Rationaalisena retrohamsterina on tullut tätä nykyä tavaksi ostaa ensin ja harkita vasta sitten, varsinkin jos vastaan tulevan esineen hinta on kuulemma halpa tai sitä ei käytännössä ole. Tällä viikolla turhakeaarteistoni kasvoi kahdella lähes käyttökelvottoman hienolla yksilöllä: retropoppikoneella ja tuuletin-kylmennin-starwarshimmelirobotilla. Kummankin käyttöarvo liikkuu nollan molemmin puolin, mutta katsekontaktin hetkellä ne käynnistävät (tai lopettavat) antoisan keskustelun. ”Mistä sie tän oot hankkinut?” – ”Paljo tää makso?” – ”Mitä v*ttuu sie tällä teet?”-kysymysketju ei enää riittävän monta kertaa kuultuna tunnu ollenkaan loukkaavalta, vaikka kyselijän status morjestusjärjestyksessä olisikin korkeintaan tasolla ”vain ehkä suoraan etusektorista kohdattaessa”.
Ensimmäisenä keräilynälkääni kahmaisin tuon Philipsin poppikoneen. Ihan kirjaimellisesti, kun nuori harjoittelija meinasi jostain kumman syystä runtata kaikki ex-työkaverin jälkeenjääneet ”vanhat retroromut” roskiin. En ymmärrä miksi. Enkä sen naisenlogiikalla antamaa meriselitystä pystynyt näillä kromosomeilla tulkkaamaan, koska normaalisti käyttämäni naistenkielenkääntäjä on lokakuuhun asti vuorovapaalla. Philipsin poppikoneiden särkemisestä minulla on tosin jo lähes elämänmittainen kokemus; ensimmäisen sellaisen pistin tuhannen sukuelimen päreiksi osimoilleen heti kun olin fyysisesti ehtinyt kypsyä juoksentelutaitoiseksi eli käytännössä sotkeuduin virtapiuhaan syöksyessäni siskolta kuurupiiloon pöydän alle. Isältä pojalle kestäväksi tehdyn saundijyrän mainoslause osoittautui liian optimistiseksi sille lentoradalle ja jo toisen pompun aikana äitikin ehti todeta koneen takuun päättyneeksi viime tammikuussa. Mukava lapsuudenmuisto, joka tuli huutotatuoiduksi pysyvästi takaraivoon, vaikka äksidentin jälkeen sen miljoonanmonta sivua onkin jo tän Mr. Murphyn pöytäkalenterista ehditty repiä ja monissa piuhoissa kompastella.
…mutta kuvan humppakonetta ankeampaa soittopeliä en pystyisi sieluni silmillä näkemään, vaikka sielun omistaisinkin. Ei mitään ylimääräistä, eikä ihan kaikkea tarvittavaakaan ja 80-luvun DDR-kirveellä veistetty ulkomuoto ylittää rumuuden kynnyksen jo melkein kauneuden puolelle. Play-napin ensipainallus toi keittiööni lapsuuden joulutunnelmaa, kun ainoalta varastonperukoilta löytämältäni C-kasetilta tulvahti joku kauheimmat joululaulut-rallatus, josta pienimmätkin stereoefektit riisui pois tuosta ainoasta kaiuttimesta monotonisesti rahiseva menneen ajan ankeus. Vielä kun saisi jostain musta-valkoteeveen, niin pomppaisi lapsuudentraumojen hoito taas seuraavalle levelille. Lauantaitanssit, ääliökokit Kolmonen/Vanamo ja Lasse Pöystin iltasatu, niin johan alkaa saunan takanta tila loppuu perrrrkeleeh.
Tämän uudemman turhakkeen hankintaan vaikutti kesän ensimmäisen loma- ja työpäivän aiheuttama tilapäinen häiriö kehon neste- ja voima-/järkitasapainossa. Jumalauta. Keskellä kaupan käytävää iso tuulta tekevä elektroniikkajööti, jossa oli värivaloa, kaukosäädintä ja kaikkee mahdollista laiskan miehen koukutinta. Ja kaiken lisäksi tuulikonehökötin maksoi ooveeehootaan huomattavasti vähemmän, vaikka insinöörin laskuopilla olinkin kassaneidin kanssa pitkälti eri planeetalla sillä surullisenkuuluisalla mars-venus-akselilla tuon prosenttilaskun suhteen. Mutta kaupat tuli ja ihmevekotin kainalossa kotio hellettä pakoon toiveena ettei tartteis taas seuraavaa yötä hikimarinoida ruhoansa itälappeenrantalaisen urbaaniviidakon trooppisissa metaanihöyryissä…no ei tarvinnu joo…
Illalla virittelin turhakkeeni kaiken tieteen ja taiteen sääntöjen mukaisesti käyttöohjetta mukaillen ja ei muuta kuin painajaisteni unihiekkalaatikolle sattumia kaivelemaan. Aamulla pystyin aistinvaraisesti jo ensihengityksellä toteamaan, ettei on se mainoksen tehokkuushokema ollut ihan tuulesta temmattu (!) väittämä….Varmasti kaikki Venäjän Kannakselaiset olivat yön aikana innostuneet grillailemaan vahvasti votkissa ja erään nimeltämainitsemattoman kaupunkimme keskustassa sijaitsevan sellutehtaan oli just sinä yönä pitänyt turauttaa semmonen kymmenen Estarin megapieru. Ilmanlaatuporttaalista tarkistin, että ulkotiloissa ilmanlaatu oli erinomainen…no kai se saatana sitä oli, kun tuo ihmehärpätin oli imenyt tuuletusikkunasta kaikki Venäjän metsäpalojen kökkäreet ja sellutehtaiden kakkapatojen kaameimmat höngät täältä Uralille. Ja runtannut ne kootusti minun keittiööni aamupalan painikkeeksi. Kalkuttalaisen saniteettilaitoksen atmosfäärissä ei ensimmäisenä tullut mieleen käydä leipää voitelemaan puhumattakaan aamusumpin keitosta. Kaiken kukkuraksi jo kolmannen kirosanan kohdalla kone alkoi pitää jotain ihme pip-pip-pip-dipi-dipi-dipi-ääntelyä. Piuha seinästä, kone varastoon ja itse pihakeinuun monttu auki nauttimaan kesäaamun raikkaudesta.
Tätä kirjoitellessa mankka on jo autotallissa ja tuuletinrobotti edelleen varastossa. Siitä kun ei oikein saa kunnon poijunpainoakaan, koska todennäköisesti joku EU-direktiivi estää tuuletinromun loppusijoituksen Saimaan pohjaan. Ajattelin sittenkin tehdä siitä Suomen ensimmäisen kauko-ohjattavan ja värivaloissa piipittävän telkänpöntön discosta tykkääville lintueläimille. Jos edes yhden kerran onnistuisi jossain…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti