Manuaalisen Tiedon Käsittelyn sietämätön ahdistus

No ei TIETENKÄÄN voi olla. Written. Ainakaan mikään muisti tai muu sensemmonen läppärin kyljen pikkiriikkisiä valoja vilkuttava tietokonejutska. Sehän se vasta ihme olisikin. Helevetin hyvä että noin yksiselitteisen selkeästi asian kertoivat. Ihan eri juttu jos se olisi vaikka readen, singen tai scheissen. Silloin se käskypieni muistaisi varmaan suoran tien kotiin eikä palaisi itkusilmässä takaisin mistä lähti. Aiiiiiprrrrrkle noita lauantaiaamuja. Mieli teki kirjoittaa navigaattoriin tuo osoite ja lähteä leipomaan tuota normaalin lauantaisen aamuriemumielialani romahduttanutta bittimörköä turpaan. Sitä ennen painoin kuitenkin nappia OK, koska muut vaihtoehdot tuntuivat vieläkin vttumaisemmilta. Eikä sammunut meidän kylän piilaaksosta valot eikä lähteneet ohjukset kohti Moskovaa. Hyvähyvähyvä….

Oma matkani tietotekniikan yhä ihmeellisessä maailmassa on ollut täynnä olan yli motkottajia, naamapalmuja ja sinistä savua. Ensimmäinen konkreettisen kivulias kohtaamiseni tietotekniikan kanssa tapahtui Imatralaisen Musiikki-Fazerin tuulikaapissa, jossa törmäsin nuotinostomatkalla otsa edeltä Valcon kuvaputkitehtaalla bittiä vääntävän japanialaisinsinöörin kanssa. Oli senverran pieni aikajamppa, että otsa oli just 10-vuotiaan suomisällin hilseen tasolla. Hyvin meni tämä Manuaalisen Tiedon Käsittelyni ensigoogletus, koska kumpakaan ei hetkeen ymmärtänyt mitään puhuttua kieltä ja tärähdyksen seurauksena hoipertelin vahingossa parturi Salon Heikin ovesta sisään ainoastaan toivottamaan hyvää huomenta näyttäen varmaan sillä hetkellä enemmän japanialaiselta kuin se Hitachinmies...

Koulussa ei tietotekniikkaa niihin aikoihin opetettu, koska sitä ei ollut vielä kukaan keksinyt. Ei ainakaan Imatralla. 70-luvun lopun koulussa tieto siirtyi pieniin pellavapäihimme yksi bitti kerrallaan opettajan sanoessa luokan edessä AA-PII-NAA ja luokan taputtaessa räplynä kolme kertaa käsiään ymmärtämisen merkiksi. Paitsi se naapurin Masa, joka läpsäytti aina yhden tavun bonuksena perään. Siihen aikaan kun lukihäiriötä hoidettiin kutsumalla vähä-älyiseksi ja laktoosi-intoleranssia kehumalla luokan parhaaksi piereskelijäksi. Hieman tietysti opinpolun alkupään tietoteknisen ajattelutavan kehittymistä hidasti koulumme elektronikkavermeiden määrä ja vaatimattomuus: rehtorin huoneessa oli yksi oliivinvihreä kiekkopuhelin ja yläluokassa piirtoheitin, johon oli haitekkinä hankittu kahden kammen kalvorulla (lähinnä joulunäytelmän mahtiefektejä varten). Ylä-asteella homma alkoikin sitten karkaamaan käsistä, kun tuli ne ensimmäiset digitaaliset taskulaskimet joiden näytöt sai hauskojen aasinsiltavitsien kautta vilkuttamaan vuorotellen EI SEISO ja ESSO OIL.

80-luvun alussa viisastuin jopa hetkeksi ja ilmoittauduin Ylä-Vuoksi-lehden kulmailmoituksesta huomaamaani työväenopiston ATK-alkeiden kurssille. Kurssin teoriaosuudelle Enso-Gutzeitilta lainattu sähköteknikko oli monistanut mustavalkokuvia tietokoneista ja yritti kertoa miten ne toimivat. Kurssin käytännön osuus rajoittui tunnin vierailuun erään firman tietokonehuoneeseen, jossa paksusankainen pujoliivimies puhui puoli tuntia klingonia, kehui monologinsa lopuksi miten tämmösellä videokirjoituskoneella voi tehdä hommia jopa kaukokäytöllä, kirjoitti yhden virkkeen näppäimistöllä ja hetken päästä nurkassa oleva urkuharmoonin kokoinen kone heräsi eloon tulostamalla ketjupaperille ”Tämän on testitlostus”. VAU…automaattinen tulostus vain yhdellä kirjoitusvirheella…huokailtiin me pöljät kuorossa ja vielä pihalla mopon satulaan hypätessäni totesin kanssadataajalle ettei tää varmaan tämän ihmeellisemmäksi voi mennä. Olin kaukonäköisesti oikeassa, koska henkilökohtaisella tasolla tämän tunteen onttous on säilynyt tuoreena tähän päivään asti yli vuosikymmenten hyhmäisen errorisuon.

Tietoteknisen osaamiseni kehitystä on alusta asti ohjannut kauhu ja tulokset olleet ponnisteluihin nähden yllättävän heikkoja. Tietotekniikkataitojeni kehittymiseen vaikutti dramaattisesti myös ylä-asteemme huonejärjestys. Tarkkailuluokan apinatarha sijaitsi juuri sillä käytävällä, jota pitkin piti kävellä kielistudioon sekä terkkarille ja niissä paineissa ei juuri ohjelmointitaidoilla pärjännyt. Meikäläisen hauiksilla oli pakko valita karatekurssi ohjelmointijatkokurssin sijaan, kun vielä niihin aikoihin valui morjenstaessa kello kainaloon ja tietokoneilujutskailut sattu samoille illoille japanialaisten itsensähäpäisyhommelien kanssa. No kolmenkymmenen vuoden muksintojen jälkeen voin sanoa, ettei tullut mestaria kummassakaan hommassa, mutta yhtä roisisti on tullut turpaan molemmissa. Ja tulee edelleen…molemmissa tietysti.

90-luvulla ei sitten pöydälle mahtunutkaan muuta kuin yx jumalaton näyttömöhkäle ja korppulodju, sekä pöydänjalan viereen vuoden opintolainat nielaissut telkänpönttö sinisine savuineen. Onneksi globaali pornografian tarve kehitytti arvailtua nopeammin internetin ja tietsikat pienenivät luonnollisesti samaa tahtia huomiotaherättävän nopeasti jokaisen teinin taskuun mahtuviksi mobiilivemppakoneiksi. Omalta osaltani nykykehitys on taas johtanut siihen, että kun vielä 90-luvulla en uskaltanut painaa mitään tietsikan nappia katastrofin pelossa, niin nykypäivän hipelöintinäytöistä en edes löydä sitä nappia mitä en uskalla painaa. Eli periaatteessa kaikki on siltä osin hyvin.

Syötäviä mansikanmakuisia laktoosittomia kvanttitietokoneita odotellessa jatkan hyperventilointia nykytekniikan suomissa rajoissa. moi.