Ruoka & Ripuli Osa 5: Päiväjälkeen mörkömätöt

Päiväjälkeen mörkömätöt ovat hyvin pienelle osalle kavereistanikin tuttuja kiinteiden rasvojen yksinkertaisimpia muotoja niihin dageneftereihin, kun lyhytaikaisen muistin korvike pysyy vielä piilossa jännäämässä FB:n punaneliönumeroiden takana ja ikuiseen aikajatkumoon kadonneiden yön itsensähäpäisytuntien aikana kehoon tanssitut etanolit tiivistyvät uloshengityksessä kissanpaskahiukkasiksi suuta maustamaan. Koska minulta on monet (yksi ns. kaveri) monesti (kaksi kertaa, josta toinen kerta melkein selvin päin) kysellyt lisää "helppoja" ruoanvalmistusohjeita, niin ajattelin ajankohtaiskatsaukseksi kertoa omista mörkömätöistäni.

Mörkömätön tärkeimpinä kriteereinä on opiskeluaikoina tekemäni huolellisen tutkimustyön lopputulemana seuraavat: mikroaaltojen kesto räjähtämättä, valmistuksen äärimmäinen helppous, ruoan hajusta pitää puuttua hiki/kala/kaardemumma, makukriteerien määrittelijänä tulee olla herrat Heinz ja Kikkoman sekä keittokirjana google. Eikä näihin kökköihin voi koskaan vetää üüberisti suolaa tai mausteita. Pyrin välttämään tässä vuodatuksessani sanan "ruoka" käyttöä kansanterveydellisistä syistä ja koska minulta puuttuu vielä muutaman kaverini analyysitiedot heidän vatsahappojensa pH-tasoista.

Itse ateriaprosessissa on kaksi pakollista vaihetta: valmistaminen ja valmistamisen jälkeiset toimet, joihin kuuluu joskus jopa valmistusprosessin tuloksen syöminen. Näissä tilanteissa jää aina tapauskohtaisesti määriteltäväksi, kumpi vaihe on vähemmän tuskainen tai toteutuskelpoinen. Valmistuksen tuskaa voi helpottaa yksinkertaisilla ergonomisilla ratkaisuilla ostamalla esmes Kontista oikean korkuisen vanhan baarijakkaran, joilla voi helposti toteuttaa oikeaoppisesti tasapainoisen etunoja-kolmipistesäädön kyynerpäät pöydän/lieden reunalla sekä otsa kaapinovenreunaa/liesituuletinta vasten plusmiinusnollaten samalla kehon energiankulutuksen. Hyvä siinä on sitten väijyä pussimuussiveden kuplimisen alkamista tai makkarankuoren käpristymisastetta siemaillen samalla pitkällä pillillä appelsiinilihasta siivilöityä godmorgonia suoraan puolentoista litran lekasta.

Taivaan lahja taivaattoman lahjattomille puuronpolttelijoille on jämäkkä mikroaaltouuni. Oma taivaanlahjani on Indiana Jones-tyylillä hankittu jylhä amerikanrauta tasan kahdella säätimellä, joista vain toinen on tarpeellinen. Ydinsodan kestävä ihmeloota säilyisi naarmutta vaikka sen yli ajaisi panssarivaunulla, mutta tankin matka päättyisi siihen. Mikroaaltojen laineiden kaloriloiskeeseen nuoruudenraikkautensa hukuttaneen kikkakolmosen lifesaverinä tämä persepäristin toimii edelleen lähes moitteetta tosin lämmittäen lautasenpäällyksen kaikkia termodynamiikan lakeja uhmaten vain paikoittain. Hyödyllinen ominaisuus, jos haluaa lämmittää vain lihapullat muttei polttaa pikkuhiljaa heräileviä makunystyröitä niiden kastikkeessa. Kaava-alueella asuvan lainkuuliaisen ihmisen keittiöön ei tämä rakas kirppislöytöni kuitenkaan sovi, koska melulainsäädännön mukaan ei koneen käydessä saisi ihminen ilman kuulosuojaimia liikkua reilusti yli korttelin säteellä. Ja luonnonsuojeluun hurahtanut naapurikin epäilee, että mun mikroaallot pudottaa heidän pihan vaahteroista lehdet jo ennen juhannusta. Sori. Tehonappula on käyttämättömänä jämähtänyt kymppiin ja ehkä sitten ensi kesänä on hyvät grillailukelit. Niih.

Minun ja mikron välinen yya-sopimus allekirjoitettiin jo talvella 1994, kun ex-tempore-elämäni jossain hetkellisessä suvantovaiheessa eksyin jostain kumman syystä keskustan kirpputorille. Heti toisen loossin kohdalla huomasin tämän ulkomuodoltaan mahtipontisesti deedeeärrää uhkuvan laitteen kahden karvahatun ja leekolaatikon välissä. Taas kerran loistavaa tilanneälyäni hyödyntäen ladoin empimättä muutaman kympin hillot tiskiin ja jätin mikron narikkaan siihen asti kunnes palasin Anttilasta ostamani 5 euron pulkan kanssa takaisin. Kone pulkkaan ja tarpomaan talvimaisemaan hienosti maastoutuvan valkoisen kodinkoneen kanssa 6 km teekkarikeittiötä kohti. En osannut edes hävetä vastaantulijoiden pöljäbongailua, koska olin liian ylpeä ostoksestani…ja kyllä se hikoilu näin jälkeenpäin mietittynä kannattikin. Myöhemmin löysin uunin sisältä sen käyttöohjeet (?), mutta yli 15 vuotta meni ennenkuin huomasin uunin ylälaitaan tehtaalla teipatut tekstit eri einesten lämmittämiseen tarvittavista ajoista (??) ja tehoista (???). Mun mielestä noi ohjeet on vaan köksäfriikeille tmv. hifistelijöille, koska mulle on aina riittänyt viisi minuuttia täysillä ruokaan kuin ruokaan. Paitsi siihen knorrin amerikkalaiseen kanakeittoon, joka räjäytti melkein paskat housuun.

Kahden käännön, lihasortin ja kypsyysasteen pussimuussilautanen. Kannattaa odotella pahimman hikoiluvaiheen yli tuon pussimuussin takia, jottei otsanoja luiskahda alta pois. Vaatii kaksi kääntöä tasaisen rapsakan tuloksen aikaan saamiseksi ja silti kasa saattaa olla liian korkea, jotta mikroaallot yltäisivät lautaseen asti. Kannattaa myös mikroaaltoja varten kaivella muussiin kolosia, joita voi kätevästi käyttää sitten ruokailuvaiheessa soijakastikkeen dippauskoloina. Trendikkäästi aikaansa jäljessä oleva maku on kauhean tasainen eli lähes puuttuva.

Desavuu syvältä neanderthaalilaisen orienthaalista. Edellisen illan grillibileiden jäämistä ekologisesti koostettu kompo(sti)sitio, johon orientaalin vivahduksen tuo nuo pikanuudelit mausteineen. Tätä syödessä vierähtää poskelle liikutuksen kyynel, kun alitajunta alkaa muistella notta milloin fyysinen minä on viimeeksi käynyt äitiä morjestamassa ja millainen minäkuvani olisi nykyisin jos yläasteen köksäluokassa olisi Raijalla ollut käytössä edes yksi mikroaaltouuni. Vitutushormonipitoisuuden kasvun blokatessa makuaistimukset on ruokailu teknisesti huolettoman ripeää. 

Kalorikalahissi. Dieettivaiheen aikana tuli yrjörefleksille vastavirtaan mätettyä kalaa pakkiin vielä nykyistäkin aerodynaamisemman ulkomuodon toivossa, vaikkei ne kalaniljakkeet ihmisen ruokaa olekaan. Oman hissiteoriani mukaan kalaravinnon keksivät luolamiehistä luusereimmat, joiden lähtönopeus ei riittänyt pienempien lihaeläinten metsästykseen eikä rohkeus suurempien. Elämänhelppouteen tähtäävän ihmisevoluution aikana ei sitten kukaan ole älynnyt näistä vedeneläjistä luopuakaan ja kehitys on sitten johtanut antikliimaksina aina kalapuikkoihin, joiden alapuolella ruoan laatuluokituksissa ammottaa absoluuttisen tyhjyyden musta aukko. Ihan varma en ole, että ovatko arkeologit löytäneet luolatöherryksistä todisteita teorialleni, mutta ruoka-antropologit kyllä varmasti. Tonnikalaa, ruisleipää margariinipäällyksellä ja Etelä-Saimaa (luettevaksi). Voiko ihminen vähempää aterialtaan toivoa? Paremmin olisi varmaan pärjännyt, jos olisi laittanut lautasen suoraan keräysastiaan ja syönyt tuon sanomalehden.

No ei mulla taas muuta kuin Bon Appétit...ei mulla ole muunlaisia lautasia....moi.

Digitaali-Alin niksinurkka Osa 1: Lukihäiriöiset yläpalkin pikkuv*tukkeet

Vaikeeta olla vaatimaton, silloin kun operoi jollain elämänalueella niin omilla leveleillä, ettei niille muilla tasalämpöisillä ole onneksi mitään asiaa ja vaihtolämpöisistäkin juuri ja juuri muutamalla vasemmalta oikealle lukevalla pilipalian laudaturin luotettavassa kirjeyliopistossa suorittaneella digitalianalisti-symbolisuunnittelijalla. On senverran jouheasti sujunut tämä meikäläisen tiedonhiihdon verenvaihto stabiilista mobiiliksi, että ajattelin jatkossa koota tämän aihealueen kompastelut omaan niksinurkkaan. Terapiaksi itselle ja ohjenuoraksi muille kuuluvuusalueensa Geettömissä sudenkuopissa kyyneleitään nieleskeleville.

Viikon tuossa ehdinkin nautiskella yhteystiedottoman mobiili-informaation valtaväylän orgastisen pehmeässä syleilyssä kellumista, ennenkuin operaattori alkoi ahdistelemaan. ”Vaihda SIM-kortti 23.10 klo 13.25 tai tulee turpaan”-tyyliin kirjoitettuja tekstareita tuli ainakin neljä, joista viimeinen 10 min ennen H-hetkeä. Onneksi ei mitään nuppinappeja vedä, koska en muutenkaan tommosen hehkuttamisen jälkeen ollut ihan varma osumistodennäköisyydestäni niin pienellä kortilla niin naftiin rakoseen käsien vapistessa odotuksen huumassa vakaan tietoisena omasta lahjakkuudesta herättää käsiin kuollut elektroniikkavempele henkiin. Tekstariohjeista puuttui tyypilliseen tapaan se mitä sitten-osio? Lentääkö Hornetit yli maamme-laukun raikaessa onnistumisen kunniaksi vai saapuuko Saunalahden mustiinpukeutuneet gorillat raahaamaan mokaajan ikkunattomaan kellariin mätkittäväksi kumipampulla jalkapohjiin? Onneksi pienen räpläyksen jälkeen homma onnistui hienosti, vaikka meikäläisen urheilutaustalla minkä tahansa tiiliskiveä pienemmän ja kevyemmän esineen liikuttelu johonkin ennalta määrättyyn suuntaan on haastava homma. 

Se neljännen Geen ilmestyminen siihen mustaan yläpalkkiin ei varmasti tule muuttamaan toimintaani mobiilimaailmassa millään tavalla, mutta pitihän sitä käydä vähän kehaisemassa wannabe-kollega 2G-opistoinssille tyyliin jotta revis tosta...ei niitä yliopistoja ihan turhaan käyty. Hajoo sie vaan poika vaikka pakkaseen savumerkkeinesi sillä aikaa kun tippalinssi soittaa neljän geen raikkaudella Tokioon sanoon notta kiitos Sony valosta tunnelin päässä. Tosin esimies totesi, etten minä noin montaa Geeta mihkän tartte; ei se ole vielä viidentoista työvuodenkaan jälkeen oppinut arvostamaan minun luovaa kykyäni väistellä kaikkien teknologisten kehitysaskelten mukanaan tuomia tehokkaampia toimintatapoja pelkästään remuaaltosen verbaliikalla ja pullakahvipalkkio-delegoinnilla.

Aamusella kapulaa uudelleen tarkastellessa oli siihen mustaan yläpalkkiin ilmestynyt kaksi uutta pikkuvituketta ilmeisesti jotain toimintoa odottamaan. Ikänäön rajamailla pystyin jotenkuten erottamaan hahmot ja ajattelin jo selvästi virtuaalimaailmaan integroituneena etsiä neuvot suoraan puhelimesta. Noin 5 minuuttia ohjeet-valikkoa etsittyäni löysin vihdoin tuki-nappulan, jota napautettuani avautui xperia-Care sivu ja tuli hetkeksi hyvä olo...että vielä edes joku välittää minustakin. Hyvä olo tosin haihtui nopeasti, kun yritin ladata käyttöohjetta ja 3 sekunnin päästä yläpalkki olikin sitten täynnä niitä ihania pikkuvitukkeita. Omasta mielestäni en oikeasti ehtinyt siinä välissä muuta kuin hengittää syvään sisäänpäin, mutta Sony vilautti keltaista ”Deutsch” laatikkoa ja latasi viisaampana varmuuden vuoksi viisi saksankielistä pdf:ää johonkin päin puhelinta. No eipä siitä onneksi mitään apua olisi ollutkaan, koska niissä ohjeissa esitetystä 45 vitukkeesta ei yksikään vastannut etsimääni. En syytä tästä puhelimen suunnittelijaa; turhahan sitä on sivutilaa uhrata sellaisille symboleille, jotka kaikki maapallon ihmiset yhtä lukuunottamatta tajuavat ohjeettakin. Lisäksi paniikkia lievensi kollegan toteamus, että ”mikään näytön symboli ei osoita akuuttia ongelmaa, jos siinä ei ole mitään punaista tai se ei vilku”.

Tänä aamuna noita pikkuvitukkeita ei sitten jostain syystä enää siinä palkissa näkynyt ja Etelä-Saimaan alla piiloiteleen pakkauslaatikon kyljestä aamurähmän läpi tavaamassani puhelimen nimessä olikin viimeinen kirjain X:n sijaan M. Eli tulipa taas perseelleenmeno optimoitua tässäkin hommassa.

Soitellaan. Ehkä. moi.

Oikean ja vasemman taskun yhteensopimattomuuden ihme

Rutiinien noudattaminen on tämmöisen syntyään heikkohermoisen ihmismiehen (ainoa) selviytymiskeino ja totaalisesti puuttuvan itsetunnon kolho korvike nykystubbimaisen sössimisyhteiskuntamme jäisillä kinttupoluilla kompuroidessa. Rutiineista poikkeaminen taas on oiva keino saada jonkun korkeamman voiman armosta itseään päähän potkaisseet aikamiehet pendelöimään päättömästi karttakoordinaattien A-B-A-C-A välistä luuppia etsimässä päällä olevan takin taskuja. Ihan oikeesti.

Aamun rutiinirallin ensimmäisen erikoiskokeen kaasutteli tälläkin elänmänalueella allekirjoittanutta kokeneempi kollega, jolla kausirotsin vaihdon yhteydessä syyspompan taskutus siirtyi talviaikaan yhtä päivää korvanväliä aiemmin. Kävi sitten muina miehinä ennen auringonnousua kättelemässä duunipaikan ovenkahvaa ennenkuin samoilla lämpimillä katosi takaisin aamupimeyteen kaasuttelemaan oikea jalka suorana siihen asti kunnes kuulemma ”vasemmassa takintaskussa kilahti”. Oli kuitenkin vielä toimistolle palatessaan miehekkäästi kieltomoodissa, vaikka kellonaika ja hiustenasento kertoi lahjomattomasti totuuden läsnäolijoille. Hyvä kuitenkin, että ehdin nielaista hymyni ennen sen ehtimistä naamalle asti.

Omassa työpisteessäni aivojen jatkeena käyttämäni stressilelu nimeltä taskulaskin on rintamasuunnassa AINA vasurissa ja sen muotokieleltäänkin aivan eri sointuja soitteleva puhelin oikealla puolella kätisyyden hoituessa pääosin tuntoaistilla muun aivotoiminnan jo (viimeistään työpäivän toisen stop-and-go-kahvitauon jälkeen) uuvuttua lähes havaitsemattomaksi. Rutiinieni korttitalo huojui ensi kerran jo alkuviikosta puhelimen vaihduttua laskimen muotoiseksi ja romahti lopullisesti päivän viimeiseen työpuheluun. ”Langan” toisessa päässä tulisesti räppäävän (ja tässä asiassa meikäläistä selkeästi pätevämmän) puheturbogeneraattorin tulituksen alla henkiset munat maata vasten levyttäessäni alkoi omienkin aivolohkojen epätasapaino pikkuhiljaa sopeutua vastapuolen kromosomien mukaiseksi sumentaen samalla loogisen ajattelun, suuntavaiston ja tilanhahmotuskyvyn bassosta sopraanoksi. 

Noin 3 km:n kävelymatkan päässä olevan autokaupan huoltotiskillä yritin sitten työpäivän päätyttyä soittaa rengasliikkeeseen Sharp 556 vm.-88 taskulaskimella, jonka kuuluvuusalue on avokonttorissamme saamani suullisen palautteen ja tekemäni teknisen tutkimuksen perusteella noin 6,8 metriä suuntaansa. Ennenkuin Sharppi oli muuttunut taas Sonyksi ehti 3 km muuttua 8 km:ksi, hyräily murinaksi, valo pimeydeksi ja mies apinaksi. Eli ei mitään uutta Lappeenrannan Houstonissa helou helou...

”Vähän” stressiä pukkaa, myönnetään. moi. 

DinoTraumatisointuja LappeenTrannasta

Ennen oli asiat oikeasti paremmin kun sähkö tuli pistorasiaan, posti laatikkoon, sitä toista tv-kanavaa katsoi vaan bestatittaret ja vain joka kolmas ohjelmatieto päättyi sanoihin väri färg. Valokuvissa seistiin jäykästi silmät kiinni vaaleanruskea pujoliivi päällä hymyilemällä kainosti pyllyyn päin pulisongien välistä. Kameran napin painalluksen lopputuleman näki vasta kolmen viikon päästä olettaen ettei Kääpän kauppa-auto hyytynyt arvolastin kanssa taas Monnonmäkeen. Puhelin oli piuhalla seinässä kiinni ja ukko joutu pitämään toisella kädellä luurista ja toisella tekareista kiinni huutaessaan Arvoa auraamaan mopon mentävää tietä mäelle. Seuraavan päivän sään liimaili meteorologi pahvisymboleilla kartalle kerran päivässä ja traumatisoinnin hoiti kollektiivisesti Neuvostoliitto. Dinosauruksetkin olivat ainakin fyysisesti jo historiaa ja Lappeenrannassa oli pikkupojalle vielä liikaa kirjaimia itkun appeeksi.

Ei silloin ollut yhtä laitetta, joka hoitelisi nuo kaikki edellämainitut traumatisoinnit japanialaisen tehokkaasti ja digitaalisen kompaktisti. Mutta nyt näyttäisi olevan tämmöinenkin palvelu saatavilla ainakin niille ihmisille, joiden kirjahyllystä puuttuvat Tekniikan maailmoiden vuosikerrat väliltä 1979-2013. Kunhan on ensiksi jaksanut juosta kaksi päivää ympäri kaupunkia lompakkoaan keventämässä, niin sen jälkeen japanianihme alkaa auliisti auttamaan elämäsi legojen uuteen järjestykseen naksuttelussa.

Eo. jutut tulivat vaan mieleen kun eilen erinäisistä syistä kuvailin kodin irtaimistoa ja ajattelin siinä samalla räpläillä puhelimen valikossa esiintyviä efektinappuloita, niin eikö prkl sieltä kohta pomppaa kaikenmaailman japanilaisia pikku-ukkoja ja dinosauruksia näytölle. En tiedä olenko ainoa ihminen maailmassa, joka tämmöiseen ihmeeseen törmätessään miettii notta mitä helevettiä ne nörtit mietti aloittaessan koodaamaan puhelimeen näitä ns. hevonpaska-ominaisuuksia. ”Hei Ichiro-san, näpyteltäiskö tänään semmonen juttu tuohon luuriin jossa voisi livenä laittaa jonkun Mikapetteripunakuonofromfinlandin olkkariin ilmapalloja, pihalle pikku-ukkoja tai delfiinejä sukeltamaan sen kompostoriin...ehhehhe?”. Eipä ole mennyt korkeakoulun lukukausimaksujen jenit hukkaan niiltä pojilta perkele.

Nyt pitää huomioida, että videon taustalla kuuluvan raskas hengitys on perintöä nuoruusvuosien runsaasta savukkeiden käytöstä eikä polkupyörän, dinosaurusten, pikku-ukkojen tai biojäteastian aiheuttavasta henkisestä kiihotustilasta. Ei tilanne ainakaan vielä niin paha ole. Mutta ilmeisesti nuo videon pikku-ukot pöllivät samalla minun yhteystiedot ja toivat tilalle tuon pikku-teen. Tuo ihmevekotin kääntää kaupungin nimen japaniksi, jossa Lappeen ja rannan väliin tulee aina tuo pieni tee niinkuin tollo, vaikka Weather-channel on vielä onneksi eri mieltä.

Ehkä tämä vielä tästä. Tosin meikäläisen kiinnostuskiikarit unohtuivat kampukselle ysäriltä lähtiessä ja ovat varmaan ala-aulan narikassa edelleen. Siellä Skinnarilassa. Huoh. moi.

Haloo herra Hauki ja hauskaa torstaita!

Ajattelin hoitaa lyhyen mutta intensiivisen vapaapäivän päätteeksi stressiä siedätyshoidolla integroituen tuskanhikiosmoosin avulla sohvan pehmusteisiin ja syömällä samalla kaurapuuroa buranan kera sekä kertaamalla Suomen kielen sijamuodoista niitä illatiivi-allatiivi-ablatiiveja, jotka nyt edesmenneelle puhelinlaitteelleni tulivat päiväseltään niin konkreettisen tutuksi ulkotulennon (allatiivi) muututtua ulkoeronnon (ablatiivi) kautta sisätulennoksi (illatiivi) sen viimeisen lentoradan kuljettua käteni kautta kohti Saimaan pohjaa. 

Voiko ihanammin aamun enää alkaa...kuin viemällä jo hieman elämää ja kaasujalkaa maistanut kulkuväline merkkilääkärille vuosihuoltoon. Tunne ja lähtötilanne on yhtä hieno kuin omassa työterkkarin ikäkausitarkastuksessa, jossa täysin toimivan koneen loppuanalyysiprintin latinat ei meinaa mahtua yhdelle sivulle ja googlekäännettynä kehoittavat itse raahautumaan valmiiksi montun reunalle kun vielä pääsee ehkä omin voimin. Autokorjaamon laskusta päätellen ne kolme autoni taivaskuntoon siunannutta itämaan tietäjää olivat tuoneet kaukaisilta mailta foordilleni kultaa sytytystulppiin ja tankanneet mirhamia jarrunestesäiliöihin. Kotia kohti tyhjentynein  mielin ja lompakoin ajellessa ei Auto-Bavarian parkkipaikalla roihunneen vaihtoauton savut riittäneet himmentämään kaunista syysauringon paistetta, eikä edes kotikadulle kääntyessä syliin pudonnut aurinkoläppä. ”Äkkiä minä ne ruuvit näin pienestä autosta löydän”-ajatus osoittautui arvatenkin jo pihalla vääräksi. Vain sentin suuntaansa taipuvalla alaseljällä pikkiriikkisten mustien ristipääruuvien kalastelu mondeon sokkeloista on varmaan hemmetin koomisen näköistä puuhastelua kaukaa katsottuna. Todella kaukaa kiroiluetäisyyden ulkopuolelta. Muttei mitään uutta näille naapureille. V-käyrä jo tasolla kolme/keskivaikea.

Täydellisen lomapäivän konseptiin kuuluu hevonpaska-terapia, jossa päätä nyökyttämällä olet ymmärtäväninäsi puoltanuoremman puhekoneen fingelskaksi pitämää myyntipuhetta jonkun elektroniikkahilavitkuttimen niistä ominaisuuksista, joita et edes kotona siitä vehkeestä löydä puhumattakaan että niitä joskus maailmassa tarvitsisit. Kuten allekirjoittaneen tuo eilinen ja tämän vuoden toinen teknologiakonfirmaatio Gigantin kännykkätemppelissä. Edellinen kaikenkestävä puhelin sairastui yhden pienen kolauksen jälkeen tee-se-itse dementiaan eikä ymmärtänyt/kuullut minun puhetta, mutta osasi toki soittaa automaattisesti haamupuheluita vanhalle äidilleni...jolle pystyin vasta neljännen mikähätänä-puhelun jälkeen soittamaan rauhoitteluräplyn saatuani sitä ennen vaihdettua sim-kortin miljoonalaatikosta löytämääni Nokian AK-neljäseiskaan ja kiskaistua catepillarin Saimaaseen. Aaaaangh...no onneksi kännykkäkaupalle kelpasivat ne viimeiset setelit, jotka eivät autokaupan massiin enää mahtuneet ja kaupan päälle sain vielä kassalla kauniin inkeriläisen kjiitoksen. Tosin tunnelmaa hieman latisti hieman heikommassa hapessa olevan edellisen asiakkaan voimakkaasti toistelemat v-alkuiset sanat, kuntapuolen kollegan katseen väistely kassajonossa sekä tuulikaapissa vastaan tulleen teekkarikaverin pelkkä ”moi”. V-käyrä hilautui jo tasolle neljä/vaikea.

Seuraava rasti. Lyhyen happihyppelykävelyn jälkeen jatkoin monilahjattoman menttaalista lomakelluntaani nykyään niin jokapäiväisessä aivottomuuden tilassa aikomuksena alkaa kotisohvalle päästyäni viritellä huonolla menestyksellä uudenkarheaa japanialais-ihmettäni soitto-/naamakirjakuntoon. Juu sherlok saatana, älä ny taas liikaa ittestäsi luule. Ajattelin tällä kertaa hoitaa puhelimen virittelyn vähän rennommin, keittelin kultamokat ja istuin mukavasti sohvalle ennenkuin taas karu totuus läpsäisi avokämmenellä jo muutaman kerran sinä päivänä punertuneelle poskelle. Eeeeei-hän se vanha kunnon simmikortti mahdu nuuuin pieneen mikrokorttiholeen...no voivoi...mie tahdon takasin kasarille PRRRRKKLLLEEEEHHH! Sumpit naamaan ja taas menox. Keskustan liittymänmyyntikaupan tjsp. eteen parkkeeratut rollaattorit kertoivat selkeäsanaisesti tästä ovesta käyvien jääneen taidoiltaan teknologian tallomiksi jo 80-luvulla ja sisälle päästyäni totesin olevan asiakaskunnasta ainoa, joka ymmärsi omin voimin ottaa automaatista jonotuslapun. Kassalle päästyäni kohteliaanhyper-energinen palveluhenkilö myi sitten meikäläiselle kortin lisäksi plus yhden Geen, kaistaleveyttä moottoritien verran, uuden digiboxin, mummonsa, kännykkäkotelon ja pyysi lisäksi takahuoneen Merjalta uudet tunnukset Tellukseensa (oikeesti sen niminen tietojärjestelmä), jotta saa tehneeksi siksi aikaa mulle väliaikaisen kortin...ääp...ennenkuin kapteeni Kirk teleporttaa mut Elisan emoalukselle tai jotain sinne päin. Ääh. V-käyrä laskeutui takaisin tasolle kolme, koska luulin torstain jo helpottaneen.

Päivän kolmannen kotiinpaluun kruunanneen kissanpaskakorjailun jälkeen pääsiin vihdoin viimein mobiilisurffailemaan uudella kännykällä. JESSS...kavereille en nyt toki pysty soittelemaan kuin ulkomuistista, koska pluutuutti-kikkailun jälkeen vanha puhelin ilmoitti suostuvansa ainoastaan soittamaan hätäpuheluita ja pyyteli kohteliaasti PUK-koodia ennenkuin suostuu luovuttamaan minulle vanhan kortin puhelinluettelon...Tässä vaiheessa alkoi aivot olla jo senverran maitohapoilla, että siirsin puhelimeni jatkovittuilemiseen vastailun yön yli päivään parempaan. Lähdin sitten sisuuntuneena katsomaan Nuijamieheen Mielensäpahoittajan, jonka punaiseen S-korttin oli sitten helppo samaistua. Kotimatkalla leffassa nautittu iso pussi hedelmäaakkosia alkoi siinä Eevan kukkakaupan kohdalla yrjöttämään, mutta ei se enää siinä vaiheessa päivää tuntunut ollenkaan pahalta tai oudolta. V-käyrän taso seitsemän ja hyvää Yötä.

Että semmoista. Mites teidän torstai meni?

Mika löper också bra fast inte lika fort….

...hyräili surkealla turistihurrillaan Vaahteramäen lapsuudenaikaista kollegaa mukaellen tämä ihmisenraato raahautuessaan töistä kotia kohti sinne sellutehtaalta tuulen suuntaan, eteenpäin vievänä voimana ainoastaan yläluomien painovoimaa vastaan käymänsä eeppisen taiston vaimea hehku älyn valon vaivuttua jo syvemmälle mihin endoskoopilla yltää.

Vajaan kivenheiton päästä ulko-ovestani havaitsen aidan päällä tutunoloisen eläinhahmon taas kerran hyökkäysasentoon kyyristyneenä. Yritän välttää liiallisen jälleennäkemisen riemun käyttämällä työkavereihin hyvin tehoavaa paikalla-muttei-läsnä-metodia, jossa välinpitämättömyyteni aurasta voi viistää veitsellä negatiivisuuden siivuja taukopullan päälle. Energiakenttiemme kohdatessa kissahahmoni kertoo puolivaativalla ”mjooo-aaaah”-tervehdyksellä bluffini toimimattomuuden ihmistä evoluutiossa korkeammalla tasolla operoivalle. Yritän jatkaa ulkoisesti mahdollisimman coolilla olemuksella matkaa kohti jo häämöttävää kotiovea tuon taivaallista välittämättä takasektorissa lähestyvästä ees-taas-sinne-tänne sinkoilevien satojen pikkuaskelten ja urahdusten taiffuunista. Pysy äijänä. Ignore.

Riippakoivun kahahdus pysäyttää liikkeeni ja käännyn taas kerran pihapuutani päin todeten naapureiden ihmetykseksi lakonisesti ”Tuu nyt samalla avauksella, kun mie en nyt tänään oikein jaksaisi...”. Pitkän huokauksen mittaisen tauon jälkeen hyppää pölhönoloinen ystäväni veltosti puusta, kiertää puolitoista rundia myötäpäivää tippalinssiä ympäri singahtaen lopuksi täysillä ns. kasvipenkin yli terassin penkin alle väijymään. Hooohhhoiijjjaaa... Oven avaus ja askel sivuun notta herralla on tilaa syöksyä sisään... tiukka vasen-suora-uukkari ja rouskis-rouskis-raksua koneeseen.

Siinä vaiheessa kun ihmisminä on saanut hädintuskin hatun päästä, kävelee eteisessä vastaan alkuruon jo kupuunsa hooveroinut pölhöpoika sangen tyytyväisentietoisena siitä, että tämänkertaiset henkeäsalpaavan hienot tervetuliaistortut on todistetusti vääntänyt tuo keittiön pöydällä elbaava sistah.

Aaangh...Jos voisi joku kerta päästä edes töistä himaan niinkun nuo kissattomat normaali-ihmiset. Kahvimaitokin loppu 

Astraalimatka Maunon kalosseilla

Välillä kun tämmönen liialle ajattelulla allerginen downshiftaaja alkaa raapustelemaan touhustelujaan elämän aikajanalle, niin siinä mennään pakostakin kaiken inhmillisen outouden ja jännän äärelle sekä väännetään tietoisuuden takalaittomalla taas kerran se verbaalinen vessanpönttö aivojöötillä tukkoon. Koska olen mm. tästä aiheesta muutaman monologin kissaeläimilleni puoliääneen ja kavereille täysiääneen mutissut, niin ilmeisesti älykamerani ajatteli maanantaiehtoona osallistua itse(sääli)analyysitalkoisiini ja teki pyytämättäni digitaalisen astraalimatkan nuoruudestani kauas maanpällisen aikani rajan tuolle puolen. Ikävä kyllä osittain turhaan, koska osassa tiedostoista oli päiväyksistä päätellen tiedostomuoto nykylaitteiden näkökulmasta jo vanhentunutta ja toisessa päässä taas tiedostojen avaamiseen tarvittavan teknologian kehittäjä istuskelee vielä tätänykyä onnellisena äiteensä sylissä taputtaen kakkaa housunpersauksessa. Koska on niin nuori. Ei toivottavasti muuten.

Hetken aika tuota jopa meikäläisen mittapuulla omituisenoloista tiedostonäkymän nuolenpääkirjoitusta tsuumailtuani tein tavoistani poiketen rohkean ratkaisun ja aloin järjestelmällisesti klikkailla kaikkea mahdollisen mahdotonta mitä ruudulta löytyi ja eikä löytynyt. Noin puoli tuntia kestäneen sähköpaimeneen pissimistä muistuttavan operaation jälkeen kamerasta paljastuikin yllättäen kokonaista kaksi (2) kuvaa. Tai kuvaa ja kuvaa. Jotain omituista kylläkin, koska voin vannoa ettei tuohon kameraan ole minun lisäkseni koskaan kukaan muu edes suunnilleen ihmiseksi luokiteltava koskenut.

Enimmäinen kuva on 3.9. 2104 päivätystä kansiosta ja esittää ilmeisesti hieman huonossa hapessa olevaa vihertävää ektoplasmamöykkyä tai teekkarikyökissä Kotkan Meripäivillä vietetyn pidennetyn helleviikon ajaksi tiskipöydälle unohtunutta munakasta. Ei kaikkea voi kaljalla maamme kulttuurielämään kotoutettu belgialainen teekkarikokki VandeerJotakin muistaa siinä kiireessä kun suomiäijät istuu jo taksissa. 

Tämän jälkeen kamerani viitoittama tajunnanvirta kääntyikin kohti Tuonelan haaran koskien kuohuja työntäen mairean lauantaiaamuhymyni takaisin syvälle pyllyyn maanantaiaamua odottamaan. Koska se toinen kuva on vielä kauempaa tulevaisuuden menneisyydestä ja esittää nuoruuteni tunnetuimman taruolennon sementtiin valettua kengänkuvaa. Aiiiii-van. Siinähän se on. Tasavallan presidentti Mauno Henrik Koiviston kengänkuva betoniin ikuistettuna. Ei jumalauta. Tämä viimeistään varmisti sen, että kamera on ollut kuvaushetkellä jonkun avaruusolion tai muun kosmisen kontaktihenkilön käsissä. Ei kukaan ihminen voi ihan niin tyhmä olla, että ottaisi tuollaisesta ”nähtävyydestä” valokuvaa. Ja laittaisi sitä internettiin muitten nähtäviksi. Huhhuh. Nyt alkoi pelottaa.

Minä pakkaan nyt huolella tuon kameran kuplamuoviin ja lähetän pienessä pahvilootassa sinne ameriikan avaruushallinolle niin ne voivat laittaa sen siihen seuraavaan Voyageriin tervehdyksenä Maan Lapsilta ja räplynä asianosaisille. moi.

Ruoka & Ripuli Osa 4: Lepakkomies-syndroomaisen viihdeurheiludieettikaasutuksen kilokalorimetrigrammakuutiot

Koska juoksupiereskelyharrastuksellani olen säännöllisin väliajoin ohimennessä buutannut kaikki kaupungin veroeuroilla hankitut kalliit ilmanlaatumittarit, niin ajattelin antaa huolellisen meriselityksen sekä terveyssisaren, että paikallisen selluteollisuuden pyynnöstä. Syytän kaikesta 70-luvun kasvatusihanteita sekä sen ajan batmanning-kasvatusmetodia. Mutsi osti näet aikoinaan kauppa-autosta keltaisen muovilautasen, jonka pohjassa oli Batmanin kuva ja sano sen jälkeen aina notta vedä äkkiä puurot naamaasi ennen kuin bätmän ehtii. No alitajuisessa Lepakkomiehenpelossa vuosikymmeniä mättöjä kahmineen lautanen on ruokkiksella aina ensimmäisenä tyhjä, vaikka sen pohjassa onkin lepakkomiehen pelottavan naaman sijaan enää Sodexon lempeä logo. 

Edellä mainittu pohdinta ajankohtaistui taas männäviikolla käydyn työterkkarin vuosittaisen kohta-se-viikatemies-kolkuttaa-saarnan aikana. Siinä terkkaritytön puheripulilla säestämän elämäni kauhufilmin raastaessa elämänhaluni viime rippeitä kohti itsetuntoni tunkiota, aloin pohtia nykyisten terveysstandardien sijaan paremmin sopivaa hyvinvointimittaria kaikille meille mm. Himasen sinisellä kirjalla persettään pyyhkineille raskaan sarjan kehityksenjarruille. Koska tämänhetkisen elämäntilanteeni suurinta estettistä ongelmaa indikoi kolme numeroa vaa'an näytössä ja elämäni ainoita fyysisiä nautintoja voin kuvata ainoastaan kilometreillä, kilokaloreilla ja kuutiometreillä, niin päätin kätevästi yhdistää oman hyvinvointi-indeksini insinöörimatematiikalla yhdeksi luvuksi nimeltä Mikan Batman Indeksi = MBI yksikkönä kilokalorimetrigrammakuutio. Indeksi lasketaan ruoan, hölkän, elopainon ja metaaninmuodostuksen tulona.

A. Ruoka (kcal). Päiväannos about 3 300 kcal. Edellä jo kuvatussa batman-menyyssä pääosaa ei näyttele ruoan laatu vaan määrä ja ruokailutapahtuman kesto sekä huonekalut. Ja nykytrendipelleilyn mukaisten lakto-ovo-skitso-pipo-ruokavalioiden sijaan meikäläisen lautaselta puuttuu ainoastaan kala ja muut avovedessä tai sen lähellä eläneet eläimet (ja kasvit). Koska niitten osalta tuli opiskeluaikana kiintiö täyteen. Reilu parikymppisen hormoonihörhön logiikalla kun mm. ruokailuun liittyvän priorisoinnin tiedontuotantoketju kulkee aivojen sijasta genitaalien kautta ja (rahan) säästöpaineet tuppaavat kohdistumaan kaljan sijasta kiinteään ravintoon. Muutama kuorma-autolavallinen Korelan Siwan tonnikaloja/kalapuikkoja riitti tämän ja seuraavan elämänkierron ajaksi. Ja vielä jää muutama nuotallinen minkinruoaksi.

B. Hölkkä (km). Päiväannos reilu 8 km. Hölkkä on hienointa mitä mies voi tehdä lenkkarit jalassa. Homman optisena harhana on sen psyykkisen tyydytyksen mukanaan tuoma henkinen rentous pl. ne tilanteet, joissa hyvin rullaavalle askeleelle sisäisesti hymyillessä josku stnan alkoholisoituneen näköinen keski-ikäinen konttori-Irma löllöhanureineen painelee pintakaasulla ohi häviten horisonttiin ja sitten vituttaa taas viikko. Varsinkin jos se samaan aikaan juttelee niitänäitä likkakaverinsa kanssa, jonka polvikulma pysyy juoksun aikana joka askeleella omaani suorempana. PRKL.

C. Elopaino (kg). Päiväkasvu 2,7 g (20 vuoden keskiarvosta laskettuna). Hieman huolestutti terveyssisaren kehonkieli puheen kääntyessä ravitsemustottumuksiini, kun tuo muodollisen pätevyytensä johdosta kovasti arvostamani ammattilainen hölläsi pikkuhiljaa katsekontaktista ja aiemmin niin leppoisanlämpimän katseen fokus alkoi siirtyä sälekaihtimien välistä horisonttiin. Vaikka kyse oli ainoastaan ”esimerkiksi tästä viikosta”. Minkä minä sille mahdan, että kovan juoksulenkin jälkeen kehon energiatasapaino vaatii palautusmättönä 300 grammaa körrilakua tai puoli litraa vaniljajäätelöä?

D. Metaaninmuodostus (m3). Keskimääräisesti arvioituna päiväannokseni Etelä-Karjalan ilmanlaadun raikastamiseksi on tiedemiesten jostain kumman syystä tekemän tutkimuksen mukaan 0,012 m3. Oman googletusurani pohjanoteerauksena voitaneen pitää ihmisen kaasuntuotantokykyyn tekemiäni hakuja kolmella kielellä, mutta nyt tämä elämäänne helpottava olennainen tieto on tieteellisesti varmistettu. Päiväpäästön voin tosin herrasmiehenä (?) tehdä peruslenkilläni ainoastaan Tirilän VPK-talon ja Postin jakelukeskuksen välillä, koska siinä matkalla voi aina (äänihämäyksenä) auton kohdalla päästellä huoletta pahimmat paineet Kaukaan piikkiin. Sitä ennen ja sen jälkeen voi tulla taas kerran sen uskottavuuden (?) kanssa ongelmia, varsinkin kun iltaisin alkaa päivän istumistyön jälkeen nämä puolitahattomat kehonäänet olla semmosia MaschinenGewehr-mallia olevia kolmen sekunnin jyrinöitä, mitkä fyysisesti resonoivat mukavasti niskassa asti. 

Eli lyhyenä yhtälönä Mikan onnellisuusmittarin päiväkohtainen Batman-indeksi (MBI = A*B*C*D): 

MBI = 3 300 kcal * 8 000 m * 2,7 g * 0,012 m3 = 855 360 kcalmgm3

On siinä kehononnellisuutta vaikka muille jakaa. Ensi kerralla sitten fiksumpaa läppää. You wish...