Elämyksenasennuselämys 10.0

Wikipedian mukaan ”Elämys on moniaistinen, merkittävä ja unohtumaton kokemus, joka voi tuottaa kokijalleen henkilökohtaisen muutoskokemuksen ja voi johtaa maailmankuvan muuttumiseen.” Pitää paikkansa. Ai kuinka moniaistisesti muistankaan, miten iloisesti ensimetreillä apupyörittä syöksähdinkään shortsit jalassa ruusupuskan läpi omenapuun rungon kautta pompulla olkapää edeltä ojan pohjalle ihan heti kun etukumarassa täysillä juoksevan äidin ote pikkujopon tarakasta herpaantui. Unohtamatta on vielä se syyskuisen Hallikkaanjoen veden harmaanmutainen viileys, johon juuri vatsataudista parantuneena kolmasluokkalaisena mäntysuovan liukastamalta mattolaiturinpöydältä vartalo suorana sukelsin. En myöskään ihan vielä ole (ihme kyllä) unohtanut kumahdusta, jonka vain Lahden MM-kisojen mainoshiihtopipon suojaamasta takaraivostani pompannut retkikirves päästää pudottuaan ritsanrunkoa puuhun hakemaan kiivenneen naapurinkossin kädestä. Nämänkaltaisia ovat ne lukuisat elämykset, jotka ovat muuttaneet mielenkuvaani juuri niin omituiseksi, miltä se ulkopuolisesta kuullostaakin. Tosin pääosa näistä henkilökohtaisista muutoskokemuksista olisi ollut helposti väistettävissä, mikäli keho ja mieli ei olisi ollut syntynyt energialuokkaan A. Plus.

Osa elämyksistä on kuitenkin sellaisia, jotka me kaikki joudumme joskus kohtaamaan ja rajan ylitettyämme ei elämämme koskaan enää palaa entiselleen. Kuten tämänkin qwertyilyn käynnistänyt rajakokemus nimeltä ”Käyttöjärjestelmä Windows 10:n asennus”. Aaahhh. Tätä olin odottanut kuin mansikkahilloa jukurtin pohjalta. Oma elämysmatkani alkoi viime tiistaina saunan jälkeen kun koneen avattuani mikrosoftin insinöörit, nuo kaikkien meidän omissa miljoonissa pikkuerroreissaan elämäntahtonsa menettäneiden suurimmat sankarit ja itsetuntomme maanrakoon tamppaajat, ilmoittivat matkani kohti kirkkautta alkavan painamalla vain tätä nappulaa. Rohkean kilkkauksen jälkeen sukelsin pää edeltä moniaistiseen kokemukseen, jossa valkoiset pallerot tanssivat näytöllä kilpaa vatsanpohjani perhosten kanssa ja toinen toistaan oudompien etukäteispahoittelujen säestämät systeemin ylös-/alasajot pitivät hätäjutskaa hengittämättä pidättelevää heikkohermoista pari tuntia rautaisessa otteessaan. Onneksi en ole enää tupakkimiehiä…Lopulta tutunoloista työpöytää tuijottaessa olo oli lievästi turpaansaaneen oloinen mutta melkein helpottunut.

Todellinen riemu repesi vasta, kun ne samat ihanat bitti-insinöörit kyselivät minulta maanmatoselta notta miten koin windows 10:n asennysELÄMYKSEN. Juuri näillä sanoin. Oujeah. Nyt kysyvät oikeelta ihmiseltä. Klikattuani numeron yksi edessä olevaa ympyrää ja jatka-nappulaa, ilmestyi eteeni se ihana neliö johon pyydettiin omin sanoin kertomaan miten elämystä voidaan kehittää….ai jumalauta.

Tämä on niitä elämän kohokohtia, jolloin voi vain vetää syvään henkeä, nojautua taaksepäin, naksauttaa sormet lämpimiksi ja antaa qwertyn laulaa hetken aikaa vuosikymmenten mittaisen ihmisahdistuksen korkiaa veisua b-mollissa. Mikael AgriCola pyöri varmaan hetken aikaa haudassaan möyhentäessäni verbaalialakoukuilla Suomen kielioppia ja sanastoa hieman paremmin asennuselämykseni laatua, suuruutta ja suuntaa kuvaamaan sopivaksi. Palautteesta saamani automaattikiitos lähes lämmitti sydäntä, mutta jätti samalla aprikoimaan että tietävätköhän ne norsunluutornilaiset että mikä on säkkijärven polkka tai osaavatko graafisen osaston miehet piirtää niitä mandoliineilla toisiaan perseelle mätkiviä mummoja. Aika näyttää…

PS. Kakkosnäyttö pimeni. Muuten hyvä. moi.

Lauritsalais-amerikkalainen kuntotesti

Mikä yhdistää munia hautovan hellesään, ameriikan tiedustelupalvelun, sosiaalisesti ihmisrajoitteisen keski-ikäisen ihmisgorillan ja puuttuvan yleiskunnon. Vastaus on Google Maps. Ja/tai Lauritsala. Luin näet eilen Etelä-Saimaasta jutun, jossa joku abo kehui Lappeenrannan parhaaksi rannaksi jotain hemmetin Murheistenrantaa ja koska nimi kuullosti eteläis-karjalaisen itsetunnon omaavalle hyvältä, niin päätin lähteä tsekkaamaan keuhkoja vähän eksoottisempiin maisemiin eli googlen neuvosta kohti Lauritsalaa. Suositukseksi riitti viereistä tonttia hallitsevan ihan oikeasti viisaan ex-lääkärin toteamus että ”no on se ihan hyvä”.

Vaikka 23 vuotta on vierähtänyt kaupungissa, niin ei mitään hajua missä joku Murheistenranta tjsp. sijaitsee. Sosiaalisesti rajoittuneena ihmisenä kaikki leveysasteet ja elonmerkit Kaukaan sellutehtaan pohjoisportin ja kuutostien Imatran rampin väliltä ovat tähän asti olleet sosiaalis-topografisesti täysin merkityksettömiä kärpäsenjutskia kartalla. Ajattelin kuitenkin kesän hölkkä/makkara-läskitasapainon taaraamiseksi ottaa riskin ja syöksyä rohkeasti tuntematonta kohti aivojeni pieraistua sitä ennen liikkumavälineeksi jo rotan raadolta tuoksuvat Dasslerin Adin halpikset. Suuntavaistottomuudesta taiteenlajin tehneenä en lähtenyt bingoilemaan tienviitalta toiselle, vaan antauduin CIA:n vakoilujutskahärpäke Google Mapsissa aneemisesti joka risteyksestä erikseen komentelevan muijan hellään huomaan.

Heti kun olin saanut improvisoitua uimarompereppuun kännykkäsysteemin ulostulot ja piuhakiinnikkeet, olin fyysisesti lähtövalmis. Kännykän ohjelmointi, repun selkäänlaitto, alkukiihdytys kohti tuntematona ja jännityksellä odottamaan ensimmäistä komentoa. Mikä olikin tämän matkan kannalta täysin hyödytön ”lähde etelään”, mutta vasta kolmannen ”käänny vasempaan” komennon jälkeen arvasin mokanneeni taas jotain. Reppua selästä riisuessa ehdin jo miettiä että mikä helevetin amerikkalainen alkujumppa tämä oli, kun minut takaisin pihaan palautti. Kuvan perusteella olin näpäyttänyt hipelöintinäyttöön ensiksi oikean maalin ja sen jälkeen vielä toisen kerran sen päälle maaliksi oman osoitteen. Puhelin laittoi gps:stä automaattiseksi lähtöpaikaksi naapurin pihan ja paluupaikaksi oman pihan korttelin toisella puolella. Hemmetin hieno aloitus. Uusi ohjelmointi ja matkaan.

Tämän jälkeen matka meni osimoilleen hyvin Lauritsalanrajoille asti pl. yksi amerikkalaisten muilutusyritys, jossa sateliittimuija neuvo Tirilän työväentalon kohdalla kääntymään sekä vasemmalle että oikealle. Mutta onneksi en ihan niin pihalla ollut vielä siinä hapessa. Myöhemmin kyllä meillä oli selkeesti eri tulkinta käsitteestä ”loiva kaarto vasempaan”, koska toisella kerralla meikäläinen pääty luotibaarin pihaan ja toisella johonkin ihme sillan alle. Tässä vaiheessa ajattelin jo kysyä vanhanaikaisesti joltakin lauritsalanabolta neuvoa, mutta vastan tuli ainoastaan yksi heiluritissinen muija (joka sujahti ohi ääntäni nopeammin) sekä yksi herrasmies, jonka kassissa kilisevien urheilujuomien ansiosta oli pitänyt tutkaa pois päältä viime vuosikymmenet ja suunnanhahmotuskyky oli tien suoruuteen nähden kovin vaatimaton. Onneksi bittiavaruussussuni neuvoi ennen molemminpuoleista itkupotkuraivaria kipuamaan takaisin päätielle. Hyvä.

Tämän jälkeen lähti askel kulkemaan normaalia reippaammin eli vedin seuraavasta risteyksestä ohi. Keuhkotilavuudella mitattuna helevetin monta sataa metriä täydellisessä hiljaisuudessa juostuani alkoi epäilys hiipua kuntoa nopeammin ja päätin vihdoinkin rehellisesti ääliönä riisua repun selästä ja katsoa näytöltä miten eksyksissä  oikeasti olen. Odotellessani puhelimen ”määrittäessä uutta reittiä” paikalle saapui kolme pyöräilijäturistia, joille näytin oikein kädellä viittoen, että tämän puhelimen mukaan minun pitäisi liikkua tulosuuntaani ja te olette nyt 200 m päässä tuollanoin. Ei muuta kuin takaisin edelliseen risteykseen ja enää yhden korttelin ees-taas-juoksu, niin mitta täyttyi. Riisuin repun selästä ja ajattelin juostu loppumatkan puhelin kädessä tiukasti nuolta seuraten. Vähän kyllä epäilytti kahden kerrostalon välistä juoksu ja ajattelin jo kysyä talon takana lasta ulkoiluttavalta mieheltä suuntaa, mutta korvanapin poistohetkellä äijä alkoi mölistä ikkunoiden suuntaan notta ”baabuskaa, baabuskaa”, joten työnsin vaikkuluurin takaisin korvaan ja jatkoin matkaa hidastamatta ilman katsekontaktia kehenkään.

Saapuessani hiekkatielle tiesin jo olevani kalkkiviivoilla ja pian rantahyyskän rehellinen paskanhaju toivottikin lähialueturistin tervetulleeksi yleiselle hiekkarannalle. Hieno ranta ja paljon laardia liikenteessä. Kyllä kannatti, eikä enää siinä vaiheessa vituttanu ainakaan kovin näkyvästi.

Jään odottamaan sähköpostia NASA:lta, milloin se minun astronauttikurssi alkaa. Siihen asti moi.

TUJUNOU vhai vii stopt juu?

…örähti männäviikolla yksi vähän enempi osumaa ottaneen näköinen konstaapeli autonsa etupenkillä hätäpissiä housuunsa lirittävän näköiselle turistille kauppakadun bussipysäkillä. Tanakkaan tankeroon tottumaton ulkomaaneläjä plaraili sanakirjasta yksi sana kerrallaan vastausta mahdollisesti vieläkin eksoottisemmalla intonaatiolla, mutta en ehtinyt jäädä kuuntelemaan että tiesikö loppupeleissä kumpainenkaan kielimies oikeansuuntaista vastausta tähän pikaistuneen näköisenä esitettyyn arvoitukseen. 

Samalla tavalla noin-sana(kirja)-kerrallaan-simultaanisolkkaavaan turistiin törmäsin minäkin Robinhuudin parkkipaikalla eilenillalla, kun yllättäen eteeni pölähti härkäpari pieni kirja kädessä. Arvasin jo kauan ennen reagointirajaa, etteivät nämä kaverit ole tulossa jahvesta puhumaan ja oikeassa olin tälläkin kertaa. Kavereista rohkeampi pysähtyi eteeni, tervehti kohteliaasti ja esitti ilmeisesti kaksikielisen kysymyksen tyyliin ”Tujunou Bulu bulululu forrest?”. Sekunnin harkittuani ajattelin notta saakeli, nyt olen kerrankin luonteeni vastaisesti perusteellisen sosiaalinen ja aloitin viiden minuutin mikashown aiheesta lappeenrannan metsät. Kyllähän minä nyt tän alueen skuutsit jotenkuten tunnen niissä parikymmentä vuotta samoiltuani. Varmistin vielä notta ”Forest?” ja sain sanakirjan kautta vastauksen ”Riläks”. Ok…nou problem … Kovin hartaasti kuuntelivat kaukomaan miehet ex-temporeena itseään perin pohjin munaavaa ruuneperia ja poistuivat hetken päästä ensimmäiset pari metriä takaperin kävellen autoonsa kiittäen, mutta jotenkin hämmentyneen oloisina. Minäkin jatkoin suuntaani onnellisena siitä, että voin omalta pieneltä osaltani auttaa alamaissa olevaa turismia kohti uutta nousua.

Ennen kuin hetken aivolevon jälkeen kotiinpäin käveltyäni tajusin mitä se ”bulu bulubulu” tjsp. sen forrestin edessä tarkoitti. Ei ne mitään metsää etsineet vaan paikkaa ”for rest” eli lepomestaa. Ja jumalauta minä vielä kaasuaseman hommissa yhden kesätyörupeaman aikana oppimallani viittomavenäjällä laitoin nivelet naksuen kroppaa peliin kertoen miten ”sielläpäin forestin rannassa swimming on toosi relaksing silloin kun san is shaining” ymv. jälkeenpäin ajateltuna kaikkien mittapuiden mukaan nolommanpuoleista infoa varmuuden vuoksi noin kolmella eri kielellä käyden mestoja läpi aina Harapaisesta Hämmänauteensuolle. Tai neljällä kielellä, mikäli neliraajaviittomavääntely tulkitaan kädellisten kommunikaatiogenressä kieleksi.

Sääliksi kävi näitä turisteja, joiden ensikokemus kaupungistamme oli meikäläisen panttomiimit. Taidan pistää sosiaalisen sontaluukkuni tältä kesää kiinni ja palata työpaikan kahvihuoneeseen örisemään yhden sanan virkkeitä kysyttäessä. moi.

Jorma puussa pesää duunaamassa

Uuur-uuurgh-Uuruur-luriluri…kuullostaa lähinnä pöllöltä tai juhannuskokolla pilkkivältä keski-ikäiseltä ihmiskädelliseltä, joka on ehtinyt nauttia kansallisjuomamme normilekasta pinnan palttiarallaa alaneljänneksen tienoille. Mutta ei. Se on allekirjoittaneen amatööriornitologin kehno transkriptio imitaationumerostani nimeltä ”Pihakoivun Pulu”. Viimetorstaisen postinhakureissun keskeytti A1-tylyysluokan urigelleri-tuijotus pihani ainoasta puusta noin 3 metrin korkeudesta, paljastuen ensisäikähdyksen jälkeen oksa suussa pesäänsä himmailevaksi puluksi. Jumalauta minun pihakoivussa pesää tekemässä ja minä kun luulin että pulut syntyvät aikuisina, asuvat elämänsä nakkikioskien katoilla, syövät lihapiirakanjämiä ja elämäntehtäväkseen sontivat patsaiden naamat valkoisiksi. Ei meidän huudin kouluissa aikoinaan bilsantunneilla mistään puluista puhuttu, koska ei sielläpäin ole (eikä tule) mitään suurmiesten patsaita… 

Siinä sitten hetken aikaa kaksi potentiaalista reviirinhaltijaa tuijotti toisiaan ja minen hätäpäissäni osannut muuta sanoa kuin ”no terve”. Tähän ilmeisesti pulupariskunnan toinen puolisko kurlutti vihaisesti viereisen katulampun päältä oman vastauksensa, joka todennäköisesti ei olisi ollut muutenkaan julkaisukelpoista, joten päätin perääntyä Etelä-Saimaa paremmassa kädessä puolustusasentoon ladattuna pikkuhiljaa sisätiloihin jatkamaan urbaania pihabongaustani keväällä kirppikseltä ostamillani 10 euron neuvostokiikareilla. 

Hetken aikaa pesänduunauspuuhia kiikaroituani aloin minäkin ensimmäistä kertaa elämässäni melkein ymmärtää lintubongareita sekä muita luontohippejä ja tämän tunnekuohun siivittämänä nimesin uudet vuokralaiseni parhaankuulloisilla suominimillä Jormaksi ja Irmaksi. En tiedä pitäisikö ostaa K-raudasta joku puutarhatonttu tms. patsas pihalle siltä varalta, ettei ne osaa hyödyntää ulostusmielessä lokkien tavoin tuota mun Mondeota tai naapurin mitälie japanialaista riisinkeittokonetta. 

Edessä melko jännä bongauskesä. moi.

Ruoka & Ripuli osa 10. Tampesterinmakuiset tuplamullat arkulle vainaan

Lappeenrannan kolesterolikuninkaan kesälomamättösuositus helpon keittiön, aerodynaamisen keskivartalon ja vegaanittoman ruokapöytäseuran eli hyvän huumorin ystäville. Tapolan takuuvarma elämänlyhentäjä karsii geneettisesti heikompaa äijäpopulaa hookoon perusslördää tehokkaammin ja lihapiirakan rasvaisenraikkaat höyryt ihan maistuvat yksiyksikakkoselle pikavalinnassa. Tätä herkkumättöä runsaammin nauttineille humppapumpuille ei kardiologit vastaanoton käytävällä hymyile ja kellaritason kylmäkalleosaston patologit kutsuvat näitä kulinaristeja ötzipötseiksi sen kuuluisan jäämiehen mukaan.

Tässä annoksessa mahtuu kerralla kahteen kouraan niin monta kaloria yhtä aikaa, ettei kannata valita muovituoleista perseen alle sitä auringonpuoleista. Olen kerran nimittäin tehnyt tämmönen lihis kädessä helteen vetelöittämällä puutarhatuolilla ukemin taaksepäin hankkien samalla värikkään kesälookin johon kuuluu ruohonvihreet polvet ja sinapinruskee rinnus. Sekä vaapukkapuskalle uhrattu mustamakkara ja amatöörihumoristien tosi hauskat jälkiviisaudet. Itsesuojeluvaistottominkin ihminen kun on verbaalisesti lahjakkaimmillaan juuri sillä hetkellä kun sen pää ja/tai vatsa on täyttymässä piripintaan tai vähän jo sen yli.

En minä tiedä mitään paremmanmakuista ruoankorviketta kuin tämä. Niih.

Yliystävällistä mummonmuilutusta Kouvolan assalla

Aluksi laitan hatun päähän….jotta voin nostaa sitä. Näin. Tällä kertaa VR:n konduktööreille. Vaatii näet kaksi syystäkin palveluammatin työurakseen valinnutta alansa ammattilaista saattohoitelemaan kaksi ja puoli megaluokan sähläriä kahdessa osassa turvallisesti perille. Eräs kollega saapui taas sukupuolisidonnaisen aikakäsityksensä mukaisesti ”riittävän ajoissa” assalle aikomuksena panikoida itsensä ja nyssykkänsä junanpenkkiin kaivelemaan (sitten vasta konnarin kysyessä) junalippu käsilaukustaan miljoonan naparetkivarusteen alta kiviäkin kiinnostavan selostuksen kera. Miesnäkökulmasta katsottuna (prkl). Tällä kertaa kohtalo kuitenkin puuttui lennosta peliin, kun hänen ja vastaavalle tasolle kohonneen kanssasisarsählärin karmat kohtasivat fyysisesti asemapihalla. Kuin salami kirkkaalta taivaalta seisoi tämä hieman enemmän elämän kuntopyörää jo polkea ehtinyt kanssamäheltäjä niine tyypillisine naisnyssyköineen keskellä käytävää ja itku silmässä 90 asteen polvikulmapystykyykyssä sopersi notta ”mie oon Imatralle menossa ja I-I-I-Irma karkas”. Heti kun kollegalle oli välähtänyt, että Imatra on samassa suunnassa kuin oma määränpää ja Irma on se äsken vastaan tullut snaran päässä asemaa eestaas hinkkaava pikkupuudeli, niin alkoi äksoni. Hetken mielijohteilla etenevä reaalielämän manuaalinen ”Helpdesk from the Hell” tempaisi extemporeena tuplanyssykät kantoon, sano mummolle vievänsä nämä junaLLE ja ehti vielä vauhdista ohjeistaa ystävällisesti miten koiran saa parhaiten kiinni. Tämän jälkeen molemmat muijat sprinttasivat resursseihinsa nähden täysillä omaan suuntaansa ja koira vielä kovempaa kolmanteen.

Hetken kuluttua totesi oven kahvasta roikkuva konnari steissillä helmipöllönä päätään pyörittävälle tuplakassialmalle, että nyt meidän kyllä pitäisi jo lähteä aikataulun mukaiseen liikenteeseen. Rehti apulainen tuuppasi sitten JaneDoen nyssykät jollekin toiselle VR-funkyChicken-kävelytyylillä eteenpäin valuvalle konnaria kaukaisesti muistuttavalle univormumiehelle ja sano näitten kuuluvan sille äsken tässä mölisseelle koiramummelille, jonka pitäisi tulla kohta ja että eikun hyvää matkaa/sitä samaa.

Huhhuh totesi arvon kollega ja istahti sitten oudon tyytyväisenä paikalleen päivän hyvän työn jälkeen, mutta sen naisihmisille tyypillisen seitsemän minuutin päättömän tavaroiden paikalleensiirtelyrutiinin jälkeen viereen ei seisahtanutkaan lippua kyselevä konduktööri, vaan tukka pystyssä huohottava asemalta tuttu koiramummeli Irma kainalossa tavaroitaan kysellen. Oli näet saanut jo ensi spurtin jälkeen kahdella handulla ilmaa kahmittuaan narun päästä kiinni ja juossut koira kainalossa portaat oikaisten hissin kautta suoraan junaan. Eli käytännössä ohittanut hissillä portaiden kohdalla kassejaan kantavan hyväntekijän. Siitähän se etelä-karjalainen puheripuli sitten räjähtikin.

Aihyväjumala/mitemiekotiapääsen-puhepingiksen keskeytti paikalla astellut kaiken nähnyt konduktööri toivottaen rauhoittavasti hyvää päivää ja mitäs täällä on hätänä. Hetken hepulointia kuunneltuaan palvelualan ammattilainen otti luurin käteensä aloittaen pelastusoperaation varmistamalla pääteaseman vastaanottajan läsnäolon, vauhdista sävelletyn lipuntarkastusproseduurin sekä sen että itse asiakas/koira-kombinaatio saapuu perille aikataulusta neljä minuuttia myöhässä ja niitten nyssykät reilu kolme tuntia myöhässä seuraavalla junalla. Huhhuh. Kympin (tai 10+) suoritus konnarilta ja kahden muijan kohdalta maailmanloppu tilapäisesti peruttu.

Junassa on tunnelmaa. MOT.

Ruoka & Ripuli osa 9. Kymmenen maksapihvin nollan euron puolukkahillonirvana

Ilmainen buffet, maksapihvit puolukkahillolla ja levottomat jalat ovat yhteisvaikutukseltaan fataali yhdistelmä tämmoiselle päivittäin sepelvaltimobingoa pelaavalle aadeehoodeedeedeeärrä-syndroomaiselle kellontallomalle sätkyukolle. Työ- ynnä muiden paikkojen sosiaalisista verkostoista jo kättelytilaisuuksissa poispudotettuna en osannut enää tässä elämässä odottaa kutsua ilmaiselle lounaalle, mutta SEN sähköpostin vaikutus oli sitten sitäkin henkeäsalpaavampi imaisten kehostani viimeisetkin inhimillistä käyttäytymistä simuloivat toiminnot.

Keskustan poikki kohti ravintelia hitaasti kiiruhtavana peränpitäjänä olin jo kytkenyt autoräplyn päälle hokemaan randomisti aha-älä-vainiin-nomitesesillei-mantraa mukaläsnäolevalla äänenpainolla reaaliajatusten ollessa jo notkuvien pöytien ilmaisannissa. Jo ovelta vastaantullut messevä maksapihvien tuoksu häkellytti poies loputkin ikäni mukana olemukseeni taotusta arvokkuudesta (?) ja lapsenomainen hymy kasvoilla liitelin lattian poikki kohti lämpöastian mystistä hehkua massimiehen neuvojen kaikuessa fade-outtina kohta lähestyvän makuorgasmin kuurouttamien korvieni ohi.

Hajuaistini selektiivisyyden aiheuttamat päivittäiset mikrotraumat realisoituivat tälläkin kertaa astian reunalle saavuttuani, koska perunavuoren ja kanasoossimössöastian takana nakotti vain pieni maksapihvimuki, jossa karun väriset herkkupalat orvosti odottelivat kuivannahkealla olemuksellaan otin kädessä lähestyvää kiiluvasilmäistä ottajaansa. Olipa ruokahekumassa jäänyt se alaoven aanelonen nimeltä ruokalista tavaamatta. Aivojen mielihyväkeskuksen pysäytettyä tämän lyhyen stressihetken seurauksena hetkeksi syljentuotannon, en uskaltanut ottaa siinä mielentilassa kastikeettoman ruoan potentiaalista tukehtumisriskiä täysisuusullonnassa vaan tyydyin kanasössövaihtoehtoon B.

Noin viiden minuutin osittain itse aiheuttamani katsekontaktittoman puheensorinamässäilyn keskellä huomasin kuitenkin yllättäen jälkiruokapöydässä piilottelevan puolukkahillokulhon ja kesken aloittamani virkkeen pomppasin pystyyn ja suuntasin mummojonoon tuota nektaria noutamaan.

Toisen santsikierroksen ja palleahengityksen päätyttyä ymmärsin ruokatuntini mättövaiheen loppuneen ja loppuruokailuajan ”kuuntelin” VR:n kivimiesten ähkyummetusilme, ryhti ja ihonharmaus kasvoillani vaivalloisesti läsnäolijoiden puolipoliittista keskustelua viereisellä kävelykadulla itselleen yhä syvempää kuoppaa kaivavan hyvänhajuisten puolueen edustajan mahdollisuuksista kansallisvaaleissa. Ns. vaalipuheen kuuntelijoista kun pääosa näytti olevan ala-kesoilin kirkkopuisto-osaston vanhan liiton etanolisteja joiden kiinnostus rajoittui lähinnä vaalimakkaroihin eikä etuisuuksiensa heikentämiseen tulevaisuuden united states of finlandissa. Muiden hakiessa jälkiruokaa alkoi läsnäoloasteeni palautua vähitellen tasolle, jossa pystyin melkein yhdistelemään minulle puhuttuja sanoja lauseiksi. Mässypaikasta poistuttaessa eteenpäinvievänä voimana oli ainoastaan vyön yli siirtynyt painopiste ja lopputyöpäivän pysyin aktiivisesti hereillä vain häilyvästi.

Kotiinkävelymatkan loiva alamäki ja teknisen viraston harja-auton hajustama raitis ilma palauttivat olon niin normaaliksi kuin minä nyt yleensä sen kohdallani määrittelen ja lenkkareiden nauhoja sitoessa ei mikään kehonliike enää isommin yrjöttänyt. Neuvostotankin sulavuudella askeltaminen alkoi kuitenkin yllättävän nopeasti palauttaa tuskanirvistystä naamalle Newtonin painovoimalakien oikoessa reittivalintoja tieliikennelain säädöksiä tehokkaammin ja viimeisissä ylämäissä sielustani kumpuava sisäinen urheilusankari lauloi jo korkealta kovaa pari kertaa tangon päälle munat edeltä laskeutuneen tenorin tremololla Toivo Kahvakuulan keskenjäänyttä opus 38:aa ”Otsassain on nappi mun….”. Ei kertonut jälkeenpäin googlekaan nimeä ilmiölle, jossa ylämäissä suussa maistuu maksa ja alamäissä puolukkahillo.

Eteisen lattialla kalmankylmissä lenkkihikihöyryissä maaten tiesin enää palovaroittimen punaisen ledin välähdyksistä olevani elossa ja ymmärsin sen torstain syömis-liikkumiskiintiön täyttyneen sekä kehonsisäisen energiataseen saavuttaneen absoluuttisen nollatason. Oli aika neutraali olo. 

Raakaa touhua tämä terveysliikunta.