Jopon tarakalta Gaudeamus IigiTuurilla skumppalasin varteen

Jo joutuu senverta armas aika notta burananmakuiset koulutraumat alkaa aamuyöstä taas hiiviskellä tinnituksen sekaan. Itse aloitin koulutiellä kompastelun jo ennen Kekkostoliiton auringonlaskun aikoja, äidin kyyditessä oranssilla jopedilla tiedonhaluista pikkusälliä elämänsä ensimmäistä oppimapaikkaa kohti niillä itärajan mutkaisilla sorateillä, joissa on viimeisen kerran ollut liikenneruuhkaa sisämaan suuntaan kesäkuussa 1944. Ensimmäisen opinahjon kahtatoista oppilasta palveli kaksi opettajaa, keittäjä ja huugo (ilmeisesti talkkari). Ulkohuussin kattopahvilla päällystetyn pissalaarin katku ällötti ja Huugon olohuoneessa ison messinkisen tuuban vieressä katsottujen mustavalkoisten koulu-teeveelähetysten neuvostoliittohenkiset surffitukkapedagogit loivat opintien alkumetreille kafkamaista melankolinaa oppimishalukkuutta hölmöyttään heikentäen. Telinevoimistelusta siirryttiin tamburiinipiiriin vasta kun Sirpalta oli murtunut urhohypyissä ranne ja Petriltä nenä. Ja niin sano ritsräts myös urheiluinnostus vuosi(kymmeni)ksi eteenpäin. Oppimistuloksiksi jäi se miten vaikeanoikein ylitetään kahden tien liikennetön risteys rehtorin valvonnassa sekä miten kovaa kumahtaa karvahatun läpi kahden metrin päästä keskelle otsaa täysillä heitetty koristeomena. Sekä se miltä näyttää lähimetsään melkein eksynyt ja voimasanoja pidättelevä opettajatar, jonka saapas on juuri hörpännyt ojavettä piripintaan. Epäilen edelleen että se kalliolla nähty ilves oli huugon kissa. Muttamutta…ensimmäisenä kotiläksynä lyikkärillä söperretty sivullinen iso A kirjaimia…

Seuraavaan opinahjoon vei jo puolet matkaa ihan oikea pikitie ja linjabussi. Henkilökunnasta oppi tekosyyttömyyteen perehtymätön nuoriso ensimmäistä kertaa aistimaan aikuisten ihmisten epävarmuutta, mutta sai samalla hyvän kuvan siitä miten ammatissa kuin ammatissa pärjää jotenkuten vaikkei kovin montaa siihen liittyvää taitoa hallitsisikaan. Pannuhuoneen vieressä käsityöluokan kummitushuoneessa valmistettujen artefaktien toimivuus oli toissijainen arvosteluperuste, koska puuautoissa ei renkaat pyörineet, lintulaudan maalinhaju karkoitti kaiken eläväisen kilometrin säteeltä ja tuoli kesti hädintuskin kukkaruukun painoa ilman multaa tai sen päälle pakkovirkkaamaani van Gogh-tyylisuuntaista ”pöytäliinaa”. Rättikässä ei ole esiteinipojan hommaa. Takapihalle ei saanut mennä, kalliolle ei saanut kiivetä, ulkokäytävää ei saanut kävellä, mutta pihalla sai seistä ja tuijottaa parvekkeelle kiinnitettyä Jippo-lehden tuulimittaria. Toki sai myös roikkua ankeassa metallitelineessä (ennen kuin Kari tippui siitä pää edellä tonttiin), kaivella talvella lumiluolia (ennen kuin kaima unohti tehdä omaansa ulko-oven), keinua, painia ja tapella. Pesispeli pelotti, koska lukkarina oli 27-vuotias miesrehtori jonka heittovoima vastasi ainakin 16-vuotiaan tytön vastaavaa. Mittanauhan puutteen sekä opettajan silmämääräisen tilanhahmotuskyvyttömyyden johdosta juoksin 10-vuotiaana umpiheinikossa 100 metriä aikaan 32 sekuntia ja cooperin testissä 3600 metriä.  10-vuotiaana. Rehtorin yhdellä sormella säestämän ja raakasti nuotin vierestä pysyvästi muistikuvissa pilalle örinöidyn suvivirren kauheuden peitti onneksi alleen urkuharmoonin vuotavien palkeiden pihinä. Onneksi koulun musiikillisesti lahjakkain tyttö opetteli ilmeisesti tämän kauheuden näkemisen seurauksena pikakurssilla soittamaan kaksikätisesti. Oppimistulokseksi jäi rehtorin huoneessa käydyn isotissisen puheterapeutin vesihiisinhissisihinät ja pokerina valehtelu (terveyssisarelle tuulikaappiin kaatuneesta virtsanäytteestä).

Kolmannen opinahjon liittymän läheltä ja siitä kauppa-auton pysäkistä kaupunkiin päin olikin jo vedetty katuvalot. Tyhmyyden tiivistymiseen oli edellistä mainiommat edellytykset, koska pikkukansaa riitti jo kolmeen kerrokseen. Koulun vierestä talon ostanut maailmannapa häiriintyi linnunlaulustakin ja kiertävä enkun ope Benjam löi palloa pidemmälle kuin meidän luokanvalvoja Veke vihreissä teryleeneissä. Oppimismuistona ainoastaan takaperin luistelu sirklaten sekä pinaattiletut plus mustikkajumpparahka, koska aika on kullannut muut muistot pysyvästi päästä pois.

Yläasteen pihan viihtyisyyden oli aikoinaan luonut deedeeärräläinen viivotin ja Lemminkäisen asfalttikone. Tali-Ihantalan juoksuhaudoista elämänilonsa kaivanut matematiikan maisteri menettäisi nykykoululaitoksessa opetuslupansa ennen ensimmäistä ruokatuntia ja kässäopen maksa lensi kuulemma krematorion katosta  kiertoradalle heti kun lyötiin tulet alle. Köksäope oli periaatteessa mukava ja kaukonäköinen, koska osasi jo varhain ennustaa tulevan elämäntehtäväni sijaitsevan mahdollisimman kaukana keittiövälineistä. Äidinkielenopettajan myöhemmistä sukulaisista tunnetuimmat ovat olleet Tiivitaavi, Hipsu, Laalaa ja Pai sekä bilsanopettajan reinkarnaationa Beatles. Ai sitä jokapäiväistä riemun tunnetta kun kello soitti kotimatkalle. Ulkoilmaongelma on nykyisin jo muuttunut sisäilmaongelmaksi ja seuraava remontti tehdään vihdoinkin dynamiitillä, mutta ikävä kyllä tilaisuuden istumapaikkaliput on jo myyty ennakkoon. Pysyvästi teinipojan mielenmaisemaan häilymään jääneenä silmäkarkkina se, kun ihananmuotoinen ruotsinopettajatar korjaili polvet suorana lattialle kaatuneen liitulaatikon. Oppimismuistona ”be emp ent er ge miss ver zer”, ”ni har överskridit den tillåtna hastigheten med 17 kilometer i timmen” ja musiikkiluokkalaisen kvinttiympyrä. Hyvin(pä) on noilla pärjännyt.

Valkolakkikoulussa alkoikin pääasiallisen mielenkiinnon kohde siirtyä pikkuhiljaa matematiikasta mopojen kautta minttusuklaasta mimmeihin ja oppimistulokset riippuivat lähinnä säistä eikä asiaa helpottanut se pieni arkkitehtooninen yksityiskohta että lukiomme yläkertaan kävelivät samoista portaista opiskelemaan Ne Kauppaopiston Naiset. Uuurgh. Opintieni hormonihuuruisimmat mailit. Kasariluokkakuvaa katsoessa ei voi kun tyytyväisenä ihailla nykynuorison viisautta niin muodin kuin kaiken muunkin suhteen. Kahden ja puolen vuoden alkuhämmennyksen jälkeen alkanut loppukiri täräytti semmoset pojot plakkariin, että matematiikanlehtori melkein liikuttui lähtökättelyssä. Oppimismuistona yo-kokeessa äitin tekemät voileivät lauantaimakkaralla sekä ”India stinks” mikä jäikin sen tentin ainoaksi vääräksi vastaukseksi. Aaargh. Vieläkin harmittaa se yhden kirjaimen virhe. Turhan ylimielisyyden hinkkasi kuitenkin pois psyykkeestä heti perään armeijan karhea sarka.

Armeijan buutattua aivotoiminnan kuluikin itsenäisen ajattelutaidon uudelleenkäynnistämisessä tekun luokat 1-2. Tekniikan tylyyn professioon tutustuminen alkoi Korelan siwan aletonnikalapurkkihäkistä. Sillä löpöllä vedettiinkin sitten termodynamiikkaa pipon alle seuraavat kolme vuotta; viisi tontsapurkkia plus makaroonit kymmenellä markalla niin riitti hoppalooraa viikoksi ja opintotuesta vielä perjantai-illaksi kumpaakin handuun täysi muovipussi keskinotkeeta mallaskuraa notskipaikan reipashenkiseen laulupiiriin. Matka kohti aerodynaamisesti ideaalista insinöörin pisaranmuotoista vartaloa alkoi näistä nuoruuden vartalonympