Lauritsalais-amerikkalainen kuntotesti

Mikä yhdistää munia hautovan hellesään, ameriikan tiedustelupalvelun, sosiaalisesti ihmisrajoitteisen keski-ikäisen ihmisgorillan ja puuttuvan yleiskunnon. Vastaus on Google Maps. Ja/tai Lauritsala. Luin näet eilen Etelä-Saimaasta jutun, jossa joku abo kehui Lappeenrannan parhaaksi rannaksi jotain hemmetin Murheistenrantaa ja koska nimi kuullosti eteläis-karjalaisen itsetunnon omaavalle hyvältä, niin päätin lähteä tsekkaamaan keuhkoja vähän eksoottisempiin maisemiin eli googlen neuvosta kohti Lauritsalaa. Suositukseksi riitti viereistä tonttia hallitsevan ihan oikeasti viisaan ex-lääkärin toteamus että ”no on se ihan hyvä”.

Vaikka 23 vuotta on vierähtänyt kaupungissa, niin ei mitään hajua missä joku Murheistenranta tjsp. sijaitsee. Sosiaalisesti rajoittuneena ihmisenä kaikki leveysasteet ja elonmerkit Kaukaan sellutehtaan pohjoisportin ja kuutostien Imatran rampin väliltä ovat tähän asti olleet sosiaalis-topografisesti täysin merkityksettömiä kärpäsenjutskia kartalla. Ajattelin kuitenkin kesän hölkkä/makkara-läskitasapainon taaraamiseksi ottaa riskin ja syöksyä rohkeasti tuntematonta kohti aivojeni pieraistua sitä ennen liikkumavälineeksi jo rotan raadolta tuoksuvat Dasslerin Adin halpikset. Suuntavaistottomuudesta taiteenlajin tehneenä en lähtenyt bingoilemaan tienviitalta toiselle, vaan antauduin CIA:n vakoilujutskahärpäke Google Mapsissa aneemisesti joka risteyksestä erikseen komentelevan muijan hellään huomaan.

Heti kun olin saanut improvisoitua uimarompereppuun kännykkäsysteemin ulostulot ja piuhakiinnikkeet, olin fyysisesti lähtövalmis. Kännykän ohjelmointi, repun selkäänlaitto, alkukiihdytys kohti tuntematona ja jännityksellä odottamaan ensimmäistä komentoa. Mikä olikin tämän matkan kannalta täysin hyödytön ”lähde etelään”, mutta vasta kolmannen ”käänny vasempaan” komennon jälkeen arvasin mokanneeni taas jotain. Reppua selästä riisuessa ehdin jo miettiä että mikä helevetin amerikkalainen alkujumppa tämä oli, kun minut takaisin pihaan palautti. Kuvan perusteella olin näpäyttänyt hipelöintinäyttöön ensiksi oikean maalin ja sen jälkeen vielä toisen kerran sen päälle maaliksi oman osoitteen. Puhelin laittoi gps:stä automaattiseksi lähtöpaikaksi naapurin pihan ja paluupaikaksi oman pihan korttelin toisella puolella. Hemmetin hieno aloitus. Uusi ohjelmointi ja matkaan.

Tämän jälkeen matka meni osimoilleen hyvin Lauritsalanrajoille asti pl. yksi amerikkalaisten muilutusyritys, jossa sateliittimuija neuvo Tirilän työväentalon kohdalla kääntymään sekä vasemmalle että oikealle. Mutta onneksi en ihan niin pihalla ollut vielä siinä hapessa. Myöhemmin kyllä meillä oli selkeesti eri tulkinta käsitteestä ”loiva kaarto vasempaan”, koska toisella kerralla meikäläinen pääty luotibaarin pihaan ja toisella johonkin ihme sillan alle. Tässä vaiheessa ajattelin jo kysyä vanhanaikaisesti joltakin lauritsalanabolta neuvoa, mutta vastan tuli ainoastaan yksi heiluritissinen muija (joka sujahti ohi ääntäni nopeammin) sekä yksi herrasmies, jonka kassissa kilisevien urheilujuomien ansiosta oli pitänyt tutkaa pois päältä viime vuosikymmenet ja suunnanhahmotuskyky oli tien suoruuteen nähden kovin vaatimaton. Onneksi bittiavaruussussuni neuvoi ennen molemminpuoleista itkupotkuraivaria kipuamaan takaisin päätielle. Hyvä.

Tämän jälkeen lähti askel kulkemaan normaalia reippaammin eli vedin seuraavasta risteyksestä ohi. Keuhkotilavuudella mitattuna helevetin monta sataa metriä täydellisessä hiljaisuudessa juostuani alkoi epäilys hiipua kuntoa nopeammin ja päätin vihdoinkin rehellisesti ääliönä riisua repun selästä ja katsoa näytöltä miten eksyksissä  oikeasti olen. Odotellessani puhelimen ”määrittäessä uutta reittiä” paikalle saapui kolme pyöräilijäturistia, joille näytin oikein kädellä viittoen, että tämän puhelimen mukaan minun pitäisi liikkua tulosuuntaani ja te olette nyt 200 m päässä tuollanoin. Ei muuta kuin takaisin edelliseen risteykseen ja enää yhden korttelin ees-taas-juoksu, niin mitta täyttyi. Riisuin repun selästä ja ajattelin juostu loppumatkan puhelin kädessä tiukasti nuolta seuraten. Vähän kyllä epäilytti kahden kerrostalon välistä juoksu ja ajattelin jo kysyä talon takana lasta ulkoiluttavalta mieheltä suuntaa, mutta korvanapin poistohetkellä äijä alkoi mölistä ikkunoiden suuntaan notta ”baabuskaa, baabuskaa”, joten työnsin vaikkuluurin takaisin korvaan ja jatkoin matkaa hidastamatta ilman katsekontaktia kehenkään.

Saapuessani hiekkatielle tiesin jo olevani kalkkiviivoilla ja pian rantahyyskän rehellinen paskanhaju toivottikin lähialueturistin tervetulleeksi yleiselle hiekkarannalle. Hieno ranta ja paljon laardia liikenteessä. Kyllä kannatti, eikä enää siinä vaiheessa vituttanu ainakaan kovin näkyvästi.

Jään odottamaan sähköpostia NASA:lta, milloin se minun astronauttikurssi alkaa. Siihen asti moi.