Kissamiehen viikonavauksena köntsäraatojumppaa

Voiko ihanammin aamun enää alkaa? Kyllä voi. Tutun lempeä tuoksu tuuditti mikapetterin unimaan ihanuudesta maanataiaamun Harapaismaisen kolkonharmaaseen realismiin. Tai ruskeaan. Kissan kerpele oli yön aikana vääntänyt scheisset lattialle ja ilmeisesti hygieenian tai **lisää haluamasi sana** vuoksi pyyhkinyt arvon hanurinsa molempiin (!) eteisen mattoihin. Tätä abstraktia tilataidetta puoliääneen K-18-kielellä ihaillessani tuli itse taiteilijaneiti puskemaan sääreen oikein taas söpönlöpösti kehräten tyyliin notta “anna ruokaa ja pyyhi tuo mun eilinen aamiainen poies tuosta matosta”. Kivakivakivakiva…Skeidansiivousjumpan ja sheebatarjoilun jälkeen avasin ulko-oven niin miikäs se siinäh…Taiteilijaneitin (kuvassa) velipoika The Suuri Metsästäjä istui oven edessä silmät pelkkinä mykiöinä iiison harmaan möntin vieressä, joka ilmeisesti ennen tätä aamua oli elänyt elämäänsä hiirenä. RIP sano. "No terve" totesin pölhökissalle sen singahtaessa jalkojeni välistä kohti keittiömättöä ja aloitin hiirensuolien kaapimisen muovisesta ovipiikkimatosta. Arvostan kissaduoni sisäistä tiimityötä.

Nyt on kello 5.59 ja tän hupiukon Hiacessa taas riittävästi risuja.

Perinteitä talloen...

Mitä yhteistä on Lappeenrannan perinneratsukoilla, tennissukka-sandaalikombolla sekä keski-ikäisen karvahattunorriksen buranattomuuden jäykistämillä niskanikamilla…Nih…Se että ne kaikki alkaa V:llä paitsi v*tutus. Aiii-jai miten paikallishistoriaa harrastavan mieltä lämmitti ajatus perinneratsukoiden paluusta katukuvaamme, mutta toisaalta varpaiden välistä kankaan läpi yllättäen nousevan ruskean massan termodynamiisen karu realismi tasapainotti kehonsisäistä energiatasetta ja mieli oli hetken aikaa valjun neutraali. Ihan kaikelle ympärillä lyöntipotkuetäisyydellä liikehdintääni seuranneille potentiaalisille virikkeenantajille.

Kaksikymmentä vuotta pelkästään asfalttia tallanneen kaupunkicowboyn paskanväistelytaito on vuosien varrella rappeutunut, mutta onneksi kuitenkin vähemmän kuin sadan kilon elopainon vaatima ristisiteiden elastisuus tämän kaupungin paraatipaikalle ex-temporeena vedetyn yhden miehen leveyshyppykisan ensiloikissa. Jäykän niskan takia katse pysyy kymmenen metrin päässä ja tällä kävelyvauhdilla ehtii jo kohdalle saapuessa unohtaa mitä siihen sektorille jäi väistettävää. Elämä vie. Niih. Eikun lirskislärskis ja U-käännös kotia kohti. Kiai.

Otin itsetuntoni pönkäksi pari todistekuvaa köntsistä, joista toista toisen kohdalla yllättäen älyni jatke nimeltä Sony Experia kysyi notta “Haluatko liittää kuvan kohteeseen Satama-Sanni?” Äääh tuota huhhuh… En tiedä näyttääkö hevonköntsä japanialaisen sonykeinoälyn mielestä jotenkin lappeenrantalaiselta vety-/atomi-lihapiiraalta kaikilla mausteilla, mutta vastasin harapaislaisen kohteliaasti puhelimelleni että ei kiitos. Ihan niin nälkäinen en ole ja syön sen vedyn joskus toiste, kun seuraavaksi näillä huudseilla lenkkarit jalassa hiippailen. MOT.

Perinteitä kunniottaen

Tykkimies Mikapetteripunakuono