Vaalipummin vatsahapot

Terve kaikki ehtasuomalaisen kahvimakkarademokratian ystävät!

Nyt kun vaaleista on about viikko ja hallitusköntsänjauhannat alkaneet riivata todenteolla voin raottaa hieman vaalisalaisuuteni verhoa sekä esittää verbaalivalokuvina miten demokratian ja makkaran voimaan luottava suomiäijä bingoaa pahvinaamoista oman puhuvan päänsä neljäksi vuodeksi Arkadianmäelle taksilla ajelemaan. Omaan valintaprosessiin kului about yksi lauantai ja laatallinen Rennietä.

Aamun ensimmäisen pahvikahvin tarjosi Salo-Issakan VPK:n ex-pingiskerholaiselle Etelä-Karjalan pelastulaitos sukulaisuussuhteilla vihreässä makasiinissa. Linnoituksesta sataman kautta Oleksille, jossa ensimakkarat Persujen teltalla ja jälkiruoaksi kristillistä lettua mansikkahillolla ja kahvilla. Kokoomuksen kommandoilta oli pakko ottaa kova mutta makea karkki, koska en päässyt ruuhkassa muuten ohi Kepulaisten makkarajonoon, jossa sinappiautomaatit roikkui ovelasti telttojen nurkissa ja vaalipropagandaa kuunnellessani lupasin palata asiaa viimeistään seuraavassa elämässä. Oleksilta kohti Galleriaa hollantilaisen trumpetistin soittaessa taas kerran Moskovan valoja, kun ei se raukka muuta osaa.

Gallerian edessä ilmeisesti demarit tarjosi ulkonäöstään huolimatta yllättävän hyvää kasvissoppaa kinkkumurusilla maustettuna ja paikkakunnan tunnetuimman puliukon selostaessa piinaavan yksityiskohtaisesti suomalaisen sosiaalihuollon kipupisteistä sanoi entinen energiatekniikan professorini (eri mies) pitkästä aikaa notta terve. Terveterve sitäsamaa ja kohti Prisman parkkipaikkaa. Hölskismölskis sano kehonsisäiset happoliemet jo tassä vaiheessa sekä päässä että pakissa, vaikka demokratianmetsästäjän pummitrippi oli junakiskojen ylityskohdassa vasta puolivälin krouvissa. Eikä näkyny niitä leskenlehtiä, vaikka kansanedustajaehdokas kaupungin itäpuolelta niitä lupasi siellä olevan. Ensimmäinen rikottu vaalilupaus ja yksi ääni vähemmän sillä jännättävänä. 

Prisman parkkipaikalle oikaistessani jouduin keskelle koiranäyttelyä, josta palaava lehmänkokoinen musta tanskandoggi väänti kokoa 56 olevan pipollisen verran köntsää keskelle jalkakäytävää. Koiran taluttaman omistajan epätoivoa seuratessani onnittelin omaa 11 vuoden metamorfoosiani koiraihimisestä kissanorjaksi. Yök. Tämän nenäkarkin siivittämänä päädyinkin taas demareiden makkarajonoon ja huitaisin nakin naamaani kyytipoikana puolikas pahvimuki punaista mansikkamehua. Kokoomuksen hölmöhköön rulettiin en osallistunut, mutta sain silti palkinnoksi sukulakun ja viereiseltä vasemmistoneuvostoliiton teltalta täsmälleen samanlaisen lakritsipötkön ilman höpötyksiä. Vihreiden ruskea keksi oli maultaan liian luomu jopa työpaikan work cafessa tarjottavaksi, joten pianvilkkaa persujen teltalle, jossa pahvikahvin painikkeeksi valitsin pullasta kanttipalan, koska se oli muita tuplasti paksumpi.

Nyt alkoi jo minunkin teräsvatsa huutaa Rennietä, joten päätin lopettaa vaalikiertueeni tällä kertaa tähän. Onneksi vaalit ovat vain kerran neljässä vuodessa. Ei minun vatsa kestäisi enempää....

Ystävällisin terveisin

Mika

Vaalipummi

Pyynikillä pyllyllään...

Ajattelin sunnuntaihupina käydä Tampereella urheilumielessä junalla. Alkumatkassa sai jutella kotvan aikaa mukavia säästä ja muusta konnarin kanssa, koska Sony kävi hakemassa verkon ilmeisesti Japaniasta asti. Vapauttavan piippauksen jälkeen surkastuin takaisin henkisen kuplani ja Friitalan nahkarotsin m-72 suojakuoreen vakaana aikomuksena pitää taju taskun pohjalla Tikkurilaan asti. Mutta vanhan sanonnan mukaan hyvin suunniteltu jää aina puoliksi tekemättä. Seuraavalle penkkiriville istahtanut nuori kaljamies aloitti oman shownsa kertomalla intialaiselle turistille että pitäisi ”riitsaats tis telepfoun from thät socket” ja pyysi liittymään seuraansa, josta maamme junakulttuuriin tutustumaan tullut turisti kohteliaasti kieltäytyi. Hetken höpöteltyään kännykänlataaja pyysi viereisellä penkillä istunutta naista vahtimaan puhelintaan vessassakäynnin ajaksi. Ilmeisesti huussikeikka ei mennyt kuin Strömssöössä, koska palattuaan ilman täytti vähän vetelämmän kakkosen tuoksu. Kakkamies kävi pokerina hakemassa puhelimensa ja meni toisen matkustajan luo kertomaan että tyttöystävä jätti ja miten vaikeaa on ihmissuhteiden ylläpito. Ei tarvi kovin kummonen Scherlok olla ymmärtääkseen ettei naisen hurmaaminen/pykälässä pito toimi ihan pikkuripuleissa. Jätin huolten kuuntelemisen saapuvalle konnarille ja poistuin koska seuraavana Tikkurila. Harvoin on pääkaupunkiseudun ilma ollut niin raikasta.

Tampereella päätin ensitöikseni ottaa tyypillisen naamakirjakuvan sielläolostani, mutta se silta oli remontissa ja valtakunnan linnunkakkataiteen ikonit oli viety linnuilta piiloon patsastelemaan. Harvoin nähny niin piukeita ja masentuneen oloisia puluja. Opasteiden epäselkeydessä ovat tamperoidit ottaneet oppia Lappeenrannasta, mutta armeijassa suunnistustaidon kadottaneena eksyin lopulta oikeaan kadunkulmaan äänen perusteella. Koska Pyynikinajot ja Peltorit puutarhavarastossa ruohonleikkurin stongassa Suomen toisella puolen.

Kolmen mustan makkaran ja hillon voimin päästin päivän päätteeksi takaisin assalle, jossa Neanderthalilaiset ihmissuhdetaidot omaavana päätin tuhansia Tampereelta pois haluavia ihmisiä pursuavan odotushallin sijaan suunnistaa suoraan asemalaiturille, jonka namiautomaatin snickerseissä sai Joutsenon hyvinvointiasemalla viritetyt leegot tehdä täyden päivätyön. Mikähän Suomen kielessä on sanan tuoreus vastakohta? Anyway…moottoripyörävarikolla hieman epästabiilin oloisen vanhan Road Racing-miehen toteamus piispantalossa heiluvista verhoista alkoi tuntua järkevältä siinä vaiheessa kun viereeni istahti ihan aito ja oikea nunna. Ihan oikeesti. Nunnamummeli kääntyi minuun päin, nosti kaksi sormea ylös ja kysyi ”Onko oikein?”. Hetken änkytyspingiksen jälkeen tajusin, että kysymys olikin teologisen sijaan veeärräläinen ja koski laiturinnumeroa. ”On oikein”, ”nooh miten sen nyt ottaa” ja ”Lappeenrantaan” riitti onneksi minun vuorosanoiksi siinä dialogissa. Oikealla puolella penkkiä seisoi samaan aikaan itsekseen hihittelevä nuori mies toisessa kainalossa iso musta kotelo, toisessa noin 40 cm korkea palkintopokaali ja päällä verkkarit, joiden seljässä luki isolla ”SUOMI”. Näiden kahden ei-niin-tavallisen junanodottelijan välissä kirjanmerkkinä istuessa tiesin tämän olevan niitä hetkiä, kun ns. vaivautunut hiljaisuus on enemmän kuin tavoiteltu tila ja feikkihymy ihan ookoo.

Paluumatkalla kuuntelin puolipakosta välin Tikkurila-Kouvola kolmen upseerikokelaan mukamiehekästä puhetta asiasta, jota eivät varmasti ole nähneetkään. Ilmiötä kutsutaan amiskielellä nimellä Pilluusio. Mutta ei siitä näillä aamuilla enempää. Leprassa satoikin reippaasti vettä ja Tapolat huusi kyytipojaksi Rennietä.

Notta semmonen sapatti. Olis voinu mennä helpomminkin...

Kissojen yön muumio

The Thing. Pimeyden keskellä havahdut voimakkaaseen läsnäoloon ja tajuntaa vihlovaan tuijotukseen. Se jokin tuijottaa ja läheltä. Ähkii ja pyyhkäisee hanurilla otsaani. Monta kertaa. Laitan parasta Jurkkaa kehiin ja yritän muumioitua osaksi elotonta luontoa, mutta alieenin aistit havaitsevat ainoina toimivina lihaksinani reagoivat niskakarvojen nostimet. Sekuntien madellessa minuuteiksi Se vihdoin poistuu pimeyteen sekunteja ennen luonteenlujuuttomuuteni totaalista romahdusta. 1 – 0. Ihmiselle.

Juuri ennen Nukku-Maijan hellää unisuudelmaa saapuu paikalle Sen töräkämpi veli ja aloittaa kantakapakan kauheinta serenaadia järkyttävämmän moikauksen potenssiin kolme... MJOOOAAAHHmaiskismaiskismaiskis...mutta...eehhehhee...ei vanha tykistöupseeri ääntä pelkää ja liikkumattomuudellani olen tähänkin asti työelämässä pärjäillyt. Siinähän möliset. 2-0. Ihmiselle.

Ei ehdi ihminen kauaa erävoittonsa johdosta onnesta maatua, kun kämmenselkään pureutuvat kolme kulmahammasta rytkäyttää kybällä hertan rytmit uusiksi ja viimeiset unihiekat tärähtää korvista pihalle. Ei suomiäijä luovuta vaikka olisi miten pihalla, vaan nykäisee handun peiton alle ja luottaa liinavaatteiden suojakertoimeen. Minä olen ihminen ja sillä perusteella periaatteessa tämän luomakuntani kuningas. Jatkukoon matka takaisin kohti unten valtakuntaa. 3-0. Ihmiselle.

Alieenin anatomiantuntemus on kuitenkin ihmisluontoa voimakkaampi, koska niistä miljoonasta akupunktiopisteestä kolme hammasta löytää seuraavaksi olkapäästä sen linkkuveitsivivun, jota näykkäämällä saa selkävaivaisenkin suomijampan istuma-asentoon 0,1 sekunnissa. 3-10 alieenille, joka kaukaa pimeyden syvyydestä hiipivästä hajusta päätellen on kissa. Se kuulemma helppo eläin.

Käännös-jalat lattialle-ponnistus-ota askel-toista viimeinen kaksikymmentäviisikertaa...itse itseään komentaen harhailee egyptin pimeydessä synkän karavaanin kahden kissajumalan perässä muumiomika Tutankhaamu lyhyen mutta tuskaisen matkan paikkaan-johon-se-ruoka-pitää-laittaa-nyt-heti. Kuppi sheebaa ja syntax error leuan rutinan säestäessä haukotusta.

Pikkuhiljaa palaava kuulo havainnoi vain syvän hiljaisuuden ja viimeisenä aistina herännyt näkö kertoo mikroaaltouunin vain hieman silmiäni punaisempien numeroiden karulla kielellä totuuden: 04:26...ne teki sen taas.

Hohhoijaa...onneksi on ööööh...perjantai tjsp.

T. Mika

Lord of The Aliens

Ruoka & Ripuli osa 16: Loppiaishernari

Hyvää joulunlopetusta!

Tää kokkikolmepuolikas ajatteli joulunlopetuksen kunniaksi tempaista Marttaliiton sivuilta kuuukletellun ohjeen mukaisen loppiaishernerokan, jotta saisi kierrätystalouden hengessä pakastimensisäiset kinkun- sekä kehonsisäiset joulukaasunjämät kiertoon. Peruskoulun köksäarvosanalla kuusi sain taitavasti hernerokkapurkit auki, mutta kinkku näytti enemmän tai vähemmän Siperian aavikolta esiinkaivetulta mammutilta ja oli kurssipuukolle elämää suurempi haaste. Tai miten sen nyt ottaa. Ensi rouhaisulla pakastelaatikonkansi lensi kaaressa lattialle, kissa rääkäisi itsensä olkkariin ja keklu jatkoi liikerataa päätyen noin sentin verran tämän kamppailutaiteen metsurin vasempaan peukalonhankaan, tuloksena keittiöni toiseksi kaunein suihkulähde sitten hanaremontin. Eipä ollut aikaa tsekata Marttaliiton ohjetta tähän työvaiheeseen, vaan tekussa suoritetun eeaaykkösen muistijäljellä peukunhanka suuhun ja ainoalla vapaalla mämmikouralla rynksyttämään sattuneesta syystä aina valmiina olevan ensiapulaatikon tiukkaa peltikantta auki. Jossa oli tietenkin vain niitä saksella leikattavia sidontavälineitä ja vasemmalle kädelle muotoillut Fiskarsin sakset. Aiiii jumalauta. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta sen verran voin toki itseäni kehua, että kyllä satakiloinen suomitartsanikin pystyy yhden Pilatesoppaallisen verran vaativia kehonasentoja käymään palttiarallaa viidessä minuutissa läpi, kun on riittävän hyvä kannustin. 

Nyt on peukku liftauskunnossa (ja rokkakin kohta porisemassa), mutta ilmeisesti tuo luottokeklu senverran jotain dskosuonta raapaisi, että peukku sykkii nyt aika funkysti Abban "Take a Change on Me":n tahdissa. Toivottavasti liike lakkaa maanantaiaamuun mennessä, jottei tartte alkaa sanojen välejä qwertystä nenällä tai muulla vapaana olevalla kehonosalla näppäilemään. Koska avokonttori.

Varovaista loppiaista!

Toivottaa Mika

Toisen polven keittiökähmy

Kahvikuppineurootikon kermamandariinidippi

Mietin tuossa vaan, että mitenhän vaikeata olisi tarkoituksella vipata slaissi jotakin etelänhedelmää puolentoista metrin päästä noin kymmenen sentin läpimittaisen kermanekan sisään käyttämällä apuna vain pikkulautasen pikaista ranneliikettä ja vapisevaa handua. Näin laholla matematiikkapäällä ei todennäköisyyttä voi edes teoriassa laskea, mutta käytännössä tuo onnistui sen kummemmin yrittämättä motorisesti lahjattomalta kahvikuppineurootikolta.

Kokoustauolla ajattelin käydä ammentamassa lisää (?) aivoenergiaa viereisen huoneen seisovan pöydän eineksistä ja jätin arvon kollegat pöydän ääreen horisemaan syntejä syviä. Seisovassa pöydässä ammensin huolellisesti tämän kokoiselle miehelle aivan pienelle lautaselle ananasviipaletta, viinirypälettä ja mandariinislaissia siististi eri sektoreille. Juuri kun olin saanut asetelman mieleisekseni ja toiseen käteen kupposen kuumaa alkoi kehon sisältä tulla sen laatuinen signaali, notta jotain pitäisi tehdä ja päätin oloa helpoittaakseni yrittää yskäistä sivistyneesti sillein hiljaa pieraisematta…jolloin tietysti jonkun fysiikan jatkuvuuden lain johdosta kehon energia purkautui yllättäen vasemman käden ranteen kautta rytkäyttäen pääosan lautasen herkuista ympäri lattiaa poislukien sitä yhtä ravintoyksikköä, joka sanoi kermanekassa jotta plumps.

Ääärgh. Kauhee paikka sosiaalisilla taidoillaan harvemmin kehumaan pääsevälle alfagorillalle. Pikainen 360 tsuumaus jotta näkikö kukaan, hedelmien keräily takaisin lautaselle viiden sekunnin sääntöä kunnioittaen ja kermakannun huomaamaton kallistelu. Ei kellu mandariini ei. Hieno homma tämäkin uusi tiedonjyvänen jo niin kovin tyhjässä laarissa. Jäipähän tästäkin kokouksesta jotain mieleen. Pokerina takaisin työn ääreen jatkamaan kesken jäänyttä ajatushahmotelmaa ja eikun sarjatulella sivulausetta muitten laittaman pilkun perään mukaviisaasti.

Seuraava rasti olikin se kahvikuppineurootikon pahin painajainen kaverin tokaistessa “mennääs kaikki hakemaan tässä välissä lisää kahvia”. Aijaijai kun alkoi taas kuppi kilistä lautasella. Yritä siihen sitten puolihauskasti sopertaa että missä välissä, kun muun lauman liike kohti ravintoa oli jo alkanut. Muutenkin aina kahvijonossa jännittää sen kahvitermarin insinöörivarman käyttömekanismin käyttöhölmöily, saatikka kun pitää vielä sivusilmällä skannata kermanekan pintaa. Pohjassa oli onneksi pysyvästi tuo kirottu sitrus, eikä makukaan ollut muuttunut miksikään.

Sellaista se on tää jännittäjän elämä. Jos keskityt siihen mikä voi mennä perseelleen, niin onnistut siinä varmasti. MOT.

Terve! 

Täällä taas ihmiskäyttäytymistieteen tutkija-opettaja Pölhö Harapaisen hajuyliopistosta! Viimeisimmän tutkimukseni mukaan tiedän nyt tasan tarkkaan kuinka paljon on ihmismielen tunneskaalan aika-matka-jatkumossa ero mikro- ja makroilmeen välillä hilpeyden muuttuessa happamuudeksi ja iloinen työstäpalaaja normi-kissanorjaksi eli omien harhojensa vangiksi, jonka henkinen vahvuus heikkenee suorassa suhteessa hajun määrään. Matka on 70 senttimetriä (vessan ovelta laatikon reunaan) ja aika sen mitä menee lausuessa sanat “No teerve miiitä Pölll…höh aijaijai”. Nih. Kissan geometriassa tuo matka on “riittävän lähellä”, mutta lattialta köntsää luuttuavan ihmisen lausunnon mukaan tässä tapauksessa “melkein” ei riitä vaan pitää osua tarkasti laatikonlaitojen muodostaman nelikulmion sisäpuolelle. Ehheheh…Sinnehän jäi Sherlock miettimään syytä kynnysköntsääni, mutta miun tietääkseni mäntysuopa on edelleen hiekkaa halvempaa. Oukkidoukki. Mulle riittää että tulee lataamaan lisää sheebaa mukiin heti kun moppi on pesty. Ihmismieli kun ei koskaan pysty aliarvioimaan kissan kiinnostuksen vähyyttä ihmistuskaan. Hauskaa illanjatkoa täältä tuulen yläpuolelta…

T. Gilbert Einstein
Se pakollinen pöljäserkku

Villi luonto ahdistelee Osa 12. Jormairmelin eeppinen paluu

Aamulehteä hakiessa kuului pihapuusta tutunkeväisenä taustasaundina se ihanahko pulunkurlutus. Ei ole meikäläisen googletustaidoilla selvinnyt, että mille kauppatorille pulut yleensä muuttaa talveksi, mutta tuohon pihani ainoaan puunräähkään palaa aina pari kissaapelkäämätöntä linnunmöhkälettä murisemaan keväänmerkiksi. On varmaan suomen luonnon rumaäänisin eläin ainakin niiden mielestä, jotka eivät osaa arvostaa meikäläisen karaoketaitoja.

Hetken väijyttiin Jormairmeliksi nimeämäni pulun kanssa toisiamme vappuaamun raikkaudessa, kunnes pihapuluni kimppuun hyökkäsi ilmateitse salakavalasti todennäköisesti saman eläinlajin edustaja ja alkoi jumalaton älämölö ja iskujenvaihto. En tosin tiedä kuuluuko pulujen normaaleihin lisääntymishommeleihin pieni matsi ennen taksin tilaamista. Eikä tää vanha bensalenkkari nyt jaksa kuukletella näitä minulle tositärkeitä luonnonlakeja.

Ajattelin tempaisevani eeppisestä luonnonnäytelmästä vuoden luontokuvan, mutta ilmeisesti eilen nauttimani grillimakkarat ja vappumunkit aiheuttivat Nikonia pitävään handuun pientä kuvanlaatua heikentävää tremoloa toisessa kädessä kun liikettä vakautti ainoastaan saludomukin höyryt. Fotossa tuo vasempi möhkäle on pihapuussa muriseva normipuluni Jormairmeli ja oikeanpuoleisempi harmaa ufo on se itsemaksettuun ilmatilaani tunkeutunut kauhia agressori.

Jaahans. Se on sitten taas ensi kesän tunnelmanluojana pihallani valkoista kakkendaalia ja viemäriääniä puluimitaationa. Eipä haittaa. Tervetuloa kevät!