Aivan oikein. Nytten oikein hiffaa mitään noista yhdessä enkä erikseen. Kissojeni hölmöilyistä voisin kirjoittaa tältä istumalta seitsenosaisen kirjasarjan ja vielä jäisi hyllykilometri tavaraa kansallisarkistoon jälkipolville varastoitavaksi, mut noi linnut…silloin kun nää paikalliset foglut ei tule uimaan mun vessanpöntössä, sotkeudu kaksi tuntia vanhaan sulkapalloverkkoon, vahdi pöllönä biojäteastiaa, osu syöksypaskoessaan postilaatikon kannen kokoiseen maaliin kolmen kilometrin päässä lähimmästä vesistöstä, niin eikö prkl ne kaadata saludot syliin painimalla elämänsä viimeisen vaparimatsin tuon minun pelottavan (vähän kunnioitusta herättävän) vahtipölhökepardin kanssa…
Kävi näet niin, että ajattelin mennä etupihan terassille aamukaffelle nauttimaan kevätauringon ensisäteistä ja juttelemaan turhanpäiväisyyksiä mahdollisesti bongaamien naapurien kanssa. Elämä vaikutti muutenkin (normitivolista poiketen) hetken aikaa harmooniselta ja just kun meinasin käydä miettimään mukavia kahvia hörpäten, niin nurkan takaa alkoi kuulua helevetinmoinen älämölömouru , sutina ja kilikalinkoli. Kehon kuntoon nähden räjähtävän nopean tuolistanousun lopputulemana tuoreenkuumat mustakahvit sylissä ja etureisien henkisiä palovammoja viilensi melko mukavasti persauksen ympärille hetkessä puristunut pelon hyytävänkylmä rinki. Tunneälyyn oikeana suorana tärähti kauhun ensiajatus: Nyt stna siitä mitsubishin mukahuoltovapaasta lämpöpumpusta kajahti laakeri ja siinä meni kesäloman terassikaljarahat…eijeijei…armeijassa opitulla hengitystekniikalla hetken aikaa rauhoitin mieltä ennen hyökkäystä ja ”rohkea” askel nurkan taakse…ja juumaaalaaauuutaaa…taas kerran iski päälle se ”mitä v**tua”-hetki, jossa ei voi muuta kuin herkästi pintahengittäen tuijottaa verkkokalvoille piirtyvää näkyä kehon ja mielen hämmentäessä keskenään kropansisäistä hormonisoppaa arpoen samalla lopullisen tunneaistimuksen laatua, kehityssuuntaa ja suuruutta.
Siinä se seisoi. Pölhökatti. Felis Catus Ridiculum. Älyn valonsa himmeydessä ylpeänä loistaen. Suussaan kokoonsa nähden suhteettoman suuri lintu juuri henkipoloisensa menettäneenä. En ottanut kuvaa, koska näytti niin rujolta. Tuo kaiken nössöyden ruumiillistuma oli pyydystänyt ihkaelävän täysikasvuisen linnun. Hyviä puolia tässä (ehkä) oli se, että ilmalämpöpumppu oli kunnossa ja kissa osoitti pallittomanakin omaavansa vielä esi-isiensä pitkässä evoluutioketjussa kehittyneet tappajakyvyt oikeasti vaativaa vastustajaa vastaan (toisin kuin kärpäset, perhoset ja sen muut normivastustajat). Huonoja puolia syliin kaatuneet tulikuumat kahveet ja yhden luontokappaleen turhaan päättynyt elämä. Silitin kuitenkin kattia sekä kehuin sitä muodollisen miehekkäästi hyvästä suorituksesta ja käärin raadon talouspaperiin haudaten sen puutarhaan niin syvälle kuin nyt pienehkössä daagenefteridarrassa jaksoin. Aika mystisesti nuo omat ja luonnonelikot osaavat peuhata näinkin mikroskooppisella tonttipahasella; ehkä hollywoodimaisesti vanhan raviradan pohjalle tehdyllä asumuksellani hevosten kuoliaaksitallomien pieneläinten sielut käyvät kostamassa menneitä murjomisia tai sitten tontin nurkassa olevan ex-lähteen vesi olisi pitänyt käyttää labrassa tarkistettavana. Niin tai näin, mutta saas nähdä mitä seuraavaksi…tuossahan ne taas parhaillaan takovat vuorotahtia otsillaan palvelupyyntöjä sääriluihini eli eikun menox…nomoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti