Huonon koordinaatiokyvyn ja raskaan ruumiinrakenteeni johdosta olen jo vuosikymmeniä harkinnut oman urheilulajin kehittelemistä häilyvän itsetuntoni pönkittämiseksi. Noissa muitten keksimissä lajeissa kun ei oikein pelkällä putoamiskiihtyvyydellä pärjää ja muissa hikoiluhommeleissa jännäkakattaa hieman nuo tönköiksi tervatut sepelvaltimot. Tuloksettoman suunnittelupähkäilyn sijaan lopullinen ahaa-elämys ja heurekahetki iskikin yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kirjaimellisesti. Kesken karuimman REM-unen.
Tätä lajia voi harrastaa kuka tahansa raittiista ulkoilmasta fyysisen olemuksensa ulkoistanut ja vaakatasossa televisionsa seurassa viihtyvä laaridilöllerö, koska suoritus kestää vain vajaan sekunnin ja sen aikana pulssi pärähtää sietokyvyn tuolle puolen sekä seuraavana päivänä on ainakin niska, poski ja olkapää hellänä. Lajin nimi on sohvasukellus eli couchdiving. Ihan kokonaan en ole vielä ehtinyt sääntöjä ruutupaperille rustailla, mutta idea käynee ilmi ihkaensimmäisestä tahattomasti tekemästäni lajisuoritteesta.
Puuduttavan hömelön työpäivän jälkeen ojensin ruhon pitkälleen sohvalle ja radion päälle tarkoituksena nauttia tavanomainen iltapäiväpainajaiseni hyvän musiikin tmv. taustoittamana. Virhe. Oli ilmeisesti just se tunti viikosta, jolloin yleisradio oli kaapinut kammioistaan valtakunnan synkimmät teinigoottipissaliisoilta kuullostavat maailmantuskan sivuaineapprot örisemään peukut persauksissaan ja evankelisluterilaisella hilpeydellä järkyttävän diippiä shittiä maailmanlopun merkeistä ja Vladimir Putinista. Tämmösen ulkoisille virikkeille yliherkän pintanukkujan alitajuntahan toimii niin, että kehon kierrosnopeus pystyakselin ympäri kasvaa suorassa suhteessa taustapuhepaskanlätinän synkkyyteen yhtä nopeassa tahdissa kasvavan hikoilun toimiessa tehokkaana lubrikanttina. Kuten nytkin. Ja isosti.
Mukavasti kauppakadun katolla sijaitsevan loungesaunan terassin lämmöstä alkanut uni alkoi hiljalleen hiipua kohti salpalinjan hyhmäistä juoksuhautaa, koukaten Skinnarila-Keskusta-Skinnarila väliä kulkevan venäläisen ruumiinkuljetuskylmiöjunan kautta takaisin maakuntagallerian sisäpihalle, jossa loppupeleissä istuin jalat ristissä metallitolppaan nojaten soittaen itku silmässä SPR:n Kontista hankitulla Yamahan koulunokkahuilulla Sami Saaren kappaletta ”Onnen kyyneleet” kolikoiden toivossa… Kunnes pikkuhiljaa maa alkoi nielaista nälkäistä kerjäläistä kolikkolippiksineen…
Paluu unimaailman tuskanhiestä olohuoneen reaalihikeen olikin sitten räväkän miehekäs. Oli nääs vartalon kierrosluvun kasvaessa sohvan lisäosan kiinnikkeet runksahtaneet sijoiltaan ja selkänojan sekä sen mikälie istumaosan väliin oli ilmestynyt keskihoikan (kröhöm) miehenmentävä rako. Herätystä tehosti putoamiskiihtyvyydellä alaspäin (rintamasuunnassa vasempaan) romahtavan vartalon vastaliikkeenä leuan salamannopea kääntyminen kulkusuunnassa oikealle sohvanpehmusteen tukemana. Liikkeen pysähtyessä johonkin kipeään oli loppupositio lievästi epämukavanoloinen mikajoogan katkarapu-asento, jossa ylävartalo oli lantiota myöten sohvan rungon sisällä. Ainut hyvä puoli siinä oli se, ettei teinityttömäinen paniikkikiljahdus niin paksujen sohvanpehmusteiden läpi herättänyt kunnolla edes viereisellä sohvalla nukkunutta kissaa.
Että tämmöstä sporttia tää sohvasukellus. On kuitenkin sen verran kova kontaktilaji, ettei heikompihermoisten kannata ihan kylmiltään kokeilla…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti