Jo ajat sitten perustamani äärimaltillista sisällispolitiikkaa edesajava puolue M@ eli Kansan suussa Ämmät on päättänyt taas aktivoitua jatkuvan luulo-/kuulo-/kakkapuheiden pahanmielen naamakirjapakkojauhannan seurauksena. En ole lukenut naistenlehtiä, joten en ole ihan kartalla että mikä on tällä hetkellä mistäkin asiasta se ainoa virallisesti hyväksyttävä mielipide oikeusvaltiossa Suomi ja ketä saa vapaasti haukkua. Mutta eipä se minua äärimaltillisena haittaa, koska olen luvannut olla aina kaikkien kanssa samaa mieltä. Vaikka miten hömelöitä höpertäisivät. Itse vaikuttamisen keino oli kyllä alussa hukassa, koska en aikaani seuraamattomana tiedä edes yhtään viime aikoina kuollutta rokkitähteä jota voisin julkisesti surra. Yhtään biisiä en keneltäkään muista, joten kuka tahansa olisi sopinut tähän hätään. Mutta ei. Jotain muuta piti keksiä.
Asia valkeni isokrissen ylihintaisessa kahvipaikassa ruokkiksella hengaillessa. Mukasynkännäkösenä virkakahviaan ryystävät talvisotaan lähtövalmiit jyhkeämahaiset turvatartsanit ja toisessa nurkassa veepainoitteisen huterasti taivaanrantaansa pinkillä maailailevat nuorison edustajat puhuivat ilmeisesti samasta muotiasiasta, mutta kovasti eri sanoin. Ainoa sana minkä sanoivat aina isoin kirjaimin alleviivaten oli KATUPARTIO. Enempää en keskusteluiden sisällöstä kuullutkaan päänsisäisen äärimaltillisen bullshitsuodattimen alkaessa soittaa korva(vaikku)matona piiiikkukakkosenpooostin teemaa tinnitusinstrumentilla muiden sanojen kohdalla. Hetken aikaa isoa Sanaa ja kanelipullaa mutusteltuani päätin että tuotahan pitää kokeilla, vaikka asia oli minulle täysin tuntematon. Oujeah. Minun talo on kuitenkin kadun varressa ja olin pienenä partiossa. Tai en ihan, mutta Salo-Issakan VPK:n jokatorstaisessa pingiskerhossa opetettiin myös tärkeitä elämäntaitoja, kuten istumaan hiljaa piipaa-autossa sekä lyömään mailalla vain ja ainoastaan hellästi pientä muovipallonpoloista verkon yli.
Kotiin päästyäni päätin lähteä lähipartioreissulle perinteisesti ajoissa palttiarallaa pikkukakkosen hämärissä. Eeen minä sitä etteikö noissa katuvaloissa tämmönen peruspöllö selvinpäin kompastelemaan joutuisi, mutta ne lassepöystikyllitädin muinoin pikkumikan psyykkeeseen irvistelemät mörköt saattaa vielä pistää kävelemään sen lumenkaatokohdan ohi oikea silmä kiinni. Rohkaisukaakaon jälkeen puin päälleni neutraalit pieruverkkaribyysat sekä pyykkinarujen peitoksi suomirotsikokoelmastani Oy Lax Ab:n v.-73 valmistama nahkis, koska se on tehty Gamlakarlebyssä ruåtsinkielellä. Ruåtsinkielisethän on aina niin lutusia, ettei niille voi kukaan vihainen olla. Mika löper också bra fast inte lika fort. Och så vidare. Ja kaljun päälle tietysti vähiten kauhua herättävä tupsupipå kårvaläpillä.
Kotiportilta lähtö sujui hyvin, mutta jo noin kymmenen metrin päässä tuli ensimmäinen paha rasti. Uhkaavasti kohti hiippaili se mummo jota viime kesänä aitaa maalatessa vahingossa morjenstin vaikka kuvittelin vaan hikeä pyyhkäiseväni. Mitä teen? Morjenstanko toistamiseen? Heittäydynkö maahan ja tekeydyn kuolleeksi? Puhelin unohtui kotiin, joten en voi hämätä sitä räpläämällä…Katseet eteen suunnattuna siinä sitten kaksi suomalaista ohittaa toisensa kadun laitoja hipoen dejavuuufiiliksissä. Huhhuh. Mie niin arvasin, ettei tästä partioreissusta helppoa tule. Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää tätä hommaa…
Kadunristeykseen saavuttuani pysähdyin, koska kahviomölinän mukaan katupartiolaiset “norkoilevat sitten huolestuttavan näköisinä kadunkulmissa”. Mutsin mukaan olin huolestuttavan näköinen jo syntyessäni eli se puoli hoidossa, mutta norkoilua lähin sivistyssanakirjasta löytämäni sana oli norkkokukinta ja sitä en kyllä nyt mitenkään osaa tähän hommaan yhdistää, joten jatkoin eteenpäin kuten se äsken vastaan kävellyt mummo lumessa. Noin neljäkymmentä askelta myöhemmin olenkin jo kadun päässä vain todetakseni lapsuuden “Hopeanuoli”-lehden intiaaniopeilla paikallisen jäniksen ja puliukon menneen oikopolkua talojen välistä vanhalle meijerille syömään, mutta jäljistä päätellen ei edes jänistä päästetä tällä kertaa kyökin puolelle. Hui.
Pohdin aluksi käveleväni samat 50 m takaisin samaa reittiä, mutten halunnut aiheuttaa verhonheiluttelijoille mielipahaa tyyliin että “jaaa tuolla se syntymäruma äärinössö taas keskellä tietä naapureille hymyilee ja säitä kyselee mikälie meteorologi tai muuten ketku”. Päätinkin sitten parturoida koko korttelin ja heti viereiselle kadulle astuessa tunnelma muuttui välittömästi. Koska vastatuuli, kahden niiston kolvi ja eilen poisajeltu biologinen leukapipo. Kaakaon termodynaaminen vaikutus alkoi heiketä ja poskipäitä nipisteli, mutta eikun “rohkeasti” eteenpäin. Kadulla ei näkynyt minun lisäksi muuta huolestuttavaa kuin yksi aikuisten kokoa oleva keltainen Fischerin suksi sekä autoramppia lakaiseva naapuri, jonka mielestä on aina hieno ilma. Toisen puolen naapuri ei edelleenkään aja mitsuaan talliin, koska “nää nykyautot ei mahdu m.-71 talliin, mutta välimallinkopan escortin pysty muijakin ajaa näistä pokista naarmuttamatta sisään”. Toivottavasti muistaa ensi vapun grillibileisiinsä ostaa kaljan lisäksi myös makkaraa. Korttelin länsipäähän päästyäni olikin lähipartioreissu viittä vaille valmis ja näköhavaintona ainoastaan rusakonjäljet, sähköjohtoa pitkin rientävä Kurre-orava ja kolmet jouluvalot.
Nyt on tämäkin partiohommeli molemminpuolin käytännössä kauhisteltu ja päätin puolueohjelmani mukaan olla ottamatta kantaa asiasta suuntaan tai toiseen. Kerran viellä voisin kokeilla hiihtokatupartiota, mutta en ole vielä kirpparilta löytänyt sopivia monoja. Pihakatupartioinnissa on oman kokemuksen mukaan parasta myötätuuli ja pahinta samaan tahtiin kävelijät. Ei minulla muuta, kuin että Ämmät/M@ palaa isänmaan astialle sitten taas kun se vähiten sitä pyytää. Joko riveihin tai niiden väleihin ;)
Moi.
