Aaaääännngghhspprraaat…Tämmösellä kirpparilta löytämänlaisellani härpäkkeellä sitä yritti moni hintelä teinipoika 70-luvun olohuoneen keinonahkasohvalla naama punasena pierrä itselleen tartsanin badia, mutta luokkakuvista(kin) päätellen kovin vaatimattomalla menestyksellä. Toinen normi ruumiinvääntelyvemputin oli semmonen Anttilasta tilattu valkoinen tanko, jonka kahvojen ja jousen väri kertoi vääntelijän paikasta nakkarin jonossa. Itse sain voimatangon punajousisen muijaversion pikkupoikana kerran jotakuinkin ähelleltyä Uun muotoon, niin eikö jumalauta viime hetkellä pettänyt jerkku näpeistä ja toinen kahva humahti ääntään nopeammin melkein velipoikaa otsaan. Siihen päätty lupaavahkosti alkanu badibildailu ja jatku pyykkinarujen heiluttelu. Iskä perheen turvallisuusvastaavana rempas voimailuvälineen takapihalta lepikkoon todeten voimasanoilla väkevöiden notta siltä kohtaa karttaa on kesäkeleilläkin liian pitkä matka lähimmälle ambulanssille.
70-luvulla punttisaleja simuloivat kaasukammiot olivat nykyhomelainsäädännön mukaisesti lähes lähestymiskelvottomia betonikoppeja väestönsuojien peränurkan viimeisestä ovikäytävästä vasempaan ja ne kaikki maksimissa kaksi suorituspaikkaa oli aina varattu paikallisen painiseuran viimeisenä puusta pudonneille cro-magnoneille, jotka olivat "puheista" päätellen salilla paikalla ja/tai fyysisesti läsnä ainoastaan hankkimassa pelkkää menolippua mielenhäiriöön. Tunnelmaa salilla loi musiikinjumputuksen sijaan jo ulko-ovelle leijuva hien ja kehon muiden kaasumaisten emissioiden (lue paskan) rento aromi eikä remonttihommissa oltu jeesusteippiä säästelty. Happi oli muutenkin niissä päissä kovin yliarvostettu ilmaishyödyke.
Ei ollu helppoa kehonrakentelu Kekkostoliitossa. 70-luvun bullworkereilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti