TUJUNOU vhai vii stopt juu?

…örähti männäviikolla yksi vähän enempi osumaa ottaneen näköinen konstaapeli autonsa etupenkillä hätäpissiä housuunsa lirittävän näköiselle turistille kauppakadun bussipysäkillä. Tanakkaan tankeroon tottumaton ulkomaaneläjä plaraili sanakirjasta yksi sana kerrallaan vastausta mahdollisesti vieläkin eksoottisemmalla intonaatiolla, mutta en ehtinyt jäädä kuuntelemaan että tiesikö loppupeleissä kumpainenkaan kielimies oikeansuuntaista vastausta tähän pikaistuneen näköisenä esitettyyn arvoitukseen. 

Samalla tavalla noin-sana(kirja)-kerrallaan-simultaanisolkkaavaan turistiin törmäsin minäkin Robinhuudin parkkipaikalla eilenillalla, kun yllättäen eteeni pölähti härkäpari pieni kirja kädessä. Arvasin jo kauan ennen reagointirajaa, etteivät nämä kaverit ole tulossa jahvesta puhumaan ja oikeassa olin tälläkin kertaa. Kavereista rohkeampi pysähtyi eteeni, tervehti kohteliaasti ja esitti ilmeisesti kaksikielisen kysymyksen tyyliin ”Tujunou Bulu bulululu forrest?”. Sekunnin harkittuani ajattelin notta saakeli, nyt olen kerrankin luonteeni vastaisesti perusteellisen sosiaalinen ja aloitin viiden minuutin mikashown aiheesta lappeenrannan metsät. Kyllähän minä nyt tän alueen skuutsit jotenkuten tunnen niissä parikymmentä vuotta samoiltuani. Varmistin vielä notta ”Forest?” ja sain sanakirjan kautta vastauksen ”Riläks”. Ok…nou problem … Kovin hartaasti kuuntelivat kaukomaan miehet ex-temporeena itseään perin pohjin munaavaa ruuneperia ja poistuivat hetken päästä ensimmäiset pari metriä takaperin kävellen autoonsa kiittäen, mutta jotenkin hämmentyneen oloisina. Minäkin jatkoin suuntaani onnellisena siitä, että voin omalta pieneltä osaltani auttaa alamaissa olevaa turismia kohti uutta nousua.

Ennen kuin hetken aivolevon jälkeen kotiinpäin käveltyäni tajusin mitä se ”bulu bulubulu” tjsp. sen forrestin edessä tarkoitti. Ei ne mitään metsää etsineet vaan paikkaa ”for rest” eli lepomestaa. Ja jumalauta minä vielä kaasuaseman hommissa yhden kesätyörupeaman aikana oppimallani viittomavenäjällä laitoin nivelet naksuen kroppaa peliin kertoen miten ”sielläpäin forestin rannassa swimming on toosi relaksing silloin kun san is shaining” ymv. jälkeenpäin ajateltuna kaikkien mittapuiden mukaan nolommanpuoleista infoa varmuuden vuoksi noin kolmella eri kielellä käyden mestoja läpi aina Harapaisesta Hämmänauteensuolle. Tai neljällä kielellä, mikäli neliraajaviittomavääntely tulkitaan kädellisten kommunikaatiogenressä kieleksi.

Sääliksi kävi näitä turisteja, joiden ensikokemus kaupungistamme oli meikäläisen panttomiimit. Taidan pistää sosiaalisen sontaluukkuni tältä kesää kiinni ja palata työpaikan kahvihuoneeseen örisemään yhden sanan virkkeitä kysyttäessä. moi.

