas hiljaisuus. Samalla kun meinaa ehtiä ajattelemaan, että ”Ei se tällä kertaa...” niin 10 cm polven yläpuolella tuntuu napakka kaasut liikkeelle saava kirpaisu kun ”tsap-tsaptsap-boing-boing-boing-boing” lyöntisarjan jälkeen on kisumirri neljällä pompulla keittiössä ruokakupin vieressä ihmettelemässä notta mikä maksaa.

Eikä auta mikään perinteisistä P-, V- tai S-alkuisista voimasanoista tai Rähinäpallin poistaminen, koska se ei ole ymmärtävinään suomen kieltä ja minulla on nilkassa on vielä reittä enämpi hermoratoja. Aaangh.

Aivojen narikkalappu hukassa kontaten

Mika

Pikapuuhaspedeilyä mutteriporalla

Välillä tulee oikesti semmonen fiilis notta on tämän planeetan ainoa kädellinen, jonka käsityötaidot ovat luokkaa Black ilman Deckeriä ja kädettömyys työkalujen edessä uhmaa jo fysiikan lakeja pois lukien painovoima. Tämän totesin hetki sitten käymäni lyhyen kokovartalopohdinnan jälkitoimissa. 

Äsken lounaalle istahtaessani päättyi näet pitkään palvelleen tuolini elinkaari karun arkisesti muistuttaen taas kerran hyvinkin käytännönläheisesti lenkkeilykilometrieni määrän ja laadun liiallisesta vaatimattomuudesta nauttimieni kaloreiden määrään ja laatuun nähden. Eipä ehtinyt ensimmäinenkään makkarapala ihan suuhun asti, kun persauksen alta alkoi kuulua pahaenteinen rutina. Koska kehonolo tuntui em. ääneen  verrattuna sillä hetkellä suhteettoman mukavalta, niin ehdin jo ennen liikkeellelähtöä arvioida rutinan syyksi tällä kertaa käyttämäni huonekalun. Alaviistoon kaaressa suuntautunut kehonliike vahvisti edellä pahasti kesken jääneen ajatuksen ja lonkan kohdatessa laminaatin olin jo ehtinyt menettää toivon rakkaan huonekaluni  jatkokäytön suhteen, koska se (tuoli) näytti lähes yhtä pahalta kuin polveni nivelsiteet röntgenissä elämäni viimeisen jujutsutreenin jälkeen.

Siinä lattialla haarukka kädessä istuessani pidin lyhyen ja tunteikkaan muistohetken tuolilleni ihmetellen samalla autonomisen hermostoni kykyä tuottaa automaattisesti kovin monipuolisia kirosanamuunnelmia näinkin ulkoisesti rauhallisen miehen suusta...mutta sitten pikkuhiljaa mieleen hiipi ne karut elämän realiteetit: vastaavaan toimintoon sopiva lähes kokonaan omistuksessani oleva tuoli sijaitsee 38,3 km päässä äitin varastossa ja huonekaluliikkeelle ehdin aikaisintaan keskiviikkona, mikäli kaveri tuuraa treenienvedon. Eli lyhyt dialogi sisäisen puuhaspedeni kanssa johti lopputulemaan, jossa päätin mahdollisimman matalalla profiililla kokeilla taas kerran käsityötaidottomuuteni rajoja ja vetää tuolin kahdeksi päiväksi kasaan maksoi mitä maksoi ts. halvalla ja helposti. 

Vasempaan käteen pakista kaksi ensimmäisenä siihen osunutta ruuvia, oikeaan käteen Boschin akkuporakone sekä vruum-vruum-viuviuviiuh-uh ja pelottava työkalukohtaaminen oli startista kalkkiviivoille kolmessatoista sekunnissa ohi akun varauksen päätyttyä viddumaisennormaalinkivasti. Räpellyksen järkyttävää ulkoista rumuutta ihaillessani totesin sen kestävän harmojani paremmin ainakin vaadittavaan keskiviikkoon asti; sen jälkeen hyvin piereskellyn tuolin matka joutaakin vaikka sinne Ekokemin hornantuuttiin muun ongelmajätteen sekaan Riihimäkeä lämmittämään. Hieman joutui kuitenkin pohkeilla keventämään ennen ensi-istuntaa takaisin jo jäähtyneen mikromakkara-appeen ääreen, mutta tuolin kolmanneksi viimeinen ateria sujui sen enemmittä rutinoitta. Nälkä se opettaa siperiassakin....

Ruoka & Ripuli Osa 3: Willimiehen kolmen linjan asfalttiranskikset pissinlirillä

Urbaanin aamulenkin/köntsäväistelyn aikana tekemäni kulttuuriantropologisen pikatutkimuksen aihe oli tänä sunnuntaina lappeenrantalaiskansallinen tapa merkitä joko suoraan heitteenä tai kehonsisäisesti kierretetyillä ravintoaineksilla kulkureitit välillä tanssianniskelupaikka-nakkipotaattikebabbila-taksijono. Kokemusperäisesti arvioituna kohderyhmää yhdistää ainoastaan kellonaika, kaikenpuolisen nauttimisen runsaus ja todennäköisesti selvästi havaittavissa oleva päihtymys. 

Dagen efter-syysaamun kadunpintoja katsellessa voi kyllä kauempaakin saapunut turisti muodostaa nopeasti kattavan kuvan suomalaisesta pikaruoka-, juoma- ja ulostamiskulttuurista. Kahden promillen häveliäisyydessä juhlivan suomiäijän logiikan peruspilareihin kuuluu, että jos johonkin kiinteään kohteeseen voi otsalla nojata, niin kai siihen kohtaan silloin voi myös kusta. Ja ruokaahan pitää totta kai saada nakkarin isoin annos kaikilla mausteilla, vaikka satojen toistojen kokemuksella pitäisi tietää ettei aamuyön katkokävelyvaiheessa vatsassa pysy edes Rapalan kaksikoukkunen uistin ja jo kolmas haukkaus nostaa eilisetkin nakkiperunat kadunpäällyseksi.

Kaupunkimme keskustassa on pääasiassa kolme vatsahappohighwaytä; eteläinen, läntinen ja itäinen reitti, joiden kohtaamispaikkana/päätepisteenä virastotalon kusitaksijono. Pisin (600 m) ja jäljistäkin päätellen fyysisesti vaativin eteläinen samoilureitti kulkee satamasta Birran, 3 Lumpun sekä Teerenpelin välistä koukaten Parkin kautta kävelykadulle tankkauspaikkana cityn itämainen nakkipainikioski ja jatkaen kirkkoleikkipuiston lävitse kohti keltaisia kattovaloja. Tällä reitillä se 15 askeleen yrjöntäraja kulkee havaintojeni mukaan välillä ärränparkki-maksuvessa, jonka tausta on kasvustosta päätellen hyvin lannoitettu varjon puolelta. 

Läntinen reitti (470 m) starttaa Ilonan rappusista, jonka herkullisen mustanlaikukkaan tahmeassa pintamateriaalissa on todennäköisesti Lappeenrannan alkomahoolia rakastavan kansanosan kattavin geenipankki ja deeänaata vaikka toisille jakaa. Tältä reitillä Ilonan, Kikkelin ja Montun kolmen polven horjujat mahtuvat periaatteessa hyvin torin laidan kebabbikoppiin, jonka rullajöötin puolikkaita löytyy sankarihautausmaan kivimuurin vierestä sunnuntaiaamuisin keskimäärin 1 – 5 kpl. Tämä reitti yhtyy eteläisen reitin kanssa Paasikiven puklupuistossa, jonka kohdalla kannattaa viimeistään laittaa sormet kurkkuun, jos meinaa selvitä pienemmällä taksilaskulla. 

Itäinen reitti lähtee Kukon ovelta grillitolpan kautta Toteemin ohi taksitolpalle. Tämän reitin lyhyys ja henkinen helppous (170 m) takaa näennäisesti siisteyden, joskin hätäisimmät ehtivät käydä tarpeilla sen pikkugrillin sisäpihalla ja karistaa ylimääräiset nakkipaperit pornokaupan-handelsbankenin kohdalta alamäkeen. Muutenkin reiteistä helpoin ja suositeltavin monessakin mielessä.

PS. Havainnekuvassa viime kesän laihdutusinnostuksessa tekemäni Savukanapaiston Welldone Plus. Ei muistaakseni liity millään tavalla edellä kirjoitettuun.