Työpaikkaliikuntoa perselompsalla

Perjantai 13. päivä liikuttaa semiskeptikon ruhoa huomattavasti mieltä maltillisemmin. Kauniin kevätaamuauringon loisteessa siemailtu aamusaludo olisi varmasti hyväillyt herra huolettoman aamunkarheita makunystyröitä vieläkin hellemmin, jos ennustajanlahjat olisivat riittäneet kertomaan sen olevan ainoa energianlähde työpäivän hyötyliikunnoissa. ”Ei kai sitä kukaan täysjärkinen näin kauniiseen toimistopäivään pyörällä lähde”, mietti puoliääneen aiheeseeen hyvin perehtynyt ekoeinsteini eteisessään pukiessaan kevyempää kävelykenkää ja tuulipuvuntakkia päälle. Niih. Päivän ensimmäinen parin kilsan työmatka taittuikin rauhallisesti askeltaen mairean lämpimän kevättuulen hyväillessä aamuherätyksen viimevitutukset sinne missä (muut) auringon lapset lettuja paistaa. Kas oravakin, tuo suomivitutuksen kelpo symboli, pysähtyi puussaan ihastelmaan tuota töihin hitaasti kiiruhtavaa miestä niin onnellista. Takin taskussa pullottavan puhelimen tuplatärinällä maustettu muistutuspiippaus ruokatunnilla hoidettavista asioista nosti ainoastaan vienon ”olisinhan-sen-muutenkin-muistanut”-hymyn hyvämuistiseksi itseään luulevan toimistoapinan rumalle naamalle. Hyvä päivä tästä tulee...eeh.

Päivän ensimmäisen aisaatanan lausui tämä omaan näppäryyteensä ennenkin kompastunut mies työpaikan pihan pankkiautomaatille raplatessaan kevätrotsin sitä kohtaa, mistä pitäisi löytyä taskun lisäksi myös sen sisällä piilotteleva lompakko. Talvitakin vaihtaminen kesätakkiin on äärimmäisen monimutkainen prosessi loogisen ymmärtämättömyyden laudaturin suorittaneelle insinöörille. Eihän niin valtavaa rahamassia jaksa kantaa tuonne toiselle kaapille asti käyttämättä sitä keittiön pöydän kautta. Ja tämän toiminnon viemä 15 sekuntia on piiitkä aika aktiivisesti maailmanmurheita prosessoivalle aivojen nimiselle kusipurusäiliölle unohtaa jotain pientä olennaista. Kuten sen lompsan takaisin taskuun laitto kissanrapsuttelun jälkeen. Noh…ei kai siinä sitten muuta kuin esimiehen luvalla kahvitauon aikana rahamassin haku, mutta tällä kertaa täysillä askeltaen. Eipä ehtinyt päivän toisella edestakaisella työmatkalla paljon maisemista nautiskella ja niinkin syvään rytmikkäästi hengitetyn kevätilman virkistävä vaikutus taisi jäädä paluumatkan toiseksi viimeisen suoran loivaan ylämäkeen. Kyökissä sitten rivakasti tällä kertaa oudosti keittiön sivupöydälle jemmaamani viidentoista vuoden elämänkyykistelyissä oikean kankkuni muotoiseksi mukavoitunut lompsa ja parempaa mahdollista vauhtia askeltaen takaisin byroolle jatkamaan yllättäen hikisen trooppiseksi muuttunutta työpäivää v-käyrän yläkuolokohdan jo ohittaessa fakjuuasteen kolme.

Kahvitauon aikaylityksen verran lyhentämäni ruokatunnin aioinkin sitten käyttää tehokkaammin siirtymällä haluamaani palvelupisteeseen tälläkin kertaa juosten. Jono oli ruokatunniksi riittävän eläkeläispitoinen, jotta pahimmat hiet ehti kuivaa ja hengitys tasaantua sanomaan asiakaspalvelijalle kakomatta ”Hyvää päivää”. Enkä sitten paljoa muuta sanonutkaan. Nimittäin VASTA TÄSSÄ vaiheessa lompsaa perstaskusta raplatessani muistin siirtäneeni muistaakseni toissaedellispäivänä kaikki rahat, plusmiinuskortit, kaikenmaailman lippulappuset sekä sen juuri tässä tilanteessa tarvitsemani huolellisesti taitellun aanelosen siihen toiseen lompakkoon. Siihen jonka vetoketju toimii, eikä kylvä pikkuhiluja lidlin kassaneidon jalkatilaan. Siihen mikä OLI siinä keittiön pöydällä. Siihen uuteen ja erinäköiseen perselompsaan… Tässä vaiheessa päivän toisen aisaatanan kuunnellut palveluhenkilö tuijotti mietteliäästi hymyillen pöydän toisella puolella tyhjä ploompuuki kädessä koko olemuksellaan anteeksipyytävänoloista ääliötä. Aika harvassa ovat nykyaikana ne miehet, jotka jaksavat jonottaa kymmenen minuuttia ihan siitä ilosta, että pääsevät sanomaan tiskin takana hymyilevälle asiakaspalvelijattarelle hyvää päivää, aisaatana ja anteeksi. Ja vielä harvemmassa niistä ne, jotka hakevat kesken työpäivän juosten kotoaan tätä asiakaspalvelutilannetta varten rekvisiitaksi tyhjän lompakon. Aivojen vitutuskeskuksen kutitus oli sitä luokkaa, että sillä olisi voinut sitoa lenkkarinnauhat. Umpisolmuun. Aaaaaannnnnghhhhh……

Liikkeestä poistuessa ei sitten taas ollut mihinkään kiire, koska taskuissa oli ainoastaan rahoista tyhjä puhkipiereskelty nahkalompsa, avaimet ja toinen hansikas. Hyvin oli aikaa tehdä pieni promenadi ennen päivän viimeistä neljän tunnin duunisessiota vatsankurlutusta kuunnellen. Hieno päivä kerta kaikkiaan.

Perjantai 13. päivä on minun kohdalla ihan samanlainen päivä kuin mikä muu tahansa. Pelkkää urbaanilegendaa.