Jorma puussa pesää duunaamassa

Uuur-uuurgh-Uuruur-luriluri…kuullostaa lähinnä pöllöltä tai juhannuskokolla pilkkivältä keski-ikäiseltä ihmiskädelliseltä, joka on ehtinyt nauttia kansallisjuomamme normilekasta pinnan palttiarallaa alaneljänneksen tienoille. Mutta ei. Se on allekirjoittaneen amatööriornitologin kehno transkriptio imitaationumerostani nimeltä ”Pihakoivun Pulu”. Viimetorstaisen postinhakureissun keskeytti A1-tylyysluokan urigelleri-tuijotus pihani ainoasta puusta noin 3 metrin korkeudesta, paljastuen ensisäikähdyksen jälkeen oksa suussa pesäänsä himmailevaksi puluksi. Jumalauta minun pihakoivussa pesää tekemässä ja minä kun luulin että pulut syntyvät aikuisina, asuvat elämänsä nakkikioskien katoilla, syövät lihapiirakanjämiä ja elämäntehtäväkseen sontivat patsaiden naamat valkoisiksi. Ei meidän huudin kouluissa aikoinaan bilsantunneilla mistään puluista puhuttu, koska ei sielläpäin ole (eikä tule) mitään suurmiesten patsaita… 

Siinä sitten hetken aikaa kaksi potentiaalista reviirinhaltijaa tuijotti toisiaan ja minen hätäpäissäni osannut muuta sanoa kuin ”no terve”. Tähän ilmeisesti pulupariskunnan toinen puolisko kurlutti vihaisesti viereisen katulampun päältä oman vastauksensa, joka todennäköisesti ei olisi ollut muutenkaan julkaisukelpoista, joten päätin perääntyä Etelä-Saimaa paremmassa kädessä puolustusasentoon ladattuna pikkuhiljaa sisätiloihin jatkamaan urbaania pihabongaustani keväällä kirppikseltä ostamillani 10 euron neuvostokiikareilla. 

Hetken aikaa pesänduunauspuuhia kiikaroituani aloin minäkin ensimmäistä kertaa elämässäni melkein ymmärtää lintubongareita sekä muita luontohippejä ja tämän tunnekuohun siivittämänä nimesin uudet vuokralaiseni parhaankuulloisilla suominimillä Jormaksi ja Irmaksi. En tiedä pitäisikö ostaa K-raudasta joku puutarhatonttu tms. patsas pihalle siltä varalta, ettei ne osaa hyödyntää ulostusmielessä lokkien tavoin tuota mun Mondeota tai naapurin mitälie japanialaista riisinkeittokonetta. 

Edessä melko jännä bongauskesä. moi.

Ruoka & Ripuli osa 10. Tampesterinmakuiset tuplamullat arkulle vainaan

Lappeenrannan kolesterolikuninkaan kesälomamättösuositus helpon keittiön, aerodynaamisen keskivartalon ja vegaanittoman ruokapöytäseuran eli hyvän huumorin ystäville. Tapolan takuuvarma elämänlyhentäjä karsii geneettisesti heikompaa äijäpopulaa hookoon perusslördää tehokkaammin ja lihapiirakan rasvaisenraikkaat höyryt ihan maistuvat yksiyksikakkoselle pikavalinnassa. Tätä herkkumättöä runsaammin nauttineille humppapumpuille ei kardiologit vastaanoton käytävällä hymyile ja kellaritason kylmäkalleosaston patologit kutsuvat näitä kulinaristeja ötzipötseiksi sen kuuluisan jäämiehen mukaan.

Tässä annoksessa mahtuu kerralla kahteen kouraan niin monta kaloria yhtä aikaa, ettei kannata valita muovituoleista perseen alle sitä auringonpuoleista. Olen kerran nimittäin tehnyt tämmönen lihis kädessä helteen vetelöittämällä puutarhatuolilla ukemin taaksepäin hankkien samalla värikkään kesälookin johon kuuluu ruohonvihreet polvet ja sinapinruskee rinnus. Sekä vaapukkapuskalle uhrattu mustamakkara ja amatöörihumoristien tosi hauskat jälkiviisaudet. Itsesuojeluvaistottominkin ihminen kun on verbaalisesti lahjakkaimmillaan juuri sillä hetkellä kun sen pää ja/tai vatsa on täyttymässä piripintaan tai vähän jo sen yli.

En minä tiedä mitään paremmanmakuista ruoankorviketta kuin tämä. Niih.

Yliystävällistä mummonmuilutusta Kouvolan assalla

Aluksi laitan hatun päähän….jotta voin nostaa sitä. Näin. Tällä kertaa VR:n konduktööreille. Vaatii näet kaksi syystäkin palveluammatin työurakseen valinnutta alansa ammattilaista saattohoitelemaan kaksi ja puoli megaluokan sähläriä kahdessa osassa turvallisesti perille. Eräs kollega saapui taas sukupuolisidonnaisen aikakäsityksensä mukaisesti ”riittävän ajoissa” assalle aikomuksena panikoida itsensä ja nyssykkänsä junanpenkkiin kaivelemaan (sitten vasta konnarin kysyessä) junalippu käsilaukustaan miljoonan naparetkivarusteen alta kiviäkin kiinnostavan selostuksen kera. Miesnäkökulmasta katsottuna (prkl). Tällä kertaa kohtalo kuitenkin puuttui lennosta peliin, kun hänen ja vastaavalle tasolle kohonneen kanssasisarsählärin karmat kohtasivat fyysisesti asemapihalla. Kuin salami kirkkaalta taivaalta seisoi tämä hieman enemmän elämän kuntopyörää jo polkea ehtinyt kanssamäheltäjä niine tyypillisine naisnyssyköineen keskellä käytävää ja itku silmässä 90 asteen polvikulmapystykyykyssä sopersi notta ”mie oon Imatralle menossa ja I-I-I-Irma karkas”. Heti kun kollegalle oli välähtänyt, että Imatra on samassa suunnassa kuin oma määränpää ja Irma on se äsken vastaan tullut snaran päässä asemaa eestaas hinkkaava pikkupuudeli, niin alkoi äksoni. Hetken mielijohteilla etenevä reaalielämän manuaalinen ”Helpdesk from the Hell” tempaisi extemporeena tuplanyssykät kantoon, sano mummolle vievänsä nämä junaLLE ja ehti vielä vauhdista ohjeistaa ystävällisesti miten koiran saa parhaiten kiinni. Tämän jälkeen molemmat muijat sprinttasivat resursseihinsa nähden täysillä omaan suuntaansa ja koira vielä kovempaa kolmanteen.

Hetken kuluttua totesi oven kahvasta roikkuva konnari steissillä helmipöllönä päätään pyörittävälle tuplakassialmalle, että nyt meidän kyllä pitäisi jo lähteä aikataulun mukaiseen liikenteeseen. Rehti apulainen tuuppasi sitten JaneDoen nyssykät jollekin toiselle VR-funkyChicken-kävelytyylillä eteenpäin valuvalle konnaria kaukaisesti muistuttavalle univormumiehelle ja sano näitten kuuluvan sille äsken tässä mölisseelle koiramummelille, jonka pitäisi tulla kohta ja että eikun hyvää matkaa/sitä samaa.

Huhhuh totesi arvon kollega ja istahti sitten oudon tyytyväisenä paikalleen päivän hyvän työn jälkeen, mutta sen naisihmisille tyypillisen seitsemän minuutin päättömän tavaroiden paikalleensiirtelyrutiinin jälkeen viereen ei seisahtanutkaan lippua kyselevä konduktööri, vaan tukka pystyssä huohottava asemalta tuttu koiramummeli Irma kainalossa tavaroitaan kysellen. Oli näet saanut jo ensi spurtin jälkeen kahdella handulla ilmaa kahmittuaan narun päästä kiinni ja juossut koira kainalossa portaat oikaisten hissin kautta suoraan junaan. Eli käytännössä ohittanut hissillä portaiden kohdalla kassejaan kantavan hyväntekijän. Siitähän se etelä-karjalainen puheripuli sitten räjähtikin.

Aihyväjumala/mitemiekotiapääsen-puhepingiksen keskeytti paikalla astellut kaiken nähnyt konduktööri toivottaen rauhoittavasti hyvää päivää ja mitäs täällä on hätänä. Hetken hepulointia kuunneltuaan palvelualan ammattilainen otti luurin käteensä aloittaen pelastusoperaation varmistamalla pääteaseman vastaanottajan läsnäolon, vauhdista sävelletyn lipuntarkastusproseduurin sekä sen että itse asiakas/koira-kombinaatio saapuu perille aikataulusta neljä minuuttia myöhässä ja niitten nyssykät reilu kolme tuntia myöhässä seuraavalla junalla. Huhhuh. Kympin (tai 10+) suoritus konnarilta ja kahden muijan kohdalta maailmanloppu tilapäisesti peruttu.

Junassa on tunnelmaa. MOT.

Ruoka & Ripuli osa 9. Kymmenen maksapihvin nollan euron puolukkahillonirvana

Ilmainen buffet, maksapihvit puolukkahillolla ja levottomat jalat ovat yhteisvaikutukseltaan fataali yhdistelmä tämmoiselle päivittäin sepelvaltimobingoa pelaavalle aadeehoodeedeedeeärrä-syndroomaiselle kellontallomalle sätkyukolle. Työ- ynnä muiden paikkojen sosiaalisista verkostoista jo kättelytilaisuuksissa poispudotettuna en osannut enää tässä elämässä odottaa kutsua ilmaiselle lounaalle, mutta SEN sähköpostin vaikutus oli sitten sitäkin henkeäsalpaavampi imaisten kehostani viimeisetkin inhimillistä käyttäytymistä simuloivat toiminnot.

Keskustan poikki kohti ravintelia hitaasti kiiruhtavana peränpitäjänä olin jo kytkenyt autoräplyn päälle hokemaan randomisti aha-älä-vainiin-nomitesesillei-mantraa mukaläsnäolevalla äänenpainolla reaaliajatusten ollessa jo notkuvien pöytien ilmaisannissa. Jo ovelta vastaantullut messevä maksapihvien tuoksu häkellytti poies loputkin ikäni mukana olemukseeni taotusta arvokkuudesta (?) ja lapsenomainen hymy kasvoilla liitelin lattian poikki kohti lämpöastian mystistä hehkua massimiehen neuvojen kaikuessa fade-outtina kohta lähestyvän makuorgasmin kuurouttamien korvieni ohi.

Hajuaistini selektiivisyyden aiheuttamat päivittäiset mikrotraumat realisoituivat tälläkin kertaa astian reunalle saavuttuani, koska perunavuoren ja kanasoossimössöastian takana nakotti vain pieni maksapihvimuki, jossa karun väriset herkkupalat orvosti odottelivat kuivannahkealla olemuksellaan otin kädessä lähestyvää kiiluvasilmäistä ottajaansa. Olipa ruokahekumassa jäänyt se alaoven aanelonen nimeltä ruokalista tavaamatta. Aivojen mielihyväkeskuksen pysäytettyä tämän lyhyen stressihetken seurauksena hetkeksi syljentuotannon, en uskaltanut ottaa siinä mielentilassa kastikeettoman ruoan potentiaalista tukehtumisriskiä täysisuusullonnassa vaan tyydyin kanasössövaihtoehtoon B.

Noin viiden minuutin osittain itse aiheuttamani katsekontaktittoman puheensorinamässäilyn keskellä huomasin kuitenkin yllättäen jälkiruokapöydässä piilottelevan puolukkahillokulhon ja kesken aloittamani virkkeen pomppasin pystyyn ja suuntasin mummojonoon tuota nektaria noutamaan.

Toisen santsikierroksen ja palleahengityksen päätyttyä ymmärsin ruokatuntini mättövaiheen loppuneen ja loppuruokailuajan ”kuuntelin” VR:n kivimiesten ähkyummetusilme, ryhti ja ihonharmaus kasvoillani vaivalloisesti läsnäolijoiden puolipoliittista keskustelua viereisellä kävelykadulla itselleen yhä syvempää kuoppaa kaivavan hyvänhajuisten puolueen edustajan mahdollisuuksista kansallisvaaleissa. Ns. vaalipuheen kuuntelijoista kun pääosa näytti olevan ala-kesoilin kirkkopuisto-osaston vanhan liiton etanolisteja joiden kiinnostus rajoittui lähinnä vaalimakkaroihin eikä etuisuuksiensa heikentämiseen tulevaisuuden united states of finlandissa. Muiden hakiessa jälkiruokaa alkoi läsnäoloasteeni palautua vähitellen tasolle, jossa pystyin melkein yhdistelemään minulle puhuttuja sanoja lauseiksi. Mässypaikasta poistuttaessa eteenpäinvievänä voimana oli ainoastaan vyön yli siirtynyt painopiste ja lopputyöpäivän pysyin aktiivisesti hereillä vain häilyvästi.

Kotiinkävelymatkan loiva alamäki ja teknisen viraston harja-auton hajustama raitis ilma palauttivat olon niin normaaliksi kuin minä nyt yleensä sen kohdallani määrittelen ja lenkkareiden nauhoja sitoessa ei mikään kehonliike enää isommin yrjöttänyt. Neuvostotankin sulavuudella askeltaminen alkoi kuitenkin yllättävän nopeasti palauttaa tuskanirvistystä naamalle Newtonin painovoimalakien oikoessa reittivalintoja tieliikennelain säädöksiä tehokkaammin ja viimeisissä ylämäissä sielustani kumpuava sisäinen urheilusankari lauloi jo korkealta kovaa pari kertaa tangon päälle munat edeltä laskeutuneen tenorin tremololla Toivo Kahvakuulan keskenjäänyttä opus 38:aa ”Otsassain on nappi mun….”. Ei kertonut jälkeenpäin googlekaan nimeä ilmiölle, jossa ylämäissä suussa maistuu maksa ja alamäissä puolukkahillo.

Eteisen lattialla kalmankylmissä lenkkihikihöyryissä maaten tiesin enää palovaroittimen punaisen ledin välähdyksistä olevani elossa ja ymmärsin sen torstain syömis-liikkumiskiintiön täyttyneen sekä kehonsisäisen energiataseen saavuttaneen absoluuttisen nollatason. Oli aika neutraali olo. 

Raakaa touhua tämä terveysliikunta.

Rengasrautaisen eturistisiteetöntä ilmastonmuutostaistelua

”Mitä kivuliaampi renkaanvaihto illalla, sitä sakeampi lumisade aamulla” sykäytti runosuoleni tämän ihanan apean aamupäivän ensiaforismin eturistisiteetön Mika nastattomalle Mondeolle alaristiselkäkivun hiipiessä kävelyvauhtia Hietalankadun ylämäkeä perseeni kautta selkärankaa pitkin kohti otsalohkoni takaisia arktisia loiskeita. Koska vapinasta päätellen ilmeisesti kiersin rengasraudallani ilmastonmuutosta taas muutama tuhat vuotta jääkautta kohti, niin lupaan vaihtaa illan räntäsateessa nastarenkaat takaisin ja paistaa niillä Auringon lapsille lettuja juhannukseen asti. Urgh.

Aion matkustaa seuraavaan kansainväliseen ilmastokonferenssiin pallogrillin, rengasraudan sekä Mondeon kesärenkaiden kanssa ja ilmoittaa juhlavasti maailman päättäjille ynnämuille tuvalulaisille että olen ratkaissut ongelmanne ilmastonlämpenemisen osalta. moi.

Kuokkavieraana kansallisvaalikarkkimaassa

Tein some-lakkoni päätöksen kunniaksi pikavaalikiertueen Lappeenrannan torin markkinahumussa tarkoituksena skannata isänmaamme astialle hamuavien kansallisvaaliehdokkaiden vaalikunto ja -karkit.

Ensimmäisenä torin nurkassa nosteli maamme työnorjia Zorron yöstä ainayhtäihanasti punaisessa nahkarotsissaan jo valmiiksi kansamme edustushommissa kannuksensa sössinyt paikallisvaikuttelijatar hymyillen samalla urheasti aivan liian läheltä omia murheitaan ärisevälle paikallisääliölle. Vieressä liisaili ihmemaassaan ex-ministeri, joka huolellisesti etusormi pystyssä kertaili aikaisempia virheitään. Appelssiinimukikarkille 9+.

Perusjutskailijoiden hartianlevyisessä vaalitakakenossa ryhdikkäästi Suomea rahkasuosta nostavat pelottavanoloiset junantuomat punttiukot jatkoivat ansiokkaasti ”älä kysy noin vaikeita sanoja”-kampanjaansa, koska timppa ei taaskaan ollut paikalla eikä kukaan muukaan osannut puhua mietäsietä (pl. se vaalitelttansa snaroissa peippaileva Beaver of Skinnarila). Olivat kuitenkin ainoina älynneet ulkoistaa puolueensa naisten äänen omaan telttaansa 10 m päähän naistenasemointejaan höpöttelemään. Ilmanalaan nähden torin siisteimmät pipot ja huomioliivit Hymiö like.

Torin reippaimman kättäpäivään tuikkasi kahvikoppiensuoralla nimensä unohtanut nuorimies, joka hyvin opetetulla teesipälpätyksellään osasi kohahduttaa kuuloetäisyydellä olevia kokemattomuudellaan, mutta saman hyvänhajuisten puolueen järrrrrrrkyttävän upean näköinen sukunimikaimatar pysäytti olemuksellaan. Huhhuh. Mainostoimistonmakuisen vaaliteemaston kolmannen ranskalaisen viirun kohdalla oli jo pakko paeta, koska en näillä pakaroilla olisi pidempään pystynyt paniikkikakkaa pidättelemään niinkään lempeiden jos-me-emme-nyt-päläpälä-niin-maailmanlopunennusteiden edessä. Syke laski vasta hoettuani kahvikojussa hetken ”muista ostaa melatoniinia”-mantraa vety handussa.

Jo voittajaksi julistautuneesta kaupunkicowboyryhmästä ei päässyt poikittainkaan ohi, joten kovasti ilahdutti että hississä yleensä kengistään kovin tarkka hymyilijä muisti neljän vuoden tauon jälkeen melkein nimenkin oikein ja yritti kovasti olla samaa mieltä joka asiasta. Olisi varmaan vaalihaipissaan vaihtanut Mondeoni talvirenkaatkin, jos olisin älynnyt ottaa ne mukaan. Harmi etten itse osaa sanoa ”Kyllä mie siuta ymmärrän” yhtä pokerinaamalla niinkin kaukaisesti poissaolevana. Matkaa jatkaessani kahmaisin ständittömien varajeesustelijademokraattien mukista kaksi (2) karkkia ihan hyvitykseksi niistäkin veroeuroista.

Viherpiipertelijöiden luomumustekynästä oli ekologisesti muste loppunut, mutta miellyttävästi hymyilevän ja laveasti määriteltynä kollegan vaaliteesit luettuani en enää halunnut ääneen myöntää valmistuneeni aikoinaan saman oppilaitoksen samalta linjalta. Kaipa niistä samoista opintomonisteista olisin minäkin aikoinaan voinut lukea vain ne rivinvälit, mutta elämä on…paska laji, vaikka termodynamiikan lait toimivat muistaakseni vielä Suomessakin sarkasmin ollessa huumorin haastavin osa-alue. Leikki leikkinä ja roskapöntön kylki on minustakin sopivan sijaan hieno paikka vaalimainokselle. Näin jälkeenpäin ajateltuna.

Torin ainut julkisesti säänkestäväksi kommunistiksi julistautunut dinosaurus seisoi kahviteltan jonossa pyytämässä lisää kermavaahtoa muurinpohjalettunsa päälle. Voimasanojen seasta ymmärsin hänen jo tosin luopuneen politiikasta, joten tohdin häntä rehellisesti lohduttaa siitä, ettei ne hänen lukuisat vaalitappiot tod.näk. johtuneet niistä vaalimainoksen flanellipaidan kainalolaikuista. Noh.

Edellisten perusteella olen yhä vakaammin päättänyt perustaa sen äärimaltillisten M@-puolueen (lausutaan ämmät). Meidän kaikkeensopiva vaalisloganimme on että me emme venettä keikuta. Ollaan samaa mieltä kaikkien läsnäolijoiden kanssa ja myös tarvittaessa eri mieltä, jos enemmistö sattuu olemaan sillä hetkellä jotain samaa tai muuta mieltä. Jatkuvasta takinkääntämisestä saatavalla staattisella luomuenergiasähköllä Me M@ saamme Suomen jämäkästi nousuun kohti uutta kirkkautta.

Laitan kuitenkin vaalipäivän aamuna herätyskellon soimaan. En kyllä enää ihan varma että miksi.