Pokkaritason vloggarointia

Kesäloman junttirundin eräällä siirtotaipaleella kuuntelin radiosta netin uusimpia trendejä ja siellä joku hyvinkin itseriittoisen kuulloinen toosanmaistelija totesi että blogit on niiiiin lääst siison ja tällä hetkellä trenditietoisen ihmisen pitäisi pitää videoblogia eli ilmeisesti lyhenteenä vlogia. No voi stna kun just aloin päästä vauhtiin tässä perinteisessä lukutaitoisille suunnatussa versiossa, niin nyt oon jo viimekautinen outkasti. En tosin tiedä haluanko tavoitella trenditietoisen mainetta enää näillä aamuilla, mutta kannetaan sitten oma korsi kekoon.

Kovalevyiltä löytyi kolme kappaletta ihan itse kuvaamaani liikkuvaa kuvaa sisältävää tiedostoa eli luonto-, urheilu- ja kauhuvideo. Periaatteessa tosin rajanveto näiden pläjäysten välillä on kauneimminkin sanottuna keinotekoisesti veteen piirretty viiva.

LUONTOVIDEO: Tyhjentelin pölhökissan rikkikuseman puhelimen muistikorttia ja löysin sillä räpylällä kuvaamani luontokuvasarjan, joka on niiiin syvältä neuvostoliitosta ettei sitä katsoisi edes pohjoiskorealaiset aidosti itkemättä. Ja tällä kuva-aarteella ajattelin aloittaa ohjaajanurani Ground Zerolta. Tai vähän sen alta Ground Minus Onelta.

Herrasmiehenä (?) säälin kuitenkin teitä julkaisemalla tästä mikrodokumenttisarjasta ainoastaan osan 1, koska osassa kaksi olin kuvannut pihalla hyppivää limaista pikkusammakkoa ja osassa kolme terassilla vaivalloisesti möngertävää etanaa. Naapurin mummeli luulee vieläkin, että osan 2 kuvauskömpimiset liittyivät ”kameran resoluution testaamiseen” ja osan 3 ”terassin mahdollisten routavaurioiden tarkastamiseen”, koska se uskoo miestä joka ”katsoo aina puhuessaan suoraan silmiin”. Voivoi. Ottaisin osaa jos osaisin. Ja hankkisin jonkun järkevän harrastuksen.

Mutta juu tuosta videosta. Olin koneella naamakirjailemassa kun huomasin oikealla sivusilmällä liikettä lintulaudallani. Jascques Cousteaumaista intoa uhkuen riensin hakemaan keittiöstä jotain kuvausvälinettä hetkellisenä haaveena kuvata elämääni suurempi elämä-vs.-kuolema-draamataistelu luontokappaleiden painiessa Lidlin auringonkukansiemenistä verta, hikeä ja suolia säästelemättä…Ja sitten Nokia kädessä hiivin apassinaskelin takaisin väijypaikalle kuvaamaan ovelasti sälekaihtimien välistä ettei ne poies säikähtäisi…no paskat ne mitään matsia käyneet ottamaan vaan homma meni pelkäksi himmailuksi. Enpä päässyt Iltalehteen tälläkään otoksella, mutta feceen nyt toki pienellä viiveellä.

URHEILUVIDEO: Ajattelin viime talvena laittaa alaselän kuntoon ja ostin mainoksen innoittamana semmoisen paskavatkaimen nimeltä Selätin. Oikein googletin ohjeet ja kävin autotallissa koko selätinsetin läpi (heti kun pysyin edes auttavasti pystyssä): perusjumpat, vauhtikyykky, pöytä, kellotaulu, korkkiruuvi, kingkong ja yhden jalan rongorongo. Oheisessa videossa on kuvausteknisistä syistä esitetty ainoastaan liikesarjan vaatimattomin väkerrys eli korkkiruuvin tiskirättiversio, koska kamerankäyttö yhtä aikaa ylä- ja alavartaloa eri suuntaan vemputtaessa on vaikeustasoltaan erittäin vaativa ainakin keski-ikäiselle miehelle, jonka motoriset taidot arvioitiin jo neuvolakortissa vaatimattomiksi…

KAUHUVIDEO: Tuorein videokokoelmani jäsen liittyy virkistyspäivän ryhmärämä-roadtrip-tyyppiseen eräänlaiseen virkistys-/kulttuurimatkaan mystisensynkkään Kymenlaakson maakuntaan. Hetkellisen mielijohteen, miedon keskioluen ja pitkäaikaisen et-uskalla-lällätysvittuilun seurauksena päätettiin yksissämiehin kuvata kunnolliset videoselfiet naamakirjaan. Porukan luovimpana miehenä ajattelin kuvata videon autenttisissa olosuhteissa eli kummitusjunassa. Toteutus jäin hieman vaiheeseen, koska pikaisesti tehdyn aikataulumuutoksen seurauksena baarin ja mörkövaunun välille tuli yllättäen kauhottua pakkiin paikallisen buffetin parisataa lihapullaa. Vaunuun istuessa oli mielen ja kehon metabolia jo siirtymässä pikkuhiljaa seuraavalle levelille ja unohtui se pikku yksityiskohta, että selfiessä pitäisi periaatteessa kuvata myös kameraa pitelevää henkilöä eli tällä kertaa allekirjoittanutta. Lopputulemana sain kuitenkin aikamiehen arvokkuudella taltioitua tämän elokuvataiteen tulevan klassikon jälkipolvien editoitavaksi. Lehtikielellä sanottuna alkoholilla ja luolamieslounaalla saattoi olla osuutta asiaan.

Jätän kokoelmani helmen kuitenkin julkaisematta. Se on reilun kymmenen vuoden takainen otos eräistä opiskelukaverin häistä, joissa olin delegoinut kuvaamisen enemmän booliastian vieressä viihtyneelle jampalle. Siihen aikaan videokameroissa oli semmoinen kätevä rannetuki, jossa kamera pysyi mukavasti handussa on-nappi pohjassa vaikka lattia olisi tehnyt korkeitakin aaltoja. Niimpä kuvanauhalle tarttui ”liikkuvaa kuvaa” nyrkit sylissä örisevien äijien polvista ja pöydänjaloista taustaselostuksena pelottavan outoja mörinöitä mm. metallinsinisen vm.83 Ford Sierran sielunelämästä. Onneksi sen ajan akut olivat lyhytkestoisia.

Tarkemmin asiaa mietittyäni ja edellä esitetyt asiat huomioon ottaen olen tullut siihen tulokseen, että jatkan pelkkää bloggaamista. Ilman liikkuvaa kuvaa.