Jutskakuurupiilomies

Päivän kuva-arvoituksena mitä ilmeeni kertoo: A. Olen pahoillani B. En ole pahoillani C. EVVK. Oikea vastaus on BeeCeen sekäettä, koska Aahan olen kissaeläimenä geneettisesti kykenemätön. Tuo ns. isäntä luuli nimittäin tiistaiaamuyön ”kuollut lahna”-imitaatiollaan pelastautuneensa äänekkäiden palvelukomentojeni Bermudan kolmion (sänky-jääkaappi-ulko-ovi) hyisestä syleilystä, mutta sen sijaan ottikin siinä tivolissa aamunkajossa tuplarundit. Ei se paljoa ole näinä vuosina viisastunut, kun tuli vieläkin kerjäämään myötätuntoa kertomalla miiiiten kiire sillä on muka töihin. Eehheheh… Tai olettiko se kysyessään ”mihin sie sen teit?” että olisin osoittanut tasulla notta tonne noin ja anna anteeksi…Yeah right, get a life apeman. Minä Olen Kissa.

Ilmeisesti REM-unen puute, ilmassa sakeana häilyvä löyhkä tai ilmalämpöpumppu löi siltä tutkan päältä, koska hajuaistillaan se ei yhtä puolen litran jutskaa tän kokoisesta kämpästä löytänyt ennen kuin oli siinä handuillaan. Järjestelmällisenä miehenä sillä on aina sängyn vieressä kolme epämääräistä läjää, josta vasemmassa on ylävartalon vaatteet, keskimmäisessä noin alavartalon vaatteet ja oikeassa päiväpeite. Annoin vielä tällä kertaa ihan opetusmielessä armon käydä oikeudesta ja hyyskäsin ainoastaan oikeanpuoleiseen. Vaikkei sillä aamusiltaan näkö-, tunto- tai hajuaisti toimi, niin ihan yliopistotasolla hydrodynamiikkaa keskinkertaisesti opiskelleena ymmärsi kuitenkin välittömästi, miksi peitto sängynpintaan osuessaan sanoi yllättäen lötsis. Biiingoooo!

Siinä välissä kun sen pitkän sisäänhengityksen aikana palkeisiin imemä ilma alkoi poistuessaan heilutella äänijänteitä noin 100 desibelin jyrinäkiroilulla, olin minä jo pikkuhiljaa haikotellen poistunut hänen ihmisyytensä aistien ulottumattomiin paikkaan jota se ei vieläkään tiedä. 

Siellä jemmassa tervatenorin äänenavausta kuunnellessa minua harmitti ainoastaan se, ettei ”rikoksen”tekohetkellä aamuyöstä ollut kakkosta tarjonnassa, mutta ykkönen jemmautui kyllä paremmin ruskeaan päiväpeittoon ja tarjosi siten visuaalisesti viihdyttävämmän etsintäshown. As if I care.

Onhan se aamu huomennakin.

Raatihuoneen retroninjan kusiluikkarit

Joitain asioita ei hämäränäkökyvyttömän kannata tehdä kuten mm. istua kahden yön valvomisen jälkeen seminaarissa 8 tuntia, jättää ruokailut väliin ja lähteä ohjelmaa tietämättä iltatilaisuuteen Friitalan nahkaretrotakki m-72 päällä sekä jalassa tyyliin sopimattomat joka säällä hyperliukkaat kusiluikkarit.

Aamu alkoi loistavasti, eikä hymy naamalla nyökkäilystä meinannut tulla loppua. Seminaaripäivän normielinkaaren mukaan into hiipui iltapäiväksi ja loppupäivästä taas tosiviisaiden asiantunnustelijoiden puheripulitulituksessa hienostosanoja takarivissä väistelevän nukkumatin tietoisuuden tilaa indikoi ylävartalon etukumara ja kongin kumahtaessa ajatukset juoksivat jo paljasjalkaa lapsuusniittujen polvenkorkuisessa heinikossa lehmänkasoja vältellen. Iltapäiväkahveet eivät juuri mieltä piristäneet, mutta lisäsivät suoliston kurlutuksen desibelejä kaksi naksausta vasemmalle ennen poistumistaan äänettömän lämpöisesti kolmen kankaan läpi vaahtomuoviin. Loppukeskustelun kuittasin vauhdista kättelymoimoilla kiiruhtaessani tärkeän näköisenä mykkä puhelin korvalla siihen aikaisempaan bussiin.

Iltatilaisuuden vapaamuotoisiin asiantuntijakeskusteluihin ajattelin valmistautua itse kehittämälläni vertikaalisella itsehypnoosimenetelmällä, jossa täydellisellä sisäisellä relaksaatiolla alitajuisesti palautetaan aiemmin opitut asiayhteydet mieleen sohvalla maaten. Kahden tunnin kuorsaussessiosta herätessäni olin korkeamman tietoisuuden tasolta sisäistänyt ainoastaan sen faktan, että vuonna 1977 balkanin lampaat maistuivat perseen hajulle. Olin nukahtanut naama edeltä varustelekasta tilaamalleni Jugoslavian armeijan viltille täysin rentoutuneen kielen integroiduttua peiton villakuituihin syljentuotannon päätyttyä hyvissä ajoin ennen REM-univaihetta. Ai jumalauta mikä maku.

Kuppi essolöpöä naamaan, suihkun kautta retrot niskaan ja välipalatta kohti keskustaa. Viikon flunssakuurin jälkeen olin niistänyt 90 % aivokapasiteetistani duunipaikan käsipyyhkeisiin, joten raatihuoneen pihalla pistin autopilotin päälle ja suuntasin sisään siitä ovesta, jonka edessä paloi ulkolyhty. Oli oikea ovi, mutta alkukättelyjen ja jonkun vaaliehdokkaan mukahistoriallisten kukkujuttujen jälkeen tiesin jo kansanmusiikkiyhtyeen tullessa sisään iltani ohjelmallisen osuuden myötähihittelyineen tältä erää päättyneen. Aloin jo muiden ”juhlijoiden” mielestä varmaan muistuttaa salissa olevia 1800-luvun huonekaluja sekä fyysisestä että psykososiaalisesta näkökulmasta katsottuna. Voin toki olla väärässä, mikäli jonkun läsnäolijan mielestä kiimaiän ohittanut gorilla voi näyttää hehkulampun valossa sivistyneeltä pelkästään laittamalla kuusi vuotta samassa solmussa olleen kravatin kaulaansa. Mutta virallinen iltaohjelma oli osaltani päättynyt ja oma epävirallinen jumppa vasta alkamassa.

Melkein herrasmiehenä päätin minäninja poistua huomaamatta ilman apploodeja muiden mennessä sivistyneesti jonottamaan kieltämättä herkullisen näköiseen ruokapöytään. Eteisestä pikaisesti rotsi niskaan ja tulo-ovesta pihalle. Virhe. Oven loksahtaessa takanani lukkoon, huomasin tuloporttiin ilmestyneen ison munalukon ja bändin poistuneen siitä virallisesta etuovesta kadulle…eiiih jumalauta…minä olin lukinnut itseni keskelle kaupunkia vanhan raatihuoneen pimeälle takapihalle korkeiden rauta-aitojen taakse….eieieieihän kukaan voi oikeasti olla näin ääliö. Aaargh. Voin tietysti koputella oviin ja ikkunoihin myöntäen puolitutuille/tuntemattomille oman ylivertaisen ääliömäisyyteni tai sitten verestää vanhoja ninjataitoja etsien poispääsytien raakaa apinamiehen voimaa/järkeä käyttäen. Valitsin vaihtoehdon B.

Pikaisella 360 keilauksella totesin pihan olevan kauttaaltaan suljettu viettäen vieressä olevaa pihaa kohti. Sinne siis kaksikenkäsladilla ja matalasta portista sivupotkusimulaatiolla yli valmiiksi kipeämmälle polvelle laskeutuen. Ai ai laulo alaselkä. Äkkiä takapihan 2 yli liukastellen portille 3 vain huomatakseni, että sen yli en nykyisen kuntoisen perseeni ponnistusvoimilla yhtenä kappaleena pääse. Nyt alkoi jo retroninja olla jännän edessä. Skannauksella 2 huomasin ylämäkeen viettävät portaat, joiden ylösliukastelun jälkeen edessä olevan portin yli kierähdysmunarullauksella yli tällä kertaa jo kainosti tuskasta ähkäisten. Portin toisella puolella tajusin sen olevan suljettu ainoastaan kiväärinlukkomallisella rampilla eli olisin toki päässyt sen ohi sen enempää hölmöilemättäkin, mutten taistelumoodissa ehtinyt keskittyä yksityiskohtiin. Vastaan tullutta seurakunnan työntekijää tervehdin sanomalla miehekkäästi moi ja poistuin onnellisena kävelykadun vapauteen. Seuraavana päivänä totesi iltatilaisuudesta kyseleville poistuneeni hieman muita aiemmin flunssaa potemaan. Niimpä. En vaan kertonut notta miten.

Ruoka & Ripuli osa 8: Aamiaisen kyytipojaksi norsunsontaa raakasammakoilla

Eläinkanava ja Aamiainen eivät sovi yhteen, varsinkin jos tapananne on tahattomasti jemmailla kädessä pidettävän kokoisia ääntelykyvyttömiä elektroniikkavempaimia milloin mihinkin osaa huoneistoa tai sohvienkolosia. Jos ette usko niin kokeilkaa huviksenne. Tällä kertaa (kissan avustuksella) silmiä availlessa ajattelin sunnuntaiaamun kunniaksi tehdä oikein kunnollisen voikkariaamiaisen costariicalla ja nauttia sen rauhallisesti jotain mitälie teeveeohjelmaa katsoen. Aivan sama kunhan kuvat liikkuu.

Hyvä…Nousee ylös. Laittaa ohimennessä TV:n päälle. Kauhoo sheebat kissaeläinten lautasille ja odottaa ovi auki kalsarisillaan niistä pölhömmän tämänaamuiset tilannearviohaistelut säätilasta. Palaa meteorologikissa perässä keittiöön. Keittää kahveet ja duunaa omasta mielestään helevetin hyvät voikkarit jonkun eläimen roikkuessa jalan vieressä kynsiensä varassa työtasosta. Ignore. Käy päästämässä äsken aamusäätä arvioineen kissan ulos. Hakee aamiaisen keittiöstä ja menee olohuoneeseen. Ottaa erittäin mukavan asennon sohvalla, laittaa armeijan villahuovan jalkojen lämmikeeksi ja luulee aloittavansa rennon aamuhetken luonto-ohjelman/aamupalan parissa…koska kanavaksi on näköjään jäänyt tuo amerikkalainen eläinkanava ja siinähän näkyy pyörivän joku kiva koiraohjelma. Aaah tätä sunnuntaiaamun raukeutta.

Heti ensimmäisen kahvihörpyn kohdalla kuitenkin ohjelmassa tunnelma vaihtui. Ensimmäisessä videoklipissä kaksi norsua kävelee vierekkäin savannilla. Sen kummemmin varoittamatta toinen kääntyy ympäri ja työntää kärsänsä toisen hanuriin kahmaisten sieltä itselleen ruskeeta aamupalaa…jumalauta yyyäääääärrrgh ja kaukosäädin keittiössä tai jossain muualla ei-saatavilla. Keskitän katseeni voikkariin kuunnellen samalla tuskaisen yksityiskohtaista selostusta, mitä tässä nyt tapahtuu. Huhhuh. Ei tämä tän pahemmaksi voi mennä. Tai sitten voi.

Mainoksen jälkeen oli vuorossa toinen videoklippi, jossa Romanialainen herrasmies esittelee ensin itsensä sekä vaimonsa ja sanoo sitten lähtevänsä suolle hakemaan aamupalaa. Hetken päästä kaveri nostaa suosta sammakon ja sen kummemmin valmistelematta vetelee sen raakana naamaansa; kehuu vielä syövänsä niitä 6-7 päivässä ja kaivaa jälkkäriksi tunkiostaan kastematoja. Äijän vaimo kehuu hymyssäsuin ruokalaskun olevan kesäisin paljon pienempi, mutta olevan hieman huolissaan raakasammakoiden aivoloisista (seuraavana mikroskooppikuva joistain pikkuvipeltäjistä)…mietin hetken, että oliko tämä maa jo eeuun jäsen samalla kun luovuin voileivästä ja ajattelin keskittyä tänä aamuna vain kahveeseen. Hohhoijaa… 

Mitä vielä…Kolmannessa klipissä kyläläiset ovat kerääntyneet tekemään karitsasta juhla-ateriaa. Paikalle saapuu python ja alkaa nielemään tuota karitsanmöhkälettä tullen kuitenkin hetken päästä toisin ajatuksiin öykäten sen takaisin pihalle. Kyläläiset jatkavat muina miehinä ruoanlaittoa ja tanssimista. Eipä taida niitten lasten kouluissa tillilihaa tarjoilla. Jokohan tää jo riittäisi tälle aamulle.

Ohjelman Grande finaalissa aavikolla makaa gnuun ruho ja paikalle saapuu kaksi korppikotkaa. Onneksi tätä klippiä liidattiin selostus edellä. Tiesin aamiaiseni tämän sunnuntain osalta jääneen kahteen kahvihörppyyn ja yhteen voileipähaukkaukseen siinä vaiheessa, kun selostaja kertoi gnuun nahan olevan korppikotkien nokille liian paksu ja ruho tulee siksi syödä kehon onkaloitten kautta. Heitin pikaisesti viltin päältä ja kiiruhdin keittiöön hakemaan siellä puhelimen vieressä odottavan kaukosäätimen. Lähdinkin aamiaisen sijaan lenkille. Oppia ikä kaikki.

Aamupalana 20 senttisekunnin lenkkisilakka

Käsittämätöntä. Olen elämässä mm. kantapään kautta oppinut, että naisihmiset ja poliitikot voivat muuttaa mielensä silmänräpäyksessä ja myös tekevät sen ilman sen suurempaa tarveharkintaa. Tänä aamuna huomasin mielenmuuttumisen onnistuvan minultakin putoamiskiihtyvyyden nopeudella. Aamulenkille lähtiessä pohdin kuivaa pihapolkua ja tietä auringonvalossa ihailessani, että taidanpa tänä kiertää sieltä sitimarketin kautta rautakaupan ohi ja siitä sitten….fudum…ja sekunnin päästä olin jo ihan eri mieltä itseni kanssa rentojen lenkkeilyajatusten lähtiessä päästä kuin kilvet ooppelista.

En ymmärrä miten on mahdollista osua 32 cm pitkällä oikean jalan lenkkikengällä 20 cm leveälle miltei olemattomalle jäärannulle ja em. oikean jalan vasempaan suuntautuvalla liikkeellä potkaista vasenkin jalka alta ja laskeutua oikean olkapään varaan silakka-asentoon (ruho suorana, kädet vartalonmyötäisesti ja vain kylki maata vasten) lähes keskelle katua. Ja koko toimenpiteeseen menee aikaa vain sekunnin sadasosia. Siinä muutaman sekunnin ajan kyljellään kehonkipuja priorisoidessani pohdin kamppailulajeissa minulle vuosikymmeniä hoetun ”kipu on vain kehosta poistuvaa heikkoutta”-sanonnan sopivuutta tähän tilanteeseen ja käänteisesti sitä, että onko toilailujeni seurauksena kehooni jatkuvasti saapuva kipu minun tapani absorboida ympäristössäni yleisesti vaikuttavaa heikkoutta. Se varmaan sopisi hyvin noille naapurissa verhoja päivät pitkät heilutteleville eläkeläisille. Samalla toki kysyin itseltäni myös, että vaikuttaako tällä hetkellä ajatteluuni kalloni oikean puolen asfalttitervehdys, murtuiko mitä ja näkikö kukaan. Alitajuntani äänen vastattua noihin kysymyksiin kyllä, ei ja todennäköisesti tiesin poistua pikaisesti takaisin sisätiloihin lisää hölmöilemästä.

Noh. Aamujunpaksi jäi tänä sunnuntaina kymmenen metrin kävely pihaportille, kadulle silakka-asentoon oikealle kyljelle syöksy, ylösnousu ja kymmenen metrin kävely takaisin sisälle kahvin/puuron keittoon. Unihiekat toki lähti silmistä näinkin. Hieno ulkoilukeli on joo…

Työpaikkaliikuntoa perselompsalla

Perjantai 13. päivä liikuttaa semiskeptikon ruhoa huomattavasti mieltä maltillisemmin. Kauniin kevätaamuauringon loisteessa siemailtu aamusaludo olisi varmasti hyväillyt herra huolettoman aamunkarheita makunystyröitä vieläkin hellemmin, jos ennustajanlahjat olisivat riittäneet kertomaan sen olevan ainoa energianlähde työpäivän hyötyliikunnoissa. ”Ei kai sitä kukaan täysjärkinen näin kauniiseen toimistopäivään pyörällä lähde”, mietti puoliääneen aiheeseeen hyvin perehtynyt ekoeinsteini eteisessään pukiessaan kevyempää kävelykenkää ja tuulipuvuntakkia päälle. Niih. Päivän ensimmäinen parin kilsan työmatka taittuikin rauhallisesti askeltaen mairean lämpimän kevättuulen hyväillessä aamuherätyksen viimevitutukset sinne missä (muut) auringon lapset lettuja paistaa. Kas oravakin, tuo suomivitutuksen kelpo symboli, pysähtyi puussaan ihastelmaan tuota töihin hitaasti kiiruhtavaa miestä niin onnellista. Takin taskussa pullottavan puhelimen tuplatärinällä maustettu muistutuspiippaus ruokatunnilla hoidettavista asioista nosti ainoastaan vienon ”olisinhan-sen-muutenkin-muistanut”-hymyn hyvämuistiseksi itseään luulevan toimistoapinan rumalle naamalle. Hyvä päivä tästä tulee...eeh.

Päivän ensimmäisen aisaatanan lausui tämä omaan näppäryyteensä ennenkin kompastunut mies työpaikan pihan pankkiautomaatille raplatessaan kevätrotsin sitä kohtaa, mistä pitäisi löytyä taskun lisäksi myös sen sisällä piilotteleva lompakko. Talvitakin vaihtaminen kesätakkiin on äärimmäisen monimutkainen prosessi loogisen ymmärtämättömyyden laudaturin suorittaneelle insinöörille. Eihän niin valtavaa rahamassia jaksa kantaa tuonne toiselle kaapille asti käyttämättä sitä keittiön pöydän kautta. Ja tämän toiminnon viemä 15 sekuntia on piiitkä aika aktiivisesti maailmanmurheita prosessoivalle aivojen nimiselle kusipurusäiliölle unohtaa jotain pientä olennaista. Kuten sen lompsan takaisin taskuun laitto kissanrapsuttelun jälkeen. Noh…ei kai siinä sitten muuta kuin esimiehen luvalla kahvitauon aikana rahamassin haku, mutta tällä kertaa täysillä askeltaen. Eipä ehtinyt päivän toisella edestakaisella työmatkalla paljon maisemista nautiskella ja niinkin syvään rytmikkäästi hengitetyn kevätilman virkistävä vaikutus taisi jäädä paluumatkan toiseksi viimeisen suoran loivaan ylämäkeen. Kyökissä sitten rivakasti tällä kertaa oudosti keittiön sivupöydälle jemmaamani viidentoista vuoden elämänkyykistelyissä oikean kankkuni muotoiseksi mukavoitunut lompsa ja parempaa mahdollista vauhtia askeltaen takaisin byroolle jatkamaan yllättäen hikisen trooppiseksi muuttunutta työpäivää v-käyrän yläkuolokohdan jo ohittaessa fakjuuasteen kolme.

Kahvitauon aikaylityksen verran lyhentämäni ruokatunnin aioinkin sitten käyttää tehokkaammin siirtymällä haluamaani palvelupisteeseen tälläkin kertaa juosten. Jono oli ruokatunniksi riittävän eläkeläispitoinen, jotta pahimmat hiet ehti kuivaa ja hengitys tasaantua sanomaan asiakaspalvelijalle kakomatta ”Hyvää päivää”. Enkä sitten paljoa muuta sanonutkaan. Nimittäin VASTA TÄSSÄ vaiheessa lompsaa perstaskusta raplatessani muistin siirtäneeni muistaakseni toissaedellispäivänä kaikki rahat, plusmiinuskortit, kaikenmaailman lippulappuset sekä sen juuri tässä tilanteessa tarvitsemani huolellisesti taitellun aanelosen siihen toiseen lompakkoon. Siihen jonka vetoketju toimii, eikä kylvä pikkuhiluja lidlin kassaneidon jalkatilaan. Siihen mikä OLI siinä keittiön pöydällä. Siihen uuteen ja erinäköiseen perselompsaan… Tässä vaiheessa päivän toisen aisaatanan kuunnellut palveluhenkilö tuijotti mietteliäästi hymyillen pöydän toisella puolella tyhjä ploompuuki kädessä koko olemuksellaan anteeksipyytävänoloista ääliötä. Aika harvassa ovat nykyaikana ne miehet, jotka jaksavat jonottaa kymmenen minuuttia ihan siitä ilosta, että pääsevät sanomaan tiskin takana hymyilevälle asiakaspalvelijattarelle hyvää päivää, aisaatana ja anteeksi. Ja vielä harvemmassa niistä ne, jotka hakevat kesken työpäivän juosten kotoaan tätä asiakaspalvelutilannetta varten rekvisiitaksi tyhjän lompakon. Aivojen vitutuskeskuksen kutitus oli sitä luokkaa, että sillä olisi voinut sitoa lenkkarinnauhat. Umpisolmuun. Aaaaaannnnnghhhhh……

Liikkeestä poistuessa ei sitten taas ollut mihinkään kiire, koska taskuissa oli ainoastaan rahoista tyhjä puhkipiereskelty nahkalompsa, avaimet ja toinen hansikas. Hyvin oli aikaa tehdä pieni promenadi ennen päivän viimeistä neljän tunnin duunisessiota vatsankurlutusta kuunnellen. Hieno päivä kerta kaikkiaan.

Perjantai 13. päivä on minun kohdalla ihan samanlainen päivä kuin mikä muu tahansa. Pelkkää urbaanilegendaa.

Suksimuksintaa räkä poskella

Hiihto on maailman hölmöin tapa liikkua pelkin lihasvoimin lumen päällä. Kysykää vaikka juutuubin hakusanalta Juha Mieto, niin saatte edellisen hypoteesini todistavaa materiaalia yhden skeptikkoarmeijan tarpeiksi. Ajattelin näin hiihtelyloman päätteeksi avautua tästäkin hermojani jo vuosikymmeniä nussineista suksimuksintatraumoista, joista pääosa liittyy ylläripyllärinä armeijan harmauttamiiin aivosoluihini. 

Trauma 1: Inttihikilaudat kumisaapasmonoilla. Kuustosen Mikko väittää, ettei Suomen puolusteluvoimissa opi muuta kuin vemppaamaan niin ettei peitto heilu, mutta tässä asiassa olen viihdemaailmamme varajeesuksen kanssa eri mieltä. Oppii armeijassa myös rakastamaan tupakinpolttelua ja vihaamaan talvisaikaan metsässä liikuskelua millä tahansa menetelmällä. Varsinkin niillä kilometrin kääntösäteen vaatimilla hikipaskalaudoilla karvahattu päässä, nahkahanskat kädessä, kumisaappaat jalassa sekä yhden kyläkaupan valikoiman verran tarpeetonta tavaraa nahkahihnoilla sidottuna ympäri kehoa notta fyysisesti vitutus saataisiin jakautumaan tasapainoisesti ja mies pysymään ladulla syvässä REM-unessakin. On tehty. Lapissa. 

Trauma 2. Lappi, Misin asema ja jänkhä. Viimeistään pohjoosen puuhamaan toisella pakkasleirillä sisäistin perusteellisesti henkisen tasapainoni heikkouden suhteessa talviurheilulajeihin. Ai miten olikaan mukavaa, kun kuunvalossa joukko hiihtäen nukkuvia herrasmiehiä skimbaa tunturinrinnettä alas ja joukon toisen taistelijan ahkio menee eri puolelta puuta kuin loppuosa miehestä tavaroineen. Äkkipysäyksen seurauksena jonosta tulee rytmikkäästi läjä ja viileästi riemukas puolen tunnin kukahan-löytäisi-kenttälapioni-leikki. Eipä tarvinnut sen ryhmän pysäyttämiseen puna-armeijaa; riitti yksi metrin mittanen mänty. Tasan viimonen kerta kun tää lantalainen halasi jänkhää hihansisukset kyynerpäihin asti lunta täynnä. Ei maistu poronkusema snöge vieläkään. 

Trauma 3. Hiihtokisavoitto. Armeijan kultaisen säännön mukaan ei saa olla koskaan ensimmäinen eikä viimeinen missään, jottei nakki heilu. No armeijan ensimmäisissä hiihtokisoissani oli tuloksissa ensimmäinen, koska olin aakkosissa viimeinen. Tämä logiikka on mahdollista ainoastaan siksi, että ennen lähtöäni ensimmäisenä kisaan lähtenyt sano minulle että ”elä saatana hiihdä tuon joen yli, jottei vesi jäädy suksen pohjiin…”. Olen varmaan ensimmäinen hiihtokisoihin osallistuja, joka änn-yy-tee-nyt-komennolla kumartuu alas, rempasee sukset jalasta ja juoksee ne kainalossa alkukiihdytyksen. Olin sitten jumalauta ainut kuka oli älynnyt tehdä niin ja homman kauheus paljastui vasta seuraavana päivänä, kun alkomahoolilla puuttuvaa itsetuntoaan korjaileva vääpeli pyysi toimistoon ja kehui minun suorituksellani lunastaneen paikan rykmentin edustusjoukkueessa. Kaksi viikkoa elin sitten pelko perseessä, mutta onneksi aikainen kevät ja taittovian armoittama huono sihti ammunnoissa pelasti edustusjoukkuekauheudelta.

Trauma 4. Hiihtokisatappio. Toisissa kisoissa sitten luvattiin kahdelle parhaalle päivän kuntoisuusloma ja niin olin intopiukeena, etten malttanut ohjeita kuunnella ja vetelin sitten siinä viimeisessä mäessä oikeata latua. Piiiiiiitkän mäen alla jäälle päästyäni kauhoin apinan raivolla ja luulin jo voittavani koko kisan ennen kuin näin kaukana korkean mäen päällä muut kisatoverini katoavan metsän siimeksiin maalia kohti. Jumalauta. Vasta noin viidentoista minuutin haarakäyntihinkkauksen jälkeen pääsin mäen päälle ja ei siellä enää silloin hiihdellyt kuin yksi laskentamerkonomiksi itseään tituleeraava kynäniska, jonka yleiskunto rajoittui lähinnä henkiselle puolelle ja urheilulukemisto miestenlehtiin.

Trauma 5. Suksien osto. Toissa talvena päätin sitten reilun tenkkapoon jälkeen palailla laduille eli kokeilla tosi rentoa hiihtelemistä. En kuitenkaan enää omista suksimiseen tarvittavia välineitä, joten ajattelin lehtimainoksen innoittamana mennä munaamaan itseäni tällä kertaa ihan asiantuntijan pakeille urheiluliikkeeseen. Kun kasarina suksien valintaan riitti pituusmittana ojennetun käden ranne, niin nyt olikin vuorossa kolmannen asteen kuulustelu, jota en ilmeisesti tällä huumorintajulla läpäissyt. Jo ensimmäinen vastaus meni väärin kun puolta nuorempi neitokainen kysyi että minkälaiseen käyttöön nämä sukset tulisi ja minä vastasin että ”hiihtämiseen”. Tämän jälkeen polviinsa nojailevan myyjättären kanssa päästiin lopulta yhteisymmärrykseen ainoastaan siitä, että minun on parempi tulla suksiostoksille joskus myöhemmin. Tämä ajankohta ei ole vielä aktivoitunut.

Siinä oli viisi pääasiallista syytä, miksi minun hiihtolomani ei nyt eikä lähitulevaisuudessa tule vastaamaan nimeään noin aktiviteettitasolla. Lähimmäksi hiihtoa pääsin tällä viikolla kun Punaisen Ristin Konttimyymälässä haistelin vanhojen Valtosen tehtaan puusuksien pohjaa vanhan tutun tervan hajun toivossa. Swixiä imppasin…kele. Mikään onnistu...

https://www.youtube.com/watch?v=cRpWVLa4DJY