Jalkakäytävien hölkkäslalomia hyötyeläimen asenteella!

Koska viime kevään työterkkaritarkastuksen/3.asteen kuulustelun loppuanalyysissä oli enemmän rasteja kuin sen viikon lottokupongissa, niin päätin (tsumban sijaan) aloittaa trendikkäästi hölkkälöntystelyharrastuksen ja nyt about 2 000 km äärimaltillisen suomigorillan nolonnäköisin suloaskelin maitamantuja kirmanneena sekä reilu 10 kg leppoisampana alkaa henkinen kunto olla kiviaitaa ja fyysinen kuntokin sallia pikkuhiljaa yrjön pidättelyn lisäksi jopa ajoittaista ympäristön tarkkailua. Pakko se on hiljaisemmankin miehen myöntää, että tämän ensimmäisen touhutonnin aikana on monenlaista viheltäjää vastaan tullut, mutta pääsääntöisesti ilman moottorivoimaa liikkeelle lähteneet/lähtemään joutuneet voinen näinkin lyhyen empiirisen havainnointiaineiston perusteella luokitella muutamaan peruspäätyyppiin:

TUULIPUKUKENNELI. Pahimmillaan kolmen koiran tuulipukumamman kulkusuunta määrittelemätön ja tutka pysyy poissa päältä kuuloaistin ollessa vielä näköaistiakin valikoivampi. Itsetunto loogisuutta dominoivampi luonteenpiirre ja sanavarasto hätkähdyttävän runsas kromosomien rajoittaessa kommunikoinnin laatua muttei volyymiä. Säpsähtää joka kerta ohitettaessa siinä samassa risteyksessä. Virvelin päässä järkyttävän korkeataajuisesti räksyttävät karvahatun näköiset (kokoiset) marsut eivät ymmärrä 100 kg painoeron massavoimia. ”No moi!” pysäyttää loogisen ajattelun sekä jalkakäytävän muun liikenteen kanssasisaren saapuessa paikalle ja/tai puhelimen päähän.

Miss AMBERSSON. Tuulipukumuijia huomattavasti vähemmän elämää nähnyt ja omaa etenemistahtia nolostuttavan paljon nopeammin etenevä silmäkarkki, jonka kirkonkelloina heiluvat jutskat saavat keski-ikäisen kehäraakin haaveilemaan ikuisesta kesästä ja ilmastonmuutoksesta sekä pitämään aurinkolaseja myös pilvisäällä.

JAWS. Isokokoisen korkeajännityksistä tutun saksalaismallisen tappokoneen hyökkäyssuunta ”taluttajaansa” kiertäen oikealta vasemmalle. ”Ei meien Aadolf oo vihainen”-kommentin uskottavuutta vähentää metalliketjun toisessa päässä voimakkaassa takakenossa eestaas hurttaansa rempova punttiukko. Lenkkeilijän henkivakuutuksena maihinnousukenkien alla rahisevan sepelin takavasemmalle loittoneva ääni. Netistä tilatun hihattoman paidan rinnuksessa kamppailulajeihin/puntinnostoon liittyvä logo tai jotain muuta hölmöä 5 euron torihuumoria.

JOPOFAKJUUJENGI. Vittu-sanan käytön virtuoosit, joille äitin ja oletetun isän (ehkä) antama neuvo ”2-rengasta-maassa-ja-vähintään-yksi-käsi-tangossa” ymmärretty väärinpäin tai sitten sen on joukkotyhmyys pois päästä buutannut. Joukon vanhimmista melkein tupakkia maistaneet elävät jo elämäänsä Pilluusiossa, eli puhuvat kovaan ääneen asioista jota eivät ole vielä livenä edes nähneet. Osaavat tietokoneohjelmoinnin ja elokuvaenglannin huomattavasti liikennesääntöjä paremmin… kunei niitä voi livenä googlettaa, nii-ih. Turha alkaa reliikin rageemaan, vaikka jalkakäytävällä vastaan tulee kolme jopoa vierekkäin lonkut ritseillä poikittain.

KASSIELMO. Koko tien leveyden etenemiseensä tarvitseva omaa monologiaan ääneen örisevä/laulava muovikassimies bilettää edelleen Vireenin voitonjuhlia. Pummaa röökiä myös lenkkeilijältä ja muistaa myös haistattaa poistuvalle paskat. On kuulemma juossut aikoinaan itsekin mutta kovempaa. Eteläkadun ”hauskimmat” tämmöset karsinoitu lauta-aidan sisälle. Töräköin hanu makasi keskellä tietä polkupyöränsä alla housut miehekkäästi kintuissa eväslekat ja hernekeittopurkit pitkin tietä. Ehti vielä melkein duunata slaavikyykyt ennen kuin ratsuväki saapui…joo tuota...yök

TÄRYJYRÄ. ”Juoksutyylin” omintakeisuuden tekniset puutteet ja pintoja hipovan askeleen mataluus saa tervahöyryltä kuulostavan etenemisen näyttämään Moonwalkilta pakki päällä. Ei hymyile (sosiaalisesti rajoittunut) eikä morjesta (ikänäkö), mutta väistää jos pystyy (polvet). Keski-iän, elämänmurheiden ja tupakin ahavoima olemus huokuu aitoa tuskaa joka askeleella eikä hartioiden jäykkyyttä saisi enää fysioterapeutti poistaottua edes 6 kilon hienosäätölekalla. Muistaa kehua vaatimattomia urheilusuorituksiaan avoimesti naamakirjassa, vaikka aamusella ei polvet paskalle taivu. Viimeisen elossa olevan Chuck Norris-fanin ”ei tunnu missään”-mantralla ei hämää edes muita ystäväpiirikseen kutsumiaan Jura-kauden jäänteitä.

Tämän laitoin ihan siksi, koska en ole kuulemma morjestellut. Olen pahoillani, mutta tämä ehkä auttaa ymmärtämään miksi katse pysyy tiessä ja reiskat päässä. Yritän parantaa tapani. moi.