Asiakaspalvelijan assholioosi

Kauhukseni luin lehdestä, että Suomi on muuttumassa palveluyhteiskunnaksi. Ei muuten, mutta viime kokemuksieni mukaan (häviävän pieni) osa mörököllimaamme palvelusalan toimintamalleista on piirrelty punasavella luolan seiniin tai sitten tiskin takana huokailevan yrmyhanuristi on saanut kansantautinsa peukalostaan. Työntämällä sen hanuriinsa ja syvälle. Kutsun tätä ammattitautia asiakaspalvelijan assholioosiksi. Assholioosin aiheuttama käänteisevoluutio poistaa pikkuhiljaa dnasta riittävän monta kromosoomia ettei hymyily tai hyvää päivää enää taivu.

99,9 % tapaamistani palvelualan ammattilaista tietää miten asiakasta palvellaan, mutta sitten on nämä iltalehden otsikoitakin synkemmät asiakaspalvelemattomuushumanoidit, jotka väärässäolosuhteiden pakosta päässeet majakanvartijan hommista tiskien taakse ihmisten ilmoja ja arkimielialoja synkistämään. Kyllä se paha mieli tuntuu paljon pahemmalta, kun sen saa jonkun kanssa jakaa. Nih. Ja mitä monemman nih sitä enämpi se ihanasti kirvelee. Suomalaista kansallisruhoa kun perinteisesti junpataan keski-iän huonommalle puolelle siirtymisen jälkeen lähinnä otsanahkaa kurtistamalla jotta saadaan sitten kansainvälistä keskiarvoa sileampinaamainen ruumis arkkuun laitettavaksi sitten viisikymppisenä. Kolme esimerkkiä viime kesältä:

Pyhä pesukonejeesusten sisarkunta. Liikkeen kaurismäkeläinen tunnelma leikkaa liian hyvältä tuulelta kärjen pois jo ennen autosta nousua ja tuudittaa mielen kauas nuoruuden hellekesiin...niillä lämmöillä kun liikkeen edessä lounastaan intensiivisesti nauttivien neitokaisten massa olisi vaivatta riittänyt tekemään heidän persaustensa alla olevista retromuovipenkeistä kuperkeikkakoneita. Niiden ulkohuonekalujen muistoja kun ei vuodet kultaa. Ikäni itä-Suomessa asuneena en ole vieläkään tottunut tervehtimään kanssaihmistä sanalla "Jaaha"; ainoastaan kissaeläintä silloin kun tuulikaapissa tuoksahtaa jompikumpi ulosteista tai koiraa joka luimuilee eteisessä ilmeisesti juuri hetkeä ennen teloittamansa olkkarin sohvan vaahtomuovipalasten keskellä. Näin nämä luonteenlaatunsa puolesta hyvinkin neiti-ihmisiksi sopivat palvelusmessiaat sillä kertaa palvelutransaktiomme kuitenkin aloittivat toisen kävellessä löysästi huokaillen palvelutiskin taa kanssasisaren jäätyä siksi aikaa ruokailupaikkansa ääreen luomaan katsekontaktia asiakkaan sijasta lautasellaan uiskentelevaan ja ilmeisesti myötävitutukseen kuolleeseen kalaeläimeen. Hieman tahmeasti alkanut asiakaspalvelukohtaamisemme tahmeni entisestään, kun hyvääpäivääni keskeytti  myyjättären tyly onkssullaselappu-örähdys. Ojensin salamannopeasti lapun säästääkseni sekunteja poistumiseeni ja kuitin saatuani olin jo teleportannut itseni ulos myös fyysisesti. Beam me up Scotty…

Kahviskeidaan pururööri. Eipä arvannut kolumbialainen kahvipavunkerääjä, että keräämänsä pavun viime metrit ovatkin koko matkan vaivalloisimmat. Ne paikalliskahvilan tiskin takaiset viimeiset kolme metriä jotka vaivalloisesti raahusti tuo elämän katkerampaa nektaria kohtuuttomuudella maistellut asiakaspalvelijatar, joka Vetelä-karjalaisen palveluhengettömyyden erinomaisesti sisäistäneenä muistutti hempeydessään lähinnä nussimaunista kesken herätettyä Frankensteinin mutsia. Otsanyökkäykseen vastasin leuannostolla, koska se on mielestäni astetta kohteliaampi, enkä halunnut vaikuttaa moukkamaiselta Hänen Ylhäisyytensä edessä. ”Yksi suodatinkahvi”-mörähdykseen ärähdetty ”jätänkö maitovaran”-dialogi on sitä suomalaisuuden ydintä jota ei pysty (eikä kannata) ulkomaalaiselle selittää. Rahojen vaihdettua käsiä siirryin nopeasti istumaan selkä seinää vasten ettei tarvinnut enää siinä baarissa turhaan päätä käännellä. Oli kotoisantympeä suomifinland olo.

Lemiläiset vastaparipotaatit. Elämäni ensimmäinen ostotapahtuma, joka hoidettiin ainoastaan kahdella (2) suomen kielen sanalla. Koko homma. Torilla himmaillessa ajattelin ostaa saunavastan, koska olen liian laiska pöllimään koivunoksia saati paskartelemaan niistä minkäänmoista ihmisenlyöntivempelettä. Hetken Lappeenrannan torin laajaa valikoimaa tuumailtuani päätin valita sen vasemmanpuoleisen perunan-/vastanmyyjäpariskunnan, koska sen edessä EI ollut jonoa. Myyntiständi oli yhtä kuin vanha farmarivolvo, yksi puinen perunalaari, kaksi pilkkijakkaroilla sitä perunalaaria hiirenhiljaa tuijottavaa puolen hehtaarin metsän menninkäistä. Pysähdyin vitonen kourassa volvon eteen ja sanoin ”kaksi saunavastaa”, jolloin ilmeisesti pariskunnan naarasyksilö heräsi henkiin kääntyen ympäri pakkaamaan pyytämiäni ostoksia lidlin (?) muovikassiin. Mies jatkoi perunoidensa hypnotisoimista, kunnes eräs epäonninen rouva pysähtyi hänen rakkaan laarinsa eteen ja äijä tokaisi tuimasti ”ne on Timoa”, johon potentiaalinen asiakas vastasi taakse poistumalla. En ole vielä uskaltanut googlettaa onko ”Timo” joku perunalaji, mutta toivottavasti. Vaihtoehto saattaisi olla liian kauhea minun psyykkeelle. Vastan saatuani poistuin niin ripeästi kuin eturistisiteeni sallivat mieliala huomattavasti haljumpana kuin tullessa. Huhhuh…Niillä vastoilla tuli ensihiki jo maksaessa.

Onneksi kuitenkin kaikista viime kesänä kohtaamistani asiakaspalvelijoista yleisarvosana jää edelleen reippaasti kiitettävän puolelle. En olisi yhtä hyvällä jurkalla pystynyt heittämään ”tästä tuli hyvä”, kuin se valokuvaliikkeen kaveri viime viikolla passikuvaani katsoessaan. Minä olisin todennäköisesti sanonut että ”ton näkösiltä apinoilta pyydetään yleensä tuplamaksu kameran kulumisen takia kun on senverran rouheet muodot tossa sun naamarissa”.  Rehellisyys ei aina maata peri. Siksi asiakaspalvelu onkin taitolaji, varsinkin kaltaisteni ns. haastavien asiakkaiden kanssa.

Manuaalisen Tiedon Käsittelyn sietämätön ahdistus

No ei TIETENKÄÄN voi olla. Written. Ainakaan mikään muisti tai muu sensemmonen läppärin kyljen pikkiriikkisiä valoja vilkuttava tietokonejutska. Sehän se vasta ihme olisikin. Helevetin hyvä että noin yksiselitteisen selkeästi asian kertoivat. Ihan eri juttu jos se olisi vaikka readen, singen tai scheissen. Silloin se käskypieni muistaisi varmaan suoran tien kotiin eikä palaisi itkusilmässä takaisin mistä lähti. Aiiiiiprrrrrkle noita lauantaiaamuja. Mieli teki kirjoittaa navigaattoriin tuo osoite ja lähteä leipomaan tuota normaalin lauantaisen aamuriemumielialani romahduttanutta bittimörköä turpaan. Sitä ennen painoin kuitenkin nappia OK, koska muut vaihtoehdot tuntuivat vieläkin vttumaisemmilta. Eikä sammunut meidän kylän piilaaksosta valot eikä lähteneet ohjukset kohti Moskovaa. Hyvähyvähyvä….

Oma matkani tietotekniikan yhä ihmeellisessä maailmassa on ollut täynnä olan yli motkottajia, naamapalmuja ja sinistä savua. Ensimmäinen konkreettisen kivulias kohtaamiseni tietotekniikan kanssa tapahtui Imatralaisen Musiikki-Fazerin tuulikaapissa, jossa törmäsin nuotinostomatkalla otsa edeltä Valcon kuvaputkitehtaalla bittiä vääntävän japanialaisinsinöörin kanssa. Oli senverran pieni aikajamppa, että otsa oli just 10-vuotiaan suomisällin hilseen tasolla. Hyvin meni tämä Manuaalisen Tiedon Käsittelyni ensigoogletus, koska kumpakaan ei hetkeen ymmärtänyt mitään puhuttua kieltä ja tärähdyksen seurauksena hoipertelin vahingossa parturi Salon Heikin ovesta sisään ainoastaan toivottamaan hyvää huomenta näyttäen varmaan sillä hetkellä enemmän japanialaiselta kuin se Hitachinmies...

Koulussa ei tietotekniikkaa niihin aikoihin opetettu, koska sitä ei ollut vielä kukaan keksinyt. Ei ainakaan Imatralla. 70-luvun lopun koulussa tieto siirtyi pieniin pellavapäihimme yksi bitti kerrallaan opettajan sanoessa luokan edessä AA-PII-NAA ja luokan taputtaessa räplynä kolme kertaa käsiään ymmärtämisen merkiksi. Paitsi se naapurin Masa, joka läpsäytti aina yhden tavun bonuksena perään. Siihen aikaan kun lukihäiriötä hoidettiin kutsumalla vähä-älyiseksi ja laktoosi-intoleranssia kehumalla luokan parhaaksi piereskelijäksi. Hieman tietysti opinpolun alkupään tietoteknisen ajattelutavan kehittymistä hidasti koulumme elektronikkavermeiden määrä ja vaatimattomuus: rehtorin huoneessa oli yksi oliivinvihreä kiekkopuhelin ja yläluokassa piirtoheitin, johon oli haitekkinä hankittu kahden kammen kalvorulla (lähinnä joulunäytelmän mahtiefektejä varten). Ylä-asteella homma alkoikin sitten karkaamaan käsistä, kun tuli ne ensimmäiset digitaaliset taskulaskimet joiden näytöt sai hauskojen aasinsiltavitsien kautta vilkuttamaan vuorotellen EI SEISO ja ESSO OIL.

80-luvun alussa viisastuin jopa hetkeksi ja ilmoittauduin Ylä-Vuoksi-lehden kulmailmoituksesta huomaamaani työväenopiston ATK-alkeiden kurssille. Kurssin teoriaosuudelle Enso-Gutzeitilta lainattu sähköteknikko oli monistanut mustavalkokuvia tietokoneista ja yritti kertoa miten ne toimivat. Kurssin käytännön osuus rajoittui tunnin vierailuun erään firman tietokonehuoneeseen, jossa paksusankainen pujoliivimies puhui puoli tuntia klingonia, kehui monologinsa lopuksi miten tämmösellä videokirjoituskoneella voi tehdä hommia jopa kaukokäytöllä, kirjoitti yhden virkkeen näppäimistöllä ja hetken päästä nurkassa oleva urkuharmoonin kokoinen kone heräsi eloon tulostamalla ketjupaperille ”Tämän on testitlostus”. VAU…automaattinen tulostus vain yhdellä kirjoitusvirheella…huokailtiin me pöljät kuorossa ja vielä pihalla mopon satulaan hypätessäni totesin kanssadataajalle ettei tää varmaan tämän ihmeellisemmäksi voi mennä. Olin kaukonäköisesti oikeassa, koska henkilökohtaisella tasolla tämän tunteen onttous on säilynyt tuoreena tähän päivään asti yli vuosikymmenten hyhmäisen errorisuon.

Tietoteknisen osaamiseni kehitystä on alusta asti ohjannut kauhu ja tulokset olleet ponnisteluihin nähden yllättävän heikkoja. Tietotekniikkataitojeni kehittymiseen vaikutti dramaattisesti myös ylä-asteemme huonejärjestys. Tarkkailuluokan apinatarha sijaitsi juuri sillä käytävällä, jota pitkin piti kävellä kielistudioon sekä terkkarille ja niissä paineissa ei juuri ohjelmointitaidoilla pärjännyt. Meikäläisen hauiksilla oli pakko valita karatekurssi ohjelmointijatkokurssin sijaan, kun vielä niihin aikoihin valui morjenstaessa kello kainaloon ja tietokoneilujutskailut sattu samoille illoille japanialaisten itsensähäpäisyhommelien kanssa. No kolmenkymmenen vuoden muksintojen jälkeen voin sanoa, ettei tullut mestaria kummassakaan hommassa, mutta yhtä roisisti on tullut turpaan molemmissa. Ja tulee edelleen…molemmissa tietysti.

90-luvulla ei sitten pöydälle mahtunutkaan muuta kuin yx jumalaton näyttömöhkäle ja korppulodju, sekä pöydänjalan viereen vuoden opintolainat nielaissut telkänpönttö sinisine savuineen. Onneksi globaali pornografian tarve kehitytti arvailtua nopeammin internetin ja tietsikat pienenivät luonnollisesti samaa tahtia huomiotaherättävän nopeasti jokaisen teinin taskuun mahtuviksi mobiilivemppakoneiksi. Omalta osaltani nykykehitys on taas johtanut siihen, että kun vielä 90-luvulla en uskaltanut painaa mitään tietsikan nappia katastrofin pelossa, niin nykypäivän hipelöintinäytöistä en edes löydä sitä nappia mitä en uskalla painaa. Eli periaatteessa kaikki on siltä osin hyvin.

Syötäviä mansikanmakuisia laktoosittomia kvanttitietokoneita odotellessa jatkan hyperventilointia nykytekniikan suomissa rajoissa. moi.

Sheebatoiminen liikkeenpaljastin myytävänä

MOU? …kuuluu kysyvä ääni pimeydestä sinä yön synkimpänä hetkenä, kun selkäjomotukseen havahtunut ihmisruhoni vääntäytyy alitajuisesti vähemmän tukalaan asentoon. Äänen läheisyydestä säpsähtäneenä skannaan enkeliliikkeellä manuaalisesti lähietäisyydellä mahdollisesti oleilevat läsnäolijat tuloksetta. Lyhyenytimekkäässä ajatusaikajatkumossani kuvittelen olevani unessa ja siitä ”viisastuneena” luulen syvän kuorsausröhkäisyni jälkeen saavani jatkaa samaa luulounta, kunnes seuraava ”MJOOOAH” repäisee turhia luuleskelevan höyhensaarelaisen takaisin melatoniinin pehmittämään reaalimaailmaan nimeltä makkari. 

Insinöörimoodiin automaattisesti siirtyvä päänsisäinen kalkulaattori alkaa tavoilleen uskollisena (?) laskea äänen tulokulmaa sekä taajuutta ja yhtäsuuruusnappulan painohetkellä kertoo tuuletusikkunan jääneen auki noin kolme metriä oikeasta olkapäästä vasemmalle 20 astetta yläviistoon kurotusetäisyyden ulkopuolelle. Äänen aiheuttajan arvaamiseksi ei taas matematiikka tarvita. Kivakivakivakiva… Sisäinen laiskamatolapseni yrittää vielä kerran alittaa rimaa tämänkin vastoinkäymisen kohdalla ja kuvittelen ongelman poistuvan, jos olen iiihan hiljaa ja käännän vain rauhallisesti kylk…MJOOOOOAUAUAH on tiukka vastaus vähä-älyisen alitajuntani kakanjauhannalle ja tarkoittaa kissojen kielellä että YLÖS SÄNGYSTÄ JA HETI!!! Tottelen luonnollisesti henkisesti vahvempaa ja nousen polviasennon kautta pystyyn, pukeudun heti huimauksen päätyttyä lähes säädyllisesti sekä jatkan samalla vauhdilla laahautumista kohti etuovea. 

Avaan etuoven ja jään odottamaan (koska TIEDÄN että se kuuli oven avautuvan)…ei mitään liikettä pimeydessä…sanon hömelösti kiss-kiss-kisssss kuten kaikki muutkin kissankanssaeläjät tässä tilanteessa tekisivät…sama hiljaisuus…korotan ääntäni pikkuhiljaa kiiss-kiISSS-KISSSSH sen mitä nyt aamunyönkankeilla pärstälihaksilla evp. tykistöupseeri pystyy naapureita herättämättä…ei mtn… tässä hiljaisuudessa ahdistuisi huopatossuntekijäkin…odotan niin pitkään kuin tarkenen ja laitan oven kiinni raahautuen takaovelle toistamaan saman proseduurin…ei mitään liikettä sielläkään puolella taloa. No olipa yllätys.

Hiihdän polvet suorana takaisin makuuhuoneeseen ohittaen keittiössä sheebakupin vieressä toiveikkaana haukottelevan takapäivystäjän. Just joo. No IIIIHAN varmasti alan tähän aikaan yöstä sheebakupin kanssa sinun pynnöstä kyykistelemään. Sukellan vällyjeni väliin ja alan jo melkein vajota takaisin normipainajaisvarastoni laa-laa-landiaan, kun tiukka MAUMAUMAU-sarjatuli alkaa puhkoa reikää kuulosuojakseni asettamaani untuvapeittoon ja muistuttaa asemastani tämän huushollin tasa-arvojärjestyksessä. No Ei sitten. Ketäpä sitä kolmen aikaan aamuyöstä enää nukuttaisi. Nih. Pimeän turvin ne muutkin Cro-Magnonit mettälle lähti.

Nousen ylös ja pukeudun. Kävelen aikaisempaa reippaammin ulko-ovesta pysähtymättä ulos kahden kallossani ammoittavan unihiekkamontun pohjalla epätoivoisesti muljahtelevan tomaatin hakiessa turhaan syyspimeyden seasta kiintopistettä, toivoa valosta tai pimeänäkökykyä. Kierrän talonkulman ja imppaan ohimennessä samuraimieleni rauhoitukseksi nenällisen ilmalämpöpumpun japanialaisella tekniikalla myssyttämää poistoilmaa ennen nurkan takana odottavaa henkien taistoa tai vaihtoehtoisesti sitä psyykkeeni vihoviimeistä harakiriä johon tää kaikki päättyy. 

Nurkalle päästyäni totean olosuhteisiin nähden mahdollisimman rauhallisella äänensävyllä ”No mikä ny?”. Kissa nostaa itsensä laiskasti etujalkojensa varaan aurinkotervehdykseen, jatkaa liikettä pyllistysvenytyksellä, istahtaa haukottelemaan, nuolaisee kolme kertaa oikeaa etutassuaan, katsoo muutaman sekunnin meikäläistä ”eipä tässä mitä”-ilmeellä, kääntyy ympäri ja käy etujalkojensa päälle TAKAISIN NUKKUMAAN. Eih jumalauta. Olen minä National Geographicin kissaohjelmat ja Animal Planetit katsonut sekä strömssielukoiden jutut lukenut, mutten ole vielä tämmöiseen törmännyt. Tää rumba on nyt mun osalta tälle yölle tanssittu ettäs tiedät ja moro…totesin tomerasti lähinnä itselleni, kissan osoittaessa myötätuntoa vain harsomaisen hennosti huokaisten. Ihminen ei osaa ilmaista välinpitämättömyyden tunnetta yhtä kokovartalollisesti kuin kissa. MOT.

Painelen toisen kerran takaisin sänkyyn miehekkäästi päättäneenä ignoorata kaikki eläinäänet ja luonnonrutinat aamuun asti. Sekä ne kaksi jo aamukompurointia varten valmiiksi keittiön nurkassa kiiluvaa kissansilmää. Jo vaakatasoon päässeenä muistan tuuletusikkunan olevan edelleen auki ja sitä sulkiessa totean yön viimeiseen moukaisuun, että ”nähdään viideltä eli parin tunnin päästä ja siihen asti hyvät yöt”. Ilmeisesti kissani on käsittänyt vahtieläimen roolin jotenkin käänteisesti ja toimii tätänykyä karvaisena liikkeenpaljastimena, joka kertoo möreästi maukaisten naapureille aina kun minä käännä kylkeä tjsp. En minä tätä muutenkaan osaa selittää. Ihme elukka.