Rutiinien noudattaminen on tämmöisen syntyään heikkohermoisen ihmismiehen (ainoa) selviytymiskeino ja totaalisesti puuttuvan itsetunnon kolho korvike nykystubbimaisen sössimisyhteiskuntamme jäisillä kinttupoluilla kompuroidessa. Rutiineista poikkeaminen taas on oiva keino saada jonkun korkeamman voiman armosta itseään päähän potkaisseet aikamiehet pendelöimään päättömästi karttakoordinaattien A-B-A-C-A välistä luuppia etsimässä päällä olevan takin taskuja. Ihan oikeesti.
Aamun rutiinirallin ensimmäisen erikoiskokeen kaasutteli tälläkin elänmänalueella allekirjoittanutta kokeneempi kollega, jolla kausirotsin vaihdon yhteydessä syyspompan taskutus siirtyi talviaikaan yhtä päivää korvanväliä aiemmin. Kävi sitten muina miehinä ennen auringonnousua kättelemässä duunipaikan ovenkahvaa ennenkuin samoilla lämpimillä katosi takaisin aamupimeyteen kaasuttelemaan oikea jalka suorana siihen asti kunnes kuulemma ”vasemmassa takintaskussa kilahti”. Oli kuitenkin vielä toimistolle palatessaan miehekkäästi kieltomoodissa, vaikka kellonaika ja hiustenasento kertoi lahjomattomasti totuuden läsnäolijoille. Hyvä kuitenkin, että ehdin nielaista hymyni ennen sen ehtimistä naamalle asti.
Omassa työpisteessäni aivojen jatkeena käyttämäni stressilelu nimeltä taskulaskin on rintamasuunnassa AINA vasurissa ja sen muotokieleltäänkin aivan eri sointuja soitteleva puhelin oikealla puolella kätisyyden hoituessa pääosin tuntoaistilla muun aivotoiminnan jo (viimeistään työpäivän toisen stop-and-go-kahvitauon jälkeen) uuvuttua lähes havaitsemattomaksi. Rutiinieni korttitalo huojui ensi kerran jo alkuviikosta puhelimen vaihduttua laskimen muotoiseksi ja romahti lopullisesti päivän viimeiseen työpuheluun. ”Langan” toisessa päässä tulisesti räppäävän (ja tässä asiassa meikäläistä selkeästi pätevämmän) puheturbogeneraattorin tulituksen alla henkiset munat maata vasten levyttäessäni alkoi omienkin aivolohkojen epätasapaino pikkuhiljaa sopeutua vastapuolen kromosomien mukaiseksi sumentaen samalla loogisen ajattelun, suuntavaiston ja tilanhahmotuskyvyn bassosta sopraanoksi.
Noin 3 km:n kävelymatkan päässä olevan autokaupan huoltotiskillä yritin sitten työpäivän päätyttyä soittaa rengasliikkeeseen Sharp 556 vm.-88 taskulaskimella, jonka kuuluvuusalue on avokonttorissamme saamani suullisen palautteen ja tekemäni teknisen tutkimuksen perusteella noin 6,8 metriä suuntaansa. Ennenkuin Sharppi oli muuttunut taas Sonyksi ehti 3 km muuttua 8 km:ksi, hyräily murinaksi, valo pimeydeksi ja mies apinaksi. Eli ei mitään uutta Lappeenrannan Houstonissa helou helou...
”Vähän” stressiä pukkaa, myönnetään. moi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti