Alvari oli eittämättä hieno mies. Osasi Googlen mukaan tuoda viivottimellaan auringonvaloa suksivajoihin, muotoa funktioihin ja rakennusmestareita AA-kerhoihin. Mutta noiden huonekalujen suunnittelun se olisi saanut jättää alakoulun 6-luokkalaisille tai muille asian itseään paremmin hanskaaville. Tai tehdä ainakin niistä mukaeleganteista lypsyjakkaroista paremmin pehmosen maan marjanpoimintaan sopivia.
Jonkun ihme maailmanparantelukerhon oudosti hymyilevältä esitteidenjakelija/jatsitupakkitytöltä kävelykadulla saamani ”syö lähiruokaa tai saat turpaan” – tyylisen oppitunnin innoittamana ajattelin hypertylsän sunnuntain ratoksi osallistua sitten käskystä niihin lähiruokatalkoisiin ruohonjuuritasolla ja onnistuin siinä tällä kertaa ihan kirjaimellisesti mennen jopa pari senttiä tavoitteen ali. Nappasin ulkovarastosta aiemmin sen myyränhutkintaan käyttämäni aaltojakkaran kainaloon ja suuntasin kohti takapihani kahta punaviinimarjapuskaa innosta uhkuen seurana vain tuo jumalanhylkäämä valtakunnanteloja no.1, litran tyhjä muovimuki ja ihkauuden ekologisen elämäntapani etuaivolohkoa lempeästi lämmittävän utopian naamalle hykerryttävä hymynkare.
Puskien punainen marjameri huumasi happamanoloisen mieleni ja aloin hymyssäsuin molemmin käsin kahmia terttua toisen perään muovimukiin sydän pamppaillen ilosta samaa tahtia Dänin Amarillo-korvamadon kanssa (kahden päivän tuloksettomista poisravisteluyrityksistä huolimatta). Hyvän olon tunne kasvoi suoraan verrannollisesti jalkovälissä kovaa vauhtia täyttyvän muovikipon kanssa, mutta juuri kun olin jotenkuten keksinyt tavan kertoa marjankeruusta työkavereille irtopisteet maksimoiden, alkoi tahdosta riippumaton matkani kohti maankamaraa. Oli näemmä Alvarin itsetunnontuhoajasta neljäs tukipiste sanonut ruuvinsa irti ja muotoni seurasi aaltomaisesti painovoiman funktiota oikaisten oikean jalan puskan alle ja ruhoni oikean kyljen kainaloa myöten ruohomutalöllöön levyksi. Sen verran tarkasti osasi tämä makkaratehtaan mannekiini ruhonsa asemoida, että pälvikaljussa tuntui lennon aikana ilmalämpöpumpun lämmin hönkäys mutta onneksi molemmat säily lommoitta. Mitsubishi ja sitä hipaissut kaljuni. Tänään seismologian laitoksen kotisivuilta tarkistamani tilaston mukaan päättyi marjankeruusessioni klo. 17.52 sen synnyttämän shokkiaallon halkaistua sokkeleita Lappeenrannasta Luumäellä asti.
Vaikka olen kamppailulajiurani aikana montaomituista kertaa tässäkin asennossa makaillut, niin en muista milloin olisi ihan näin veemäisesti ketuttanut. Marjoja toki saa kaupasta ja vanhan sanonnan mukaanhan kipu on kehosta Buranalla poistuvaa heikkoutta. Enemmän herkkää miestä kuitenkin kyynelöitti lonkkaan asti rullautunut shortsinlahje, googlen käskystä KOKO kesän ajan puskan juurelle kaatamani grillhiilimujut sekä loman aikana kitkemättä jääneet nokkoset. Ne kun yhdessä summasivat oikeaan jalkaan mukavasti mieltä ja kehoa kirvelevät marjankeruutatskat. Loppu vähäksi aikaa viherpiipertelyt ja palleahengittely. ***tana.
Riemunhetket ovat tunnetusti elämässäni lyhytaikaisia ja arkeen palaaminen edellyttäisi siitä poistumista. Loppupeleissä sen hippitytön mainostaman oman maan ekomarjakiisselinautinnon sijaan aaltohimmeli on yhtä jalkaa köyhempi, muovimuki edelleen yhtä tyhjä kuin aina ja ekohymy on titanicia syvemmällä pyllyssä. Jos räksät, harakat tai mutta marjoilla elävät lentoöliöt osaavat lukea, niin nyt ois baari auki mun takapihalla. Bon Appetit-
Kunhan ette niitä sitten Fordin päälle pasko. Nih.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti