Haloo herra Hauki ja hauskaa torstaita!

Ajattelin hoitaa lyhyen mutta intensiivisen vapaapäivän päätteeksi stressiä siedätyshoidolla integroituen tuskanhikiosmoosin avulla sohvan pehmusteisiin ja syömällä samalla kaurapuuroa buranan kera sekä kertaamalla Suomen kielen sijamuodoista niitä illatiivi-allatiivi-ablatiiveja, jotka nyt edesmenneelle puhelinlaitteelleni tulivat päiväseltään niin konkreettisen tutuksi ulkotulennon (allatiivi) muututtua ulkoeronnon (ablatiivi) kautta sisätulennoksi (illatiivi) sen viimeisen lentoradan kuljettua käteni kautta kohti Saimaan pohjaa. 

Voiko ihanammin aamun enää alkaa...kuin viemällä jo hieman elämää ja kaasujalkaa maistanut kulkuväline merkkilääkärille vuosihuoltoon. Tunne ja lähtötilanne on yhtä hieno kuin omassa työterkkarin ikäkausitarkastuksessa, jossa täysin toimivan koneen loppuanalyysiprintin latinat ei meinaa mahtua yhdelle sivulle ja googlekäännettynä kehoittavat itse raahautumaan valmiiksi montun reunalle kun vielä pääsee ehkä omin voimin. Autokorjaamon laskusta päätellen ne kolme autoni taivaskuntoon siunannutta itämaan tietäjää olivat tuoneet kaukaisilta mailta foordilleni kultaa sytytystulppiin ja tankanneet mirhamia jarrunestesäiliöihin. Kotia kohti tyhjentynein  mielin ja lompakoin ajellessa ei Auto-Bavarian parkkipaikalla roihunneen vaihtoauton savut riittäneet himmentämään kaunista syysauringon paistetta, eikä edes kotikadulle kääntyessä syliin pudonnut aurinkoläppä. ”Äkkiä minä ne ruuvit näin pienestä autosta löydän”-ajatus osoittautui arvatenkin jo pihalla vääräksi. Vain sentin suuntaansa taipuvalla alaseljällä pikkiriikkisten mustien ristipääruuvien kalastelu mondeon sokkeloista on varmaan hemmetin koomisen näköistä puuhastelua kaukaa katsottuna. Todella kaukaa kiroiluetäisyyden ulkopuolelta. Muttei mitään uutta näille naapureille. V-käyrä jo tasolla kolme/keskivaikea.

Täydellisen lomapäivän konseptiin kuuluu hevonpaska-terapia, jossa päätä nyökyttämällä olet ymmärtäväninäsi puoltanuoremman puhekoneen fingelskaksi pitämää myyntipuhetta jonkun elektroniikkahilavitkuttimen niistä ominaisuuksista, joita et edes kotona siitä vehkeestä löydä puhumattakaan että niitä joskus maailmassa tarvitsisit. Kuten allekirjoittaneen tuo eilinen ja tämän vuoden toinen teknologiakonfirmaatio Gigantin kännykkätemppelissä. Edellinen kaikenkestävä puhelin sairastui yhden pienen kolauksen jälkeen tee-se-itse dementiaan eikä ymmärtänyt/kuullut minun puhetta, mutta osasi toki soittaa automaattisesti haamupuheluita vanhalle äidilleni...jolle pystyin vasta neljännen mikähätänä-puhelun jälkeen soittamaan rauhoitteluräplyn saatuani sitä ennen vaihdettua sim-kortin miljoonalaatikosta löytämääni Nokian AK-neljäseiskaan ja kiskaistua catepillarin Saimaaseen. Aaaaangh...no onneksi kännykkäkaupalle kelpasivat ne viimeiset setelit, jotka eivät autokaupan massiin enää mahtuneet ja kaupan päälle sain vielä kassalla kauniin inkeriläisen kjiitoksen. Tosin tunnelmaa hieman latisti hieman heikommassa hapessa olevan edellisen asiakkaan voimakkaasti toistelemat v-alkuiset sanat, kuntapuolen kollegan katseen väistely kassajonossa sekä tuulikaapissa vastaan tulleen teekkarikaverin pelkkä ”moi”. V-käyrä hilautui jo tasolle neljä/vaikea.

Seuraava rasti. Lyhyen happihyppelykävelyn jälkeen jatkoin monilahjattoman menttaalista lomakelluntaani nykyään niin jokapäiväisessä aivottomuuden tilassa aikomuksena alkaa kotisohvalle päästyäni viritellä huonolla menestyksellä uudenkarheaa japanialais-ihmettäni soitto-/naamakirjakuntoon. Juu sherlok saatana, älä ny taas liikaa ittestäsi luule. Ajattelin tällä kertaa hoitaa puhelimen virittelyn vähän rennommin, keittelin kultamokat ja istuin mukavasti sohvalle ennenkuin taas karu totuus läpsäisi avokämmenellä jo muutaman kerran sinä päivänä punertuneelle poskelle. Eeeeei-hän se vanha kunnon simmikortti mahdu nuuuin pieneen mikrokorttiholeen...no voivoi...mie tahdon takasin kasarille PRRRRKKLLLEEEEHHH! Sumpit naamaan ja taas menox. Keskustan liittymänmyyntikaupan tjsp. eteen parkkeeratut rollaattorit kertoivat selkeäsanaisesti tästä ovesta käyvien jääneen taidoiltaan teknologian tallomiksi jo 80-luvulla ja sisälle päästyäni totesin olevan asiakaskunnasta ainoa, joka ymmärsi omin voimin ottaa automaatista jonotuslapun. Kassalle päästyäni kohteliaanhyper-energinen palveluhenkilö myi sitten meikäläiselle kortin lisäksi plus yhden Geen, kaistaleveyttä moottoritien verran, uuden digiboxin, mummonsa, kännykkäkotelon ja pyysi lisäksi takahuoneen Merjalta uudet tunnukset Tellukseensa (oikeesti sen niminen tietojärjestelmä), jotta saa tehneeksi siksi aikaa mulle väliaikaisen kortin...ääp...ennenkuin kapteeni Kirk teleporttaa mut Elisan emoalukselle tai jotain sinne päin. Ääh. V-käyrä laskeutui takaisin tasolle kolme, koska luulin torstain jo helpottaneen.

Päivän kolmannen kotiinpaluun kruunanneen kissanpaskakorjailun jälkeen pääsiin vihdoin viimein mobiilisurffailemaan uudella kännykällä. JESSS...kavereille en nyt toki pysty soittelemaan kuin ulkomuistista, koska pluutuutti-kikkailun jälkeen vanha puhelin ilmoitti suostuvansa ainoastaan soittamaan hätäpuheluita ja pyyteli kohteliaasti PUK-koodia ennenkuin suostuu luovuttamaan minulle vanhan kortin puhelinluettelon...Tässä vaiheessa alkoi aivot olla jo senverran maitohapoilla, että siirsin puhelimeni jatkovittuilemiseen vastailun yön yli päivään parempaan. Lähdin sitten sisuuntuneena katsomaan Nuijamieheen Mielensäpahoittajan, jonka punaiseen S-korttin oli sitten helppo samaistua. Kotimatkalla leffassa nautittu iso pussi hedelmäaakkosia alkoi siinä Eevan kukkakaupan kohdalla yrjöttämään, mutta ei se enää siinä vaiheessa päivää tuntunut ollenkaan pahalta tai oudolta. V-käyrän taso seitsemän ja hyvää Yötä.

Että semmoista. Mites teidän torstai meni?

Mika löper också bra fast inte lika fort….

...hyräili surkealla turistihurrillaan Vaahteramäen lapsuudenaikaista kollegaa mukaellen tämä ihmisenraato raahautuessaan töistä kotia kohti sinne sellutehtaalta tuulen suuntaan, eteenpäin vievänä voimana ainoastaan yläluomien painovoimaa vastaan käymänsä eeppisen taiston vaimea hehku älyn valon vaivuttua jo syvemmälle mihin endoskoopilla yltää.

Vajaan kivenheiton päästä ulko-ovestani havaitsen aidan päällä tutunoloisen eläinhahmon taas kerran hyökkäysasentoon kyyristyneenä. Yritän välttää liiallisen jälleennäkemisen riemun käyttämällä työkavereihin hyvin tehoavaa paikalla-muttei-läsnä-metodia, jossa välinpitämättömyyteni aurasta voi viistää veitsellä negatiivisuuden siivuja taukopullan päälle. Energiakenttiemme kohdatessa kissahahmoni kertoo puolivaativalla ”mjooo-aaaah”-tervehdyksellä bluffini toimimattomuuden ihmistä evoluutiossa korkeammalla tasolla operoivalle. Yritän jatkaa ulkoisesti mahdollisimman coolilla olemuksella matkaa kohti jo häämöttävää kotiovea tuon taivaallista välittämättä takasektorissa lähestyvästä ees-taas-sinne-tänne sinkoilevien satojen pikkuaskelten ja urahdusten taiffuunista. Pysy äijänä. Ignore.

Riippakoivun kahahdus pysäyttää liikkeeni ja käännyn taas kerran pihapuutani päin todeten naapureiden ihmetykseksi lakonisesti ”Tuu nyt samalla avauksella, kun mie en nyt tänään oikein jaksaisi...”. Pitkän huokauksen mittaisen tauon jälkeen hyppää pölhönoloinen ystäväni veltosti puusta, kiertää puolitoista rundia myötäpäivää tippalinssiä ympäri singahtaen lopuksi täysillä ns. kasvipenkin yli terassin penkin alle väijymään. Hooohhhoiijjjaaa... Oven avaus ja askel sivuun notta herralla on tilaa syöksyä sisään... tiukka vasen-suora-uukkari ja rouskis-rouskis-raksua koneeseen.

Siinä vaiheessa kun ihmisminä on saanut hädintuskin hatun päästä, kävelee eteisessä vastaan alkuruon jo kupuunsa hooveroinut pölhöpoika sangen tyytyväisentietoisena siitä, että tämänkertaiset henkeäsalpaavan hienot tervetuliaistortut on todistetusti vääntänyt tuo keittiön pöydällä elbaava sistah.

Aaangh...Jos voisi joku kerta päästä edes töistä himaan niinkun nuo kissattomat normaali-ihmiset. Kahvimaitokin loppu 

Astraalimatka Maunon kalosseilla

Välillä kun tämmönen liialle ajattelulla allerginen downshiftaaja alkaa raapustelemaan touhustelujaan elämän aikajanalle, niin siinä mennään pakostakin kaiken inhmillisen outouden ja jännän äärelle sekä väännetään tietoisuuden takalaittomalla taas kerran se verbaalinen vessanpönttö aivojöötillä tukkoon. Koska olen mm. tästä aiheesta muutaman monologin kissaeläimilleni puoliääneen ja kavereille täysiääneen mutissut, niin ilmeisesti älykamerani ajatteli maanantaiehtoona osallistua itse(sääli)analyysitalkoisiini ja teki pyytämättäni digitaalisen astraalimatkan nuoruudestani kauas maanpällisen aikani rajan tuolle puolen. Ikävä kyllä osittain turhaan, koska osassa tiedostoista oli päiväyksistä päätellen tiedostomuoto nykylaitteiden näkökulmasta jo vanhentunutta ja toisessa päässä taas tiedostojen avaamiseen tarvittavan teknologian kehittäjä istuskelee vielä tätänykyä onnellisena äiteensä sylissä taputtaen kakkaa housunpersauksessa. Koska on niin nuori. Ei toivottavasti muuten.

Hetken aika tuota jopa meikäläisen mittapuulla omituisenoloista tiedostonäkymän nuolenpääkirjoitusta tsuumailtuani tein tavoistani poiketen rohkean ratkaisun ja aloin järjestelmällisesti klikkailla kaikkea mahdollisen mahdotonta mitä ruudulta löytyi ja eikä löytynyt. Noin puoli tuntia kestäneen sähköpaimeneen pissimistä muistuttavan operaation jälkeen kamerasta paljastuikin yllättäen kokonaista kaksi (2) kuvaa. Tai kuvaa ja kuvaa. Jotain omituista kylläkin, koska voin vannoa ettei tuohon kameraan ole minun lisäkseni koskaan kukaan muu edes suunnilleen ihmiseksi luokiteltava koskenut.

Enimmäinen kuva on 3.9. 2104 päivätystä kansiosta ja esittää ilmeisesti hieman huonossa hapessa olevaa vihertävää ektoplasmamöykkyä tai teekkarikyökissä Kotkan Meripäivillä vietetyn pidennetyn helleviikon ajaksi tiskipöydälle unohtunutta munakasta. Ei kaikkea voi kaljalla maamme kulttuurielämään kotoutettu belgialainen teekkarikokki VandeerJotakin muistaa siinä kiireessä kun suomiäijät istuu jo taksissa. 

Tämän jälkeen kamerani viitoittama tajunnanvirta kääntyikin kohti Tuonelan haaran koskien kuohuja työntäen mairean lauantaiaamuhymyni takaisin syvälle pyllyyn maanantaiaamua odottamaan. Koska se toinen kuva on vielä kauempaa tulevaisuuden menneisyydestä ja esittää nuoruuteni tunnetuimman taruolennon sementtiin valettua kengänkuvaa. Aiiiii-van. Siinähän se on. Tasavallan presidentti Mauno Henrik Koiviston kengänkuva betoniin ikuistettuna. Ei jumalauta. Tämä viimeistään varmisti sen, että kamera on ollut kuvaushetkellä jonkun avaruusolion tai muun kosmisen kontaktihenkilön käsissä. Ei kukaan ihminen voi ihan niin tyhmä olla, että ottaisi tuollaisesta ”nähtävyydestä” valokuvaa. Ja laittaisi sitä internettiin muitten nähtäviksi. Huhhuh. Nyt alkoi pelottaa.

Minä pakkaan nyt huolella tuon kameran kuplamuoviin ja lähetän pienessä pahvilootassa sinne ameriikan avaruushallinolle niin ne voivat laittaa sen siihen seuraavaan Voyageriin tervehdyksenä Maan Lapsilta ja räplynä asianosaisille. moi.

Ruoka & Ripuli Osa 4: Lepakkomies-syndroomaisen viihdeurheiludieettikaasutuksen kilokalorimetrigrammakuutiot

Koska juoksupiereskelyharrastuksellani olen säännöllisin väliajoin ohimennessä buutannut kaikki kaupungin veroeuroilla hankitut kalliit ilmanlaatumittarit, niin ajattelin antaa huolellisen meriselityksen sekä terveyssisaren, että paikallisen selluteollisuuden pyynnöstä. Syytän kaikesta 70-luvun kasvatusihanteita sekä sen ajan batmanning-kasvatusmetodia. Mutsi osti näet aikoinaan kauppa-autosta keltaisen muovilautasen, jonka pohjassa oli Batmanin kuva ja sano sen jälkeen aina notta vedä äkkiä puurot naamaasi ennen kuin bätmän ehtii. No alitajuisessa Lepakkomiehenpelossa vuosikymmeniä mättöjä kahmineen lautanen on ruokkiksella aina ensimmäisenä tyhjä, vaikka sen pohjassa onkin lepakkomiehen pelottavan naaman sijaan enää Sodexon lempeä logo. 

Edellä mainittu pohdinta ajankohtaistui taas männäviikolla käydyn työterkkarin vuosittaisen kohta-se-viikatemies-kolkuttaa-saarnan aikana. Siinä terkkaritytön puheripulilla säestämän elämäni kauhufilmin raastaessa elämänhaluni viime rippeitä kohti itsetuntoni tunkiota, aloin pohtia nykyisten terveysstandardien sijaan paremmin sopivaa hyvinvointimittaria kaikille meille mm. Himasen sinisellä kirjalla persettään pyyhkineille raskaan sarjan kehityksenjarruille. Koska tämänhetkisen elämäntilanteeni suurinta estettistä ongelmaa indikoi kolme numeroa vaa'an näytössä ja elämäni ainoita fyysisiä nautintoja voin kuvata ainoastaan kilometreillä, kilokaloreilla ja kuutiometreillä, niin päätin kätevästi yhdistää oman hyvinvointi-indeksini insinöörimatematiikalla yhdeksi luvuksi nimeltä Mikan Batman Indeksi = MBI yksikkönä kilokalorimetrigrammakuutio. Indeksi lasketaan ruoan, hölkän, elopainon ja metaaninmuodostuksen tulona.

A. Ruoka (kcal). Päiväannos about 3 300 kcal. Edellä jo kuvatussa batman-menyyssä pääosaa ei näyttele ruoan laatu vaan määrä ja ruokailutapahtuman kesto sekä huonekalut. Ja nykytrendipelleilyn mukaisten lakto-ovo-skitso-pipo-ruokavalioiden sijaan meikäläisen lautaselta puuttuu ainoastaan kala ja muut avovedessä tai sen lähellä eläneet eläimet (ja kasvit). Koska niitten osalta tuli opiskeluaikana kiintiö täyteen. Reilu parikymppisen hormoonihörhön logiikalla kun mm. ruokailuun liittyvän priorisoinnin tiedontuotantoketju kulkee aivojen sijasta genitaalien kautta ja (rahan) säästöpaineet tuppaavat kohdistumaan kaljan sijasta kiinteään ravintoon. Muutama kuorma-autolavallinen Korelan Siwan tonnikaloja/kalapuikkoja riitti tämän ja seuraavan elämänkierron ajaksi. Ja vielä jää muutama nuotallinen minkinruoaksi.

B. Hölkkä (km). Päiväannos reilu 8 km. Hölkkä on hienointa mitä mies voi tehdä lenkkarit jalassa. Homman optisena harhana on sen psyykkisen tyydytyksen mukanaan tuoma henkinen rentous pl. ne tilanteet, joissa hyvin rullaavalle askeleelle sisäisesti hymyillessä josku stnan alkoholisoituneen näköinen keski-ikäinen konttori-Irma löllöhanureineen painelee pintakaasulla ohi häviten horisonttiin ja sitten vituttaa taas viikko. Varsinkin jos se samaan aikaan juttelee niitänäitä likkakaverinsa kanssa, jonka polvikulma pysyy juoksun aikana joka askeleella omaani suorempana. PRKL.

C. Elopaino (kg). Päiväkasvu 2,7 g (20 vuoden keskiarvosta laskettuna). Hieman huolestutti terveyssisaren kehonkieli puheen kääntyessä ravitsemustottumuksiini, kun tuo muodollisen pätevyytensä johdosta kovasti arvostamani ammattilainen hölläsi pikkuhiljaa katsekontaktista ja aiemmin niin leppoisanlämpimän katseen fokus alkoi siirtyä sälekaihtimien välistä horisonttiin. Vaikka kyse oli ainoastaan ”esimerkiksi tästä viikosta”. Minkä minä sille mahdan, että kovan juoksulenkin jälkeen kehon energiatasapaino vaatii palautusmättönä 300 grammaa körrilakua tai puoli litraa vaniljajäätelöä?

D. Metaaninmuodostus (m3). Keskimääräisesti arvioituna päiväannokseni Etelä-Karjalan ilmanlaadun raikastamiseksi on tiedemiesten jostain kumman syystä tekemän tutkimuksen mukaan 0,012 m3. Oman googletusurani pohjanoteerauksena voitaneen pitää ihmisen kaasuntuotantokykyyn tekemiäni hakuja kolmella kielellä, mutta nyt tämä elämäänne helpottava olennainen tieto on tieteellisesti varmistettu. Päiväpäästön voin tosin herrasmiehenä (?) tehdä peruslenkilläni ainoastaan Tirilän VPK-talon ja Postin jakelukeskuksen välillä, koska siinä matkalla voi aina (äänihämäyksenä) auton kohdalla päästellä huoletta pahimmat paineet Kaukaan piikkiin. Sitä ennen ja sen jälkeen voi tulla taas kerran sen uskottavuuden (?) kanssa ongelmia, varsinkin kun iltaisin alkaa päivän istumistyön jälkeen nämä puolitahattomat kehonäänet olla semmosia MaschinenGewehr-mallia olevia kolmen sekunnin jyrinöitä, mitkä fyysisesti resonoivat mukavasti niskassa asti. 

Eli lyhyenä yhtälönä Mikan onnellisuusmittarin päiväkohtainen Batman-indeksi (MBI = A*B*C*D): 

MBI = 3 300 kcal * 8 000 m * 2,7 g * 0,012 m3 = 855 360 kcalmgm3

On siinä kehononnellisuutta vaikka muille jakaa. Ensi kerralla sitten fiksumpaa läppää. You wish...

Ruuski, Rähinäpalli ja Reisiraidat

Ruuski on mun kissa, Rähinäpalli tunnearvoltaan melkein mittaamattoman arvokas tuolia muistuttava koulukäsityöni Kekkoslovakiasta ja Reisiraidat kahden edellisen summana normaalia tuskaisempi hermoimpulssishokkiherätys (ja ennenkuin aloitatte niin selvennykseksi palli = selkänojaton matala tuoli).  Löysin näet varaston perukoilta tuon ikivanhan kätteni työn hedelmän ja laitoin sen seinän viereen arvopaikalle, mutta yllättäen omaa liikutusta oudompi tunnereaktio oli aiemmin kahdesta vaihtoehdosta viisaammaksi luulemani kissan riemu tuosta niin kovin vaatimattomasta huonekalusta. Tätänykyä tuon puuhökötyksen tärkein funktio onkin toimia Ruuskin rähinäalustana niinä hepulihetkinä kun eteisen matto ei enää maistu. Siinä se outotyttö väijyy pahaa-aavistamattomia ohiraahustajia kahmien samalla vasuriyläkoukulla ilmaa/lahjetta/ihokudosta naaman ollessa pelkkää pupillia ja öörat päätämyöten. Ei asu viisaus siinä päässä silloin. Tasapeli.

Ei siinä muuten mitä, mutta neiti Yläkoukun uudenkarhea aamurutiini alkaa pikkuhiljaa hinkata tän ihmisestä syntyneen hermot jo harsomaisen hauraiksi. Allekirjoittaneen joka jumalanaamuiseen makkari-olkkari-kyökki zombiewalkkiin mun oman pikku laardijojon nekkausrasti on ainoastaan kissan logiikalla sadankin toiston jälkeen vielä hauska vitsi. Herätyskellon tilulilulilun jälkeen on täysi hiljaisuus Mikan kissalandiassa eikä liiku mikään elollinen. Ja elottomasta luonnostakin ainoastaan autopilotilla ajatustaan hitaammin yksi eilenkuolleen näköinen insinööri. Olkkarin suoralle (3 metriä) käännyttäessä vilahtaa nurkan takaa kuvanmukaiesti kissanpää 1-2 kertaa ja taas hiljaisuus. Samalla kun meinaa ehtiä ajattelemaan, että ”Ei se tällä kertaa...” niin 10 cm polven yläpuolella tuntuu napakka kaasut liikkeelle saava kirpaisu kun ”tsap-tsaptsap-boing-boing-boing-boing” lyöntisarjan jälkeen on kisumirri neljällä pompulla keittiössä ruokakupin vieressä ihmettelemässä notta mikä maksaa.

Eikä auta mikään perinteisistä P-, V- tai S-alkuisista voimasanoista tai Rähinäpallin poistaminen, koska se ei ole ymmärtävinään suomen kieltä ja minulla on nilkassa on vielä reittä enämpi hermoratoja. Aaangh.

Aivojen narikkalappu hukassa kontaten

Mika

Pikapuuhaspedeilyä mutteriporalla

Välillä tulee oikesti semmonen fiilis notta on tämän planeetan ainoa kädellinen, jonka käsityötaidot ovat luokkaa Black ilman Deckeriä ja kädettömyys työkalujen edessä uhmaa jo fysiikan lakeja pois lukien painovoima. Tämän totesin hetki sitten käymäni lyhyen kokovartalopohdinnan jälkitoimissa. 

Äsken lounaalle istahtaessani päättyi näet pitkään palvelleen tuolini elinkaari karun arkisesti muistuttaen taas kerran hyvinkin käytännönläheisesti lenkkeilykilometrieni määrän ja laadun liiallisesta vaatimattomuudesta nauttimieni kaloreiden määrään ja laatuun nähden. Eipä ehtinyt ensimmäinenkään makkarapala ihan suuhun asti, kun persauksen alta alkoi kuulua pahaenteinen rutina. Koska kehonolo tuntui em. ääneen  verrattuna sillä hetkellä suhteettoman mukavalta, niin ehdin jo ennen liikkeellelähtöä arvioida rutinan syyksi tällä kertaa käyttämäni huonekalun. Alaviistoon kaaressa suuntautunut kehonliike vahvisti edellä pahasti kesken jääneen ajatuksen ja lonkan kohdatessa laminaatin olin jo ehtinyt menettää toivon rakkaan huonekaluni  jatkokäytön suhteen, koska se (tuoli) näytti lähes yhtä pahalta kuin polveni nivelsiteet röntgenissä elämäni viimeisen jujutsutreenin jälkeen.

Siinä lattialla haarukka kädessä istuessani pidin lyhyen ja tunteikkaan muistohetken tuolilleni ihmetellen samalla autonomisen hermostoni kykyä tuottaa automaattisesti kovin monipuolisia kirosanamuunnelmia näinkin ulkoisesti rauhallisen miehen suusta...mutta sitten pikkuhiljaa mieleen hiipi ne karut elämän realiteetit: vastaavaan toimintoon sopiva lähes kokonaan omistuksessani oleva tuoli sijaitsee 38,3 km päässä äitin varastossa ja huonekaluliikkeelle ehdin aikaisintaan keskiviikkona, mikäli kaveri tuuraa treenienvedon. Eli lyhyt dialogi sisäisen puuhaspedeni kanssa johti lopputulemaan, jossa päätin mahdollisimman matalalla profiililla kokeilla taas kerran käsityötaidottomuuteni rajoja ja vetää tuolin kahdeksi päiväksi kasaan maksoi mitä maksoi ts. halvalla ja helposti. 

Vasempaan käteen pakista kaksi ensimmäisenä siihen osunutta ruuvia, oikeaan käteen Boschin akkuporakone sekä vruum-vruum-viuviuviiuh-uh ja pelottava työkalukohtaaminen oli startista kalkkiviivoille kolmessatoista sekunnissa ohi akun varauksen päätyttyä viddumaisennormaalinkivasti. Räpellyksen järkyttävää ulkoista rumuutta ihaillessani totesin sen kestävän harmojani paremmin ainakin vaadittavaan keskiviikkoon asti; sen jälkeen hyvin piereskellyn tuolin matka joutaakin vaikka sinne Ekokemin hornantuuttiin muun ongelmajätteen sekaan Riihimäkeä lämmittämään. Hieman joutui kuitenkin pohkeilla keventämään ennen ensi-istuntaa takaisin jo jäähtyneen mikromakkara-appeen ääreen, mutta tuolin kolmanneksi viimeinen ateria sujui sen enemmittä rutinoitta. Nälkä se opettaa siperiassakin....

Ruoka & Ripuli Osa 3: Willimiehen kolmen linjan asfalttiranskikset pissinlirillä

Urbaanin aamulenkin/köntsäväistelyn aikana tekemäni kulttuuriantropologisen pikatutkimuksen aihe oli tänä sunnuntaina lappeenrantalaiskansallinen tapa merkitä joko suoraan heitteenä tai kehonsisäisesti kierretetyillä ravintoaineksilla kulkureitit välillä tanssianniskelupaikka-nakkipotaattikebabbila-taksijono. Kokemusperäisesti arvioituna kohderyhmää yhdistää ainoastaan kellonaika, kaikenpuolisen nauttimisen runsaus ja todennäköisesti selvästi havaittavissa oleva päihtymys. 

Dagen efter-syysaamun kadunpintoja katsellessa voi kyllä kauempaakin saapunut turisti muodostaa nopeasti kattavan kuvan suomalaisesta pikaruoka-, juoma- ja ulostamiskulttuurista. Kahden promillen häveliäisyydessä juhlivan suomiäijän logiikan peruspilareihin kuuluu, että jos johonkin kiinteään kohteeseen voi otsalla nojata, niin kai siihen kohtaan silloin voi myös kusta. Ja ruokaahan pitää totta kai saada nakkarin isoin annos kaikilla mausteilla, vaikka satojen toistojen kokemuksella pitäisi tietää ettei aamuyön katkokävelyvaiheessa vatsassa pysy edes Rapalan kaksikoukkunen uistin ja jo kolmas haukkaus nostaa eilisetkin nakkiperunat kadunpäällyseksi.

Kaupunkimme keskustassa on pääasiassa kolme vatsahappohighwaytä; eteläinen, läntinen ja itäinen reitti, joiden kohtaamispaikkana/päätepisteenä virastotalon kusitaksijono. Pisin (600 m) ja jäljistäkin päätellen fyysisesti vaativin eteläinen samoilureitti kulkee satamasta Birran, 3 Lumpun sekä Teerenpelin välistä koukaten Parkin kautta kävelykadulle tankkauspaikkana cityn itämainen nakkipainikioski ja jatkaen kirkkoleikkipuiston lävitse kohti keltaisia kattovaloja. Tällä reitillä se 15 askeleen yrjöntäraja kulkee havaintojeni mukaan välillä ärränparkki-maksuvessa, jonka tausta on kasvustosta päätellen hyvin lannoitettu varjon puolelta. 

Läntinen reitti (470 m) starttaa Ilonan rappusista, jonka herkullisen mustanlaikukkaan tahmeassa pintamateriaalissa on todennäköisesti Lappeenrannan alkomahoolia rakastavan kansanosan kattavin geenipankki ja deeänaata vaikka toisille jakaa. Tältä reitillä Ilonan, Kikkelin ja Montun kolmen polven horjujat mahtuvat periaatteessa hyvin torin laidan kebabbikoppiin, jonka rullajöötin puolikkaita löytyy sankarihautausmaan kivimuurin vierestä sunnuntaiaamuisin keskimäärin 1 – 5 kpl. Tämä reitti yhtyy eteläisen reitin kanssa Paasikiven puklupuistossa, jonka kohdalla kannattaa viimeistään laittaa sormet kurkkuun, jos meinaa selvitä pienemmällä taksilaskulla. 

Itäinen reitti lähtee Kukon ovelta grillitolpan kautta Toteemin ohi taksitolpalle. Tämän reitin lyhyys ja henkinen helppous (170 m) takaa näennäisesti siisteyden, joskin hätäisimmät ehtivät käydä tarpeilla sen pikkugrillin sisäpihalla ja karistaa ylimääräiset nakkipaperit pornokaupan-handelsbankenin kohdalta alamäkeen. Muutenkin reiteistä helpoin ja suositeltavin monessakin mielessä.

PS. Havainnekuvassa viime kesän laihdutusinnostuksessa tekemäni Savukanapaiston Welldone Plus. Ei muistaakseni liity millään tavalla edellä kirjoitettuun.