Leipasin sukulaiselle lahjaksi puolitoista
kiloa jouluiloa, vaikka homman nätisti käskenyt ihminen ihan koko elämänkaareni
läheltä nähneenä harvinaisen hyvin tiesi lapsuuteni pipottamopoilun aktivoiman
ADD:n ottavan heti ohjat handujen koskiessa jauhoihin tai taikinoihin…kuten
kuvasta näkyy.
Taikinan kauliminen on ehkä v****maisinta
hommaa mitä ihminen voi joutua keittiössä tekemään. Heti kun saa sössittyä koko
keittiön tasaisen valkoiseksi oikeasti siihen hommaan tarkoitetulla jauholla ja
se ruskee joulumöhnä alkaa liikkua kaulimen alla suunnilleen haluttuun
suuntaan, niin eikö jumalauta olohuoneeseen unohtunut puhelin ala soida. Heti
myyntipuheen päätyttyä huomaat kaulimen olevan edelleen siinä toisessa kädessä
ja siihen jo aiemmin takertuneen taikinan loppuosan keskellä keittiön lattiaa,
jossa kaksi kissaa vetää sitä innolla naamaansa kiittäen makuelämyksestä
viimeistään huomenna taas rennosti ripuloiden. Onneksi punttisalilla
painomittoihin perehtynyt allekirjoittanut ostaa perinteisesti tietämättään tarvikkeet
koko komppanialle, joten eipä loppunut taikina kesken tälläkään kertaa.
Loppuosan kaulintahommista vanha karatejyrä hoiteli kämmensyrjällä mätkimällä,
koska tunnetusti uuni oikaisee taikinarutut ja hävittää mausta swartsvegan.
Sitten olikin vuorossa homman toiseksi
vähä-älyisin vaihe eli takinan erottelu muotin sisä ja ulkopuoliseen osaan sekä
välitöhnän poisto. No minen prkl lähde niitten läkkipeltihäkkyröiden kanssa
pelleilemään, varsinkin kun olin epähuomiossa ostanut rajamarketista jotain
semmosia pieniä lasten tai naisten käyttöön tarkoitettuja muottimalleja, jonka
kokosilla piparkakuilla ei aikamiehen makeennälkä kahveepöydässä mihkään lähde.
Teinkin sitten jokaisesta levystä yhden piparin ja tökin niihini muoteilla
erilaisia kuvioita kehittäen samalla miehekkään psykedeelisen
jouluelämäntarinani siltä varalta että joku olisi taas alkanut vetää liaan
syvään henkeä lopputulokset nähtyään. Eikä pitäny ollakkaan helppo homma.
Vasemman ylälaidan hieman mustunut
piparkakku kuvaa aito-Hallikkalalaista sodassa palaneen skuutsin tilalle
istutettua kuusikkoa, jonka pehmeä oksisto hellästi syleillen hidasti
räksänpesältä putoamiskiihtyvyydellä poistuvaa pikkutartsania. Oikean ylälaidan
possukuviopiparin nimi on “Valtosen sikala”, josta tuoksuetäisyydellä sijaitsi
ala-asteen koulubussipysäkkini. Armeijan sukellustestissä pärjäsi loistavasti,
kun osasi valmiiksi hengittää altaan päästä-päähän ainoastaan ulospäin. Toisen
rivin vasemman paakaroinnin nimi on “Punkkerikadun vappu malli -96”, eikä siitä
sen enempää. Toisen rivin oikeanpuoleinen jämätaikinaluomus kuvaa sitä
pyrstötähteä, jolla Jeesus saapui muistaakseni jouluyönä Jerusalemiin itämaan
tietäjien luo tjsp.
Noiden kahden alimman tortun eri väri
johtuu siitä, että jostain ihmeen syystä Imatralaisessa elintarvikeliikkeessä
torttutaikinat oli laitettu samaan kylmäkaappiin ja kiireessä kaapattuna alin
laatikko olikin torttutaikinaa. Tein niistä sitten luumutäytteisen joulusian
sekä suomineidon. Näiden välinen aasinsilta tuli liian pitkäksi tähän tarinaan ja
palaan siihen ehkä myöhemmin.
Tämän jouluähellyksen jälkeen pirautan
ylelle ja pyydän soittamaan porilaisten marssin. Moi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti