Maanantaisukan lirskislärskis Assalta electroluxiin

”Höööörrps...sano Mikan vintagekenkä kun se äsken aamujunalle juostessa jalkansa veeärrän pihalammikossa dippasi. Aijaijai miten mukava työpäivä onkaan edessä syksyisessä pääkaupunnissamme kenkä raikasta sadevettä täynnä ja koppa muutenkin maanantaimoodissa.” 

Tällä tavalla päivitin tänä naamantaiaamuna klo. 7.01 facebookkiani uuden työviikon ottaessa luulot pois jo alkukiihdytyksessä. On se aika jännä miten tehokkaasti noinkin ohut kangaskerros ja vanha suomalainen nahkakenkä pitää jalan (ja mielen) niljakkaana koko päivän. Rautatieasemalta kokouspaikalle kiiruhtaessa ehdin jo hetken pohtia, että pitäisiköhän tuolla kuivalla jalallakin astua johonkin lätäkköön jotta pysyisi etenemisen saundit balanssissa lirskahduksen kuuluessa joka toisen askeleen sijaan rytmikkäämmin myös toisesta kengästä. 

Kokouspaikalla sitten tuo pelottava märkäkenkä-syndrooma iski koko kauheudessaan ja muiden puhuessa asiaa oli meikämannen pakko laittaa puheen muodostamisessa autopilotti päälle, koska muutenkin maanantaiaamuna normaalia vaatimattomampi aivokapasiteetti pystyi hienojen powerpoint-esitysten sijaan keskittymään vain omaan oikeaan kenkään. Näkeehän sen sitten keskiviikkona muitten muistiinpanoista, mitä tuli maanantaina paikanpäällä sanottua. 

Kotimatkalla oli paikkavaraus tietysti siinä ikkunanpuolella, jotta varmasti sai märkäsukka varpaineen muumioitua patterin vieressä hapettomasti viimeisen kahden tunnin aikana hajutasoltaan yhden asteen järkyttävästä karmeampaan. Ulkonäöltään tuo kaiken kokenut urhea vaatekappale näytti Tutankhamonin haudasta nostetulta ja käveli jo melkein itsekseen tuulikaapista pesukoneeseen kohti Bio-Luvilin hellää suuteloa.

Näin reippaasti se pitää työviikko aloittaa…niih…Flunssaa odotellessa moi.

Ruoka & Ripuli Osa 11. Kantoninkarjalaista tuliperseilyä

Ajattelimpa taas suurena ruoan ystävänä lähteä etsimään kulinaristista sieluani makujen maailmasta slaavikyykkyistä eksotiikkaa tihkuvasta isokristiinasta. Koska edelliskertaisen syö-mitä-kiinni-saat-intialaismenuun pikainen kaasuuntuminen aiheutti rullaportaissa pieraistessa kaaokseen, niin turvallisuussyistä valitsin sitten tällä kertaa toisen miljardimaan ääneen luettuna ovikellotehtaan tuoteluettelolta kuullostavan menuun. Toinen vaihtoehto olisi ollut amerikanmömmöillä manipuljattu burgeri tai kolmantena joku himalajalainen vegepelleilty puhveli tjsp. ymmärryksenylitys.

Ravintolaan olikin lisätty edelliskäyntini jälkeen hinnankorotuksen lisäksi pari muutakin ylläripylläriä. Koska perussuomimiehenä ohitan sushipöydän vain suun kautta hengittäen, niin ovelat kiinalaiset olivatkin tällä kertaa hämäyksen vuoksi laittaneet suomessa kalaksi luokiteltavan lohen lehmä- ja sikaruokien väliin eli pitihän siitäkin sitten yhdet kalahöyryt muodon vuoksi käydä imppaamassa notta sai värin pois naamasta. Yööörgh. Toisena uutuutena minun suolistossa suoraan yrjöksi muuttuvista ruokalajeista oli karjalanpaistin kiinalainen versio nimeltä Hong Shao. Oioioioi.

Muuten ruoka oli toimivan maittavaa ja meininki perisuomalaista pöllötarhan noutopöytämulkoilua. Päivän pokeritestinä viereisen pöydän vanhemmanpuoleinen herrasmies selitti frouvalleen hakeneensa kalapöydän vierestä pullollisen ”tätä tummaa juomaa”, kaatoi sitä kuppiin ja veti sitten puoli lasillista naamaansa kiinalaista soijakastiketta. Oma Suomen Punaisen Ristin EA-1 on suoritettu tekun aikana eli onneksi ei partajamppa tarvinnut sen paukun jälkeen sydänhierontaa, mutta sen muijan nolouden olisi nähnyt sokeakin otsallaan. Kiva tajuta etten ollutkaan verkkareissani sillä hetkellä sen baarin juntein ukko. Toisessa pöydässä lastentuolissa istunut pikkusälli ehti laappia äiteen hakiessa servettejä iskän lautaselta samaa tummaa juomaa kourallisen kaljuunsa ja äiti totesi iskälle pöytään tullessa hetkeksi väijyssä herpaantuneelle miehelleen vain herttaisesti notta ”voivittusunkanssas”.  Hyvä perusveteläkarjalainen ravintolameininki, josta on keskieurooppaan matkaa vielä valovuosi.

Muuten taas ne perusvirheet, kun ties monnenko kerran unohtaa kipuärsykkeen liikkuvan ajatusta nopeammin ja lauseen ”ei tätä kun vähän laittaa…” keskeyttää nopea ylösnousu. Muuten epäilen että se kiinalaisten chilimössö on pelkkää v*ttuilua, jolla ne päivällä polttaa kielen ja mielen sekä aamulla perskarvat. Onneksi ne oli älynneet laittaa jälkiruoaksi mansikkajukurttia, jotta pystyi lähtiessä sanoo tönkkökielellä irvistelemättä tarjoilijatytölle ”khiitosh”.

Aamun hanurikonsertossa taitaakin sitten sointua taas ne hyvin herkänsavuiset mollisoinnut. Ja täysillä tietysti. Bon Appetit.

Junajuoksua Mömmölän pahki

Kaikkitietävässä Wikipediassa luki että ”Kaikilla kehittyneemmillä lajeilla on sydän”. Tämän asian havaitsin konkreettisesti perjantaina ohittaessani täysillä juosten ne kaksi kivimiestä, jotka tylysti aina toivottavat tervemenneeksi aikatauluttoman junttipojan takaisin landelle. Kylläpä osaa olla kuntouttavia tällaiselle lähieksotiikasta nauttivalle retromiehelle nämä työreissut syyskalseassa perjantaihaipissaan mömmöilevässä pääkaupungissamme. Hyvä että olin siitä edellisperjantain reissusta henkisesti suhtkoht järkeväämuistuttavien joukkoon aivoni parannellut, niin eikö tietysti käsky käynyt takaisin bullshittailemaan pääkallopaikalle muille jaabadaabamiehille. 

Helsingin juna-juoksu-juna-halpamatkat menee periaatteessa aina samalla kaavastolla: liian myöhäinen herääminen, kaljukahvi pikana, täysivauhtijuoksua asemalle, kaksi tuntia unta kuulaan ja herääminen Pasilassa omaan kuorsaukseen sekä sylkinoron valumiseen poskea pitkin asiaa arvostavan yleisön edessä. Paikanpäällä juoksu kokouspaikalle, kuuden tunnin istuminen sontaa jauhaen ja toinen spurtti täysillä takaisin assalle. Tällä kertaa loppujuoksun eksotiikka lisäsi peruselintoimintoja vilkkaamman aineenvaihdunnan käynnistänyt viimeisen kahvitauon voisilmäpulla, jonka monityydyttämättömät rasvahapot poistuivat roisisti päristen nimikaimastaan kaasumuodossa kilometrin mittaisena ilmanlaatuongelmana. Askeltiheyden funktiona katoavan ajantajun seurauksena oman elämänsä astronautin saapumisaika asemalaiturille olikin 10 minuuttia laskettua aikaisempi ja jätti riittävästi aikaa kuunnella pätkä viereen röökaamaan saapuneen viirupöllön näköisen keski-ikäisen kemikaali-alin elämäntarinaa. 

Humalluttavan hienon tarinan kaveri kertoi äitinsä Toshiba-läppäristä, johon oli asentanut Ubuntun, joka pyÄritti hyvin sitä rallipeliä, jossa oli se keskimoottorinen Audi, jota se Toivosen Henrikin ajoi ennen kuolemaansa mutta entisenä moottoriurheilijana hän toki valitsi pelistä sen takatuupparisubarun, mitä hänen oman kokemuksensa mukaan sai ohjailla ihan suorallakin tiellä näin (ratinkääntöpantomiimi kädet suorana ööönöön-imitaatiolla). Neuvoi vielä katsomaan juutuubista sen Monacon aika-ajon vuodelta 1992, koska Ayrton Senna oli ainoa ajaja joka joka solullaan oli moottoriurheilija ja muutenkin hieno mies. Lähtiessään vielä läpsäisi olkapäälle ja kehui minun olevan helevetin mukava juttukaveri, vaikken koko purkauksen aikana ehtinyt sanoa muuta kuin yhden kerran ”vai semmosta”. 

Junaan päästyäni saikin sitten hengähtää. Tikkurilaan asti, josta kyytiin nousi pienehkö herrasmies pitkässä mustassa palttoosaan, päässään harmaa tötterövillahattu. Koko loppumatkan kaveri käveli junaa eestaas lukien ääneen penkinnumeroita ja kiroten välillä hiljaa ikkunanpuoleisia parittomia numeroita naisen sukupuolielimen tutummalla aggressiivimuodolla. No kaveri oli ”hieman” päissään ja muuten vaarattoman oloinen (kokoinen), mutta pidin kuitenkin varmuuden vuoksi matkan ajan läppärin laukussa ja kädet poissa taskusta miettien notta mitähän vielä.

No se mitähän vielä paljastuikin sitten Lappeenrannan asemapihalla junasta poispyrkiessä, kun sitä vihreetä nappia painamalla ei junavaunun kaksitoista seesam auennutkaan. Oven ULKOpuolelta naiskonnari huuteli, että siinä on varmaan joku sähkövika ja poistui samalla ikkunan kapeasta näkösektorista kulkusuunnassa vasempaan. No thänk juu asiakaspalvelusta. Siinä vaiheessa kiinnosti ihan yhtä vähän mikä siinä ovessa on vikana, kuin mahdollinen Imatran keikka joten singahdin edessä kahvivaunuun lyllertävän mummoarmeijan perässä vaunun 13 läpi ja ensimmäisestä avoimesta raosta ulos. Oli vähällä etten polvistunut maahan ja suudellut Lappeenrannan maaperää kiittäen veeärrää siitä että päästi alennuslippulaisenkin vaunusta ulos. Huhhuh.

Ensi viikolla olisi vielä yksi vastaava keikka, mutta en ole varma kestääkö henkinen kantti kolmatta peräkkäistä veeärrän elämysmatkaa eli yritän mennä tällä kertaa vähemmän stressaavasti paikalle vain bittivirassa kelluen. moi.

Muminapalvelua mumisijalle

Matkustin perjantaina Helsinkiin erään nimeltämainitsemattoman rautatieyhtiön kyydissä ja täytyy myöntää, että nyt heidän asiakaspalvelukonseptinsa alkaa olla hiottu meikäläisenkin psyykkeelle sopivaksi. Kun normaalisti jo alkukiihdytyksen aikana konduktööri alkaa kertoa raikkaalla suomen kielellä että tänään ollaan myöhässä koska on liian huono/hyvä sää taikka radalla on lehtiä/lunta/liito-oravia tmv. matkanteon hidastusvitukkeita, niin tällä kertaa pahoittelukuulutuksen hoitikin Qo'noS-planeetan klingoni kielellä tlhIngan Hol puolen minuutin paapatuksella tyyliin ”Arvois…matk...olem..krraaahhh…myöhässä koska…tttssssihhhh….saap…mut…pahoittelemme viiv….boristahkorilof…kröhöm…Kouvolassa.” Selkeähkö kuulutus toistettiin vielä pari kertaa, mutta puheen miltei ymmärrettävän osan saundit peitti niillä kertaa alleen ilmastointilaitteen kumea jymy. Kuppilavaunutätin menuuhintakyykytys ei mennyt kenenkään korvien ohi. Toisaalta eipä meikäläisellä ole periaatteessa varaa tätä käytännön kuulunymmärtämiskoetta arvioida, kun itse mumisen innostuessani kuulemma vielä epäselvempää navahoa ilman äänentoistolaitteiden suosiollista avustustakin mutta minkäs teet kun ajatukset kulkee artikulaatiota nopeammin.

Hetken päästä käytävää käveli konduktööri vain eteensä tuijottaen, eikä peruskorrekteista suomilampaista kukaan uskaltanut (edes itseltään) kysyä notta näinköhän perille elossa päästään kun ei voinut olla varma oliko ongelma enemmän mikrofonin edessä vai takana. Tai voiko juna-asiakas yleensäkään olla koskaan oikeassa? Toisaalta mitä hemmettiä sillä on väliä miksi ollaan myöhässä, kunhan ollaan.

Junan jarruttaessa vilkuilin sitten vaivihkaa ikkunasta, ettei Kouvolan assalla näy bussikuskeja eikä kukaan muukaan ala vetää rotsia niskaan eli nou problem. Kymmenen minuutin himmailun jälkeen lähdettiinkin sitten vetämään kohti systeemin sydäntä niin että posket lepatti ja oltiin lähes ajoissa perillä. Hyvä…

Aion lainata tätä palvelukonseptia ja lausun jatkossa asiakaskontakteissa selvästi ainoastaan pahoittelusanojen eri taivutusmuodot ja jätän niiden välissä olevista sanoista vokaalit pois. Ässävikaani kun ei auttanut edes ne ala-asteen tuskatunnit, kun ihana puheterapeuttityttö yritti rehtori-Maurin huoneessa peilin ja kynttilän avulla opettaa miten se ässshä pitäisi oikein shanoa…esiteinille jonka elämä oli siihen aikaan muutenkin pelkkää spedeshowta. Vielä vuosikymmenten jälkeenkin säälittää sen nuoren puheterapeuttimuijan otsapalmut pikkumikan artikuloidessa vesihiishintisseistä. Ei tullu kahvivaunutätiä meitsistä ei, mutta konnarin hommia voisin vielä harkita. Sori ja moi.

Asiakaspalvelijan assholioosi

Kauhukseni luin lehdestä, että Suomi on muuttumassa palveluyhteiskunnaksi. Ei muuten, mutta viime kokemuksieni mukaan (häviävän pieni) osa mörököllimaamme palvelusalan toimintamalleista on piirrelty punasavella luolan seiniin tai sitten tiskin takana huokailevan yrmyhanuristi on saanut kansantautinsa peukalostaan. Työntämällä sen hanuriinsa ja syvälle. Kutsun tätä ammattitautia asiakaspalvelijan assholioosiksi. Assholioosin aiheuttama käänteisevoluutio poistaa pikkuhiljaa dnasta riittävän monta kromosoomia ettei hymyily tai hyvää päivää enää taivu.

99,9 % tapaamistani palvelualan ammattilaista tietää miten asiakasta palvellaan, mutta sitten on nämä iltalehden otsikoitakin synkemmät asiakaspalvelemattomuushumanoidit, jotka väärässäolosuhteiden pakosta päässeet majakanvartijan hommista tiskien taakse ihmisten ilmoja ja arkimielialoja synkistämään. Kyllä se paha mieli tuntuu paljon pahemmalta, kun sen saa jonkun kanssa jakaa. Nih. Ja mitä monemman nih sitä enämpi se ihanasti kirvelee. Suomalaista kansallisruhoa kun perinteisesti junpataan keski-iän huonommalle puolelle siirtymisen jälkeen lähinnä otsanahkaa kurtistamalla jotta saadaan sitten kansainvälistä keskiarvoa sileampinaamainen ruumis arkkuun laitettavaksi sitten viisikymppisenä. Kolme esimerkkiä viime kesältä:

Pyhä pesukonejeesusten sisarkunta. Liikkeen kaurismäkeläinen tunnelma leikkaa liian hyvältä tuulelta kärjen pois jo ennen autosta nousua ja tuudittaa mielen kauas nuoruuden hellekesiin...niillä lämmöillä kun liikkeen edessä lounastaan intensiivisesti nauttivien neitokaisten massa olisi vaivatta riittänyt tekemään heidän persaustensa alla olevista retromuovipenkeistä kuperkeikkakoneita. Niiden ulkohuonekalujen muistoja kun ei vuodet kultaa. Ikäni itä-Suomessa asuneena en ole vieläkään tottunut tervehtimään kanssaihmistä sanalla "Jaaha"; ainoastaan kissaeläintä silloin kun tuulikaapissa tuoksahtaa jompikumpi ulosteista tai koiraa joka luimuilee eteisessä ilmeisesti juuri hetkeä ennen teloittamansa olkkarin sohvan vaahtomuovipalasten keskellä. Näin nämä luonteenlaatunsa puolesta hyvinkin neiti-ihmisiksi sopivat palvelusmessiaat sillä kertaa palvelutransaktiomme kuitenkin aloittivat toisen kävellessä löysästi huokaillen palvelutiskin taa kanssasisaren jäätyä siksi aikaa ruokailupaikkansa ääreen luomaan katsekontaktia asiakkaan sijasta lautasellaan uiskentelevaan ja ilmeisesti myötävitutukseen kuolleeseen kalaeläimeen. Hieman tahmeasti alkanut asiakaspalvelukohtaamisemme tahmeni entisestään, kun hyvääpäivääni keskeytti  myyjättären tyly onkssullaselappu-örähdys. Ojensin salamannopeasti lapun säästääkseni sekunteja poistumiseeni ja kuitin saatuani olin jo teleportannut itseni ulos myös fyysisesti. Beam me up Scotty…

Kahviskeidaan pururööri. Eipä arvannut kolumbialainen kahvipavunkerääjä, että keräämänsä pavun viime metrit ovatkin koko matkan vaivalloisimmat. Ne paikalliskahvilan tiskin takaiset viimeiset kolme metriä jotka vaivalloisesti raahusti tuo elämän katkerampaa nektaria kohtuuttomuudella maistellut asiakaspalvelijatar, joka Vetelä-karjalaisen palveluhengettömyyden erinomaisesti sisäistäneenä muistutti hempeydessään lähinnä nussimaunista kesken herätettyä Frankensteinin mutsia. Otsanyökkäykseen vastasin leuannostolla, koska se on mielestäni astetta kohteliaampi, enkä halunnut vaikuttaa moukkamaiselta Hänen Ylhäisyytensä edessä. ”Yksi suodatinkahvi”-mörähdykseen ärähdetty ”jätänkö maitovaran”-dialogi on sitä suomalaisuuden ydintä jota ei pysty (eikä kannata) ulkomaalaiselle selittää. Rahojen vaihdettua käsiä siirryin nopeasti istumaan selkä seinää vasten ettei tarvinnut enää siinä baarissa turhaan päätä käännellä. Oli kotoisantympeä suomifinland olo.

Lemiläiset vastaparipotaatit. Elämäni ensimmäinen ostotapahtuma, joka hoidettiin ainoastaan kahdella (2) suomen kielen sanalla. Koko homma. Torilla himmaillessa ajattelin ostaa saunavastan, koska olen liian laiska pöllimään koivunoksia saati paskartelemaan niistä minkäänmoista ihmisenlyöntivempelettä. Hetken Lappeenrannan torin laajaa valikoimaa tuumailtuani päätin valita sen vasemmanpuoleisen perunan-/vastanmyyjäpariskunnan, koska sen edessä EI ollut jonoa. Myyntiständi oli yhtä kuin vanha farmarivolvo, yksi puinen perunalaari, kaksi pilkkijakkaroilla sitä perunalaaria hiirenhiljaa tuijottavaa puolen hehtaarin metsän menninkäistä. Pysähdyin vitonen kourassa volvon eteen ja sanoin ”kaksi saunavastaa”, jolloin ilmeisesti pariskunnan naarasyksilö heräsi henkiin kääntyen ympäri pakkaamaan pyytämiäni ostoksia lidlin (?) muovikassiin. Mies jatkoi perunoidensa hypnotisoimista, kunnes eräs epäonninen rouva pysähtyi hänen rakkaan laarinsa eteen ja äijä tokaisi tuimasti ”ne on Timoa”, johon potentiaalinen asiakas vastasi taakse poistumalla. En ole vielä uskaltanut googlettaa onko ”Timo” joku perunalaji, mutta toivottavasti. Vaihtoehto saattaisi olla liian kauhea minun psyykkeelle. Vastan saatuani poistuin niin ripeästi kuin eturistisiteeni sallivat mieliala huomattavasti haljumpana kuin tullessa. Huhhuh…Niillä vastoilla tuli ensihiki jo maksaessa.

Onneksi kuitenkin kaikista viime kesänä kohtaamistani asiakaspalvelijoista yleisarvosana jää edelleen reippaasti kiitettävän puolelle. En olisi yhtä hyvällä jurkalla pystynyt heittämään ”tästä tuli hyvä”, kuin se valokuvaliikkeen kaveri viime viikolla passikuvaani katsoessaan. Minä olisin todennäköisesti sanonut että ”ton näkösiltä apinoilta pyydetään yleensä tuplamaksu kameran kulumisen takia kun on senverran rouheet muodot tossa sun naamarissa”.  Rehellisyys ei aina maata peri. Siksi asiakaspalvelu onkin taitolaji, varsinkin kaltaisteni ns. haastavien asiakkaiden kanssa.

Manuaalisen Tiedon Käsittelyn sietämätön ahdistus

No ei TIETENKÄÄN voi olla. Written. Ainakaan mikään muisti tai muu sensemmonen läppärin kyljen pikkiriikkisiä valoja vilkuttava tietokonejutska. Sehän se vasta ihme olisikin. Helevetin hyvä että noin yksiselitteisen selkeästi asian kertoivat. Ihan eri juttu jos se olisi vaikka readen, singen tai scheissen. Silloin se käskypieni muistaisi varmaan suoran tien kotiin eikä palaisi itkusilmässä takaisin mistä lähti. Aiiiiiprrrrrkle noita lauantaiaamuja. Mieli teki kirjoittaa navigaattoriin tuo osoite ja lähteä leipomaan tuota normaalin lauantaisen aamuriemumielialani romahduttanutta bittimörköä turpaan. Sitä ennen painoin kuitenkin nappia OK, koska muut vaihtoehdot tuntuivat vieläkin vttumaisemmilta. Eikä sammunut meidän kylän piilaaksosta valot eikä lähteneet ohjukset kohti Moskovaa. Hyvähyvähyvä….

Oma matkani tietotekniikan yhä ihmeellisessä maailmassa on ollut täynnä olan yli motkottajia, naamapalmuja ja sinistä savua. Ensimmäinen konkreettisen kivulias kohtaamiseni tietotekniikan kanssa tapahtui Imatralaisen Musiikki-Fazerin tuulikaapissa, jossa törmäsin nuotinostomatkalla otsa edeltä Valcon kuvaputkitehtaalla bittiä vääntävän japanialaisinsinöörin kanssa. Oli senverran pieni aikajamppa, että otsa oli just 10-vuotiaan suomisällin hilseen tasolla. Hyvin meni tämä Manuaalisen Tiedon Käsittelyni ensigoogletus, koska kumpakaan ei hetkeen ymmärtänyt mitään puhuttua kieltä ja tärähdyksen seurauksena hoipertelin vahingossa parturi Salon Heikin ovesta sisään ainoastaan toivottamaan hyvää huomenta näyttäen varmaan sillä hetkellä enemmän japanialaiselta kuin se Hitachinmies...

Koulussa ei tietotekniikkaa niihin aikoihin opetettu, koska sitä ei ollut vielä kukaan keksinyt. Ei ainakaan Imatralla. 70-luvun lopun koulussa tieto siirtyi pieniin pellavapäihimme yksi bitti kerrallaan opettajan sanoessa luokan edessä AA-PII-NAA ja luokan taputtaessa räplynä kolme kertaa käsiään ymmärtämisen merkiksi. Paitsi se naapurin Masa, joka läpsäytti aina yhden tavun bonuksena perään. Siihen aikaan kun lukihäiriötä hoidettiin kutsumalla vähä-älyiseksi ja laktoosi-intoleranssia kehumalla luokan parhaaksi piereskelijäksi. Hieman tietysti opinpolun alkupään tietoteknisen ajattelutavan kehittymistä hidasti koulumme elektronikkavermeiden määrä ja vaatimattomuus: rehtorin huoneessa oli yksi oliivinvihreä kiekkopuhelin ja yläluokassa piirtoheitin, johon oli haitekkinä hankittu kahden kammen kalvorulla (lähinnä joulunäytelmän mahtiefektejä varten). Ylä-asteella homma alkoikin sitten karkaamaan käsistä, kun tuli ne ensimmäiset digitaaliset taskulaskimet joiden näytöt sai hauskojen aasinsiltavitsien kautta vilkuttamaan vuorotellen EI SEISO ja ESSO OIL.

80-luvun alussa viisastuin jopa hetkeksi ja ilmoittauduin Ylä-Vuoksi-lehden kulmailmoituksesta huomaamaani työväenopiston ATK-alkeiden kurssille. Kurssin teoriaosuudelle Enso-Gutzeitilta lainattu sähköteknikko oli monistanut mustavalkokuvia tietokoneista ja yritti kertoa miten ne toimivat. Kurssin käytännön osuus rajoittui tunnin vierailuun erään firman tietokonehuoneeseen, jossa paksusankainen pujoliivimies puhui puoli tuntia klingonia, kehui monologinsa lopuksi miten tämmösellä videokirjoituskoneella voi tehdä hommia jopa kaukokäytöllä, kirjoitti yhden virkkeen näppäimistöllä ja hetken päästä nurkassa oleva urkuharmoonin kokoinen kone heräsi eloon tulostamalla ketjupaperille ”Tämän on testitlostus”. VAU…automaattinen tulostus vain yhdellä kirjoitusvirheella…huokailtiin me pöljät kuorossa ja vielä pihalla mopon satulaan hypätessäni totesin kanssadataajalle ettei tää varmaan tämän ihmeellisemmäksi voi mennä. Olin kaukonäköisesti oikeassa, koska henkilökohtaisella tasolla tämän tunteen onttous on säilynyt tuoreena tähän päivään asti yli vuosikymmenten hyhmäisen errorisuon.

Tietoteknisen osaamiseni kehitystä on alusta asti ohjannut kauhu ja tulokset olleet ponnisteluihin nähden yllättävän heikkoja. Tietotekniikkataitojeni kehittymiseen vaikutti dramaattisesti myös ylä-asteemme huonejärjestys. Tarkkailuluokan apinatarha sijaitsi juuri sillä käytävällä, jota pitkin piti kävellä kielistudioon sekä terkkarille ja niissä paineissa ei juuri ohjelmointitaidoilla pärjännyt. Meikäläisen hauiksilla oli pakko valita karatekurssi ohjelmointijatkokurssin sijaan, kun vielä niihin aikoihin valui morjenstaessa kello kainaloon ja tietokoneilujutskailut sattu samoille illoille japanialaisten itsensähäpäisyhommelien kanssa. No kolmenkymmenen vuoden muksintojen jälkeen voin sanoa, ettei tullut mestaria kummassakaan hommassa, mutta yhtä roisisti on tullut turpaan molemmissa. Ja tulee edelleen…molemmissa tietysti.

90-luvulla ei sitten pöydälle mahtunutkaan muuta kuin yx jumalaton näyttömöhkäle ja korppulodju, sekä pöydänjalan viereen vuoden opintolainat nielaissut telkänpönttö sinisine savuineen. Onneksi globaali pornografian tarve kehitytti arvailtua nopeammin internetin ja tietsikat pienenivät luonnollisesti samaa tahtia huomiotaherättävän nopeasti jokaisen teinin taskuun mahtuviksi mobiilivemppakoneiksi. Omalta osaltani nykykehitys on taas johtanut siihen, että kun vielä 90-luvulla en uskaltanut painaa mitään tietsikan nappia katastrofin pelossa, niin nykypäivän hipelöintinäytöistä en edes löydä sitä nappia mitä en uskalla painaa. Eli periaatteessa kaikki on siltä osin hyvin.

Syötäviä mansikanmakuisia laktoosittomia kvanttitietokoneita odotellessa jatkan hyperventilointia nykytekniikan suomissa rajoissa. moi.

Sheebatoiminen liikkeenpaljastin myytävänä

MOU? …kuuluu kysyvä ääni pimeydestä sinä yön synkimpänä hetkenä, kun selkäjomotukseen havahtunut ihmisruhoni vääntäytyy alitajuisesti vähemmän tukalaan asentoon. Äänen läheisyydestä säpsähtäneenä skannaan enkeliliikkeellä manuaalisesti lähietäisyydellä mahdollisesti oleilevat läsnäolijat tuloksetta. Lyhyenytimekkäässä ajatusaikajatkumossani kuvittelen olevani unessa ja siitä ”viisastuneena” luulen syvän kuorsausröhkäisyni jälkeen saavani jatkaa samaa luulounta, kunnes seuraava ”MJOOOAH” repäisee turhia luuleskelevan höyhensaarelaisen takaisin melatoniinin pehmittämään reaalimaailmaan nimeltä makkari. 

Insinöörimoodiin automaattisesti siirtyvä päänsisäinen kalkulaattori alkaa tavoilleen uskollisena (?) laskea äänen tulokulmaa sekä taajuutta ja yhtäsuuruusnappulan painohetkellä kertoo tuuletusikkunan jääneen auki noin kolme metriä oikeasta olkapäästä vasemmalle 20 astetta yläviistoon kurotusetäisyyden ulkopuolelle. Äänen aiheuttajan arvaamiseksi ei taas matematiikka tarvita. Kivakivakivakiva… Sisäinen laiskamatolapseni yrittää vielä kerran alittaa rimaa tämänkin vastoinkäymisen kohdalla ja kuvittelen ongelman poistuvan, jos olen iiihan hiljaa ja käännän vain rauhallisesti kylk…MJOOOOOAUAUAH on tiukka vastaus vähä-älyisen alitajuntani kakanjauhannalle ja tarkoittaa kissojen kielellä että YLÖS SÄNGYSTÄ JA HETI!!! Tottelen luonnollisesti henkisesti vahvempaa ja nousen polviasennon kautta pystyyn, pukeudun heti huimauksen päätyttyä lähes säädyllisesti sekä jatkan samalla vauhdilla laahautumista kohti etuovea. 

Avaan etuoven ja jään odottamaan (koska TIEDÄN että se kuuli oven avautuvan)…ei mitään liikettä pimeydessä…sanon hömelösti kiss-kiss-kisssss kuten kaikki muutkin kissankanssaeläjät tässä tilanteessa tekisivät…sama hiljaisuus…korotan ääntäni pikkuhiljaa kiiss-kiISSS-KISSSSH sen mitä nyt aamunyönkankeilla pärstälihaksilla evp. tykistöupseeri pystyy naapureita herättämättä…ei mtn… tässä hiljaisuudessa ahdistuisi huopatossuntekijäkin…odotan niin pitkään kuin tarkenen ja laitan oven kiinni raahautuen takaovelle toistamaan saman proseduurin…ei mitään liikettä sielläkään puolella taloa. No olipa yllätys.

Hiihdän polvet suorana takaisin makuuhuoneeseen ohittaen keittiössä sheebakupin vieressä toiveikkaana haukottelevan takapäivystäjän. Just joo. No IIIIHAN varmasti alan tähän aikaan yöstä sheebakupin kanssa sinun pynnöstä kyykistelemään. Sukellan vällyjeni väliin ja alan jo melkein vajota takaisin normipainajaisvarastoni laa-laa-landiaan, kun tiukka MAUMAUMAU-sarjatuli alkaa puhkoa reikää kuulosuojakseni asettamaani untuvapeittoon ja muistuttaa asemastani tämän huushollin tasa-arvojärjestyksessä. No Ei sitten. Ketäpä sitä kolmen aikaan aamuyöstä enää nukuttaisi. Nih. Pimeän turvin ne muutkin Cro-Magnonit mettälle lähti.

Nousen ylös ja pukeudun. Kävelen aikaisempaa reippaammin ulko-ovesta pysähtymättä ulos kahden kallossani ammoittavan unihiekkamontun pohjalla epätoivoisesti muljahtelevan tomaatin hakiessa turhaan syyspimeyden seasta kiintopistettä, toivoa valosta tai pimeänäkökykyä. Kierrän talonkulman ja imppaan ohimennessä samuraimieleni rauhoitukseksi nenällisen ilmalämpöpumpun japanialaisella tekniikalla myssyttämää poistoilmaa ennen nurkan takana odottavaa henkien taistoa tai vaihtoehtoisesti sitä psyykkeeni vihoviimeistä harakiriä johon tää kaikki päättyy. 

Nurkalle päästyäni totean olosuhteisiin nähden mahdollisimman rauhallisella äänensävyllä ”No mikä ny?”. Kissa nostaa itsensä laiskasti etujalkojensa varaan aurinkotervehdykseen, jatkaa liikettä pyllistysvenytyksellä, istahtaa haukottelemaan, nuolaisee kolme kertaa oikeaa etutassuaan, katsoo muutaman sekunnin meikäläistä ”eipä tässä mitä”-ilmeellä, kääntyy ympäri ja käy etujalkojensa päälle TAKAISIN NUKKUMAAN. Eih jumalauta. Olen minä National Geographicin kissaohjelmat ja Animal Planetit katsonut sekä strömssielukoiden jutut lukenut, mutten ole vielä tämmöiseen törmännyt. Tää rumba on nyt mun osalta tälle yölle tanssittu ettäs tiedät ja moro…totesin tomerasti lähinnä itselleni, kissan osoittaessa myötätuntoa vain harsomaisen hennosti huokaisten. Ihminen ei osaa ilmaista välinpitämättömyyden tunnetta yhtä kokovartalollisesti kuin kissa. MOT.

Painelen toisen kerran takaisin sänkyyn miehekkäästi päättäneenä ignoorata kaikki eläinäänet ja luonnonrutinat aamuun asti. Sekä ne kaksi jo aamukompurointia varten valmiiksi keittiön nurkassa kiiluvaa kissansilmää. Jo vaakatasoon päässeenä muistan tuuletusikkunan olevan edelleen auki ja sitä sulkiessa totean yön viimeiseen moukaisuun, että ”nähdään viideltä eli parin tunnin päästä ja siihen asti hyvät yöt”. Ilmeisesti kissani on käsittänyt vahtieläimen roolin jotenkin käänteisesti ja toimii tätänykyä karvaisena liikkeenpaljastimena, joka kertoo möreästi maukaisten naapureille aina kun minä käännä kylkeä tjsp. En minä tätä muutenkaan osaa selittää. Ihme elukka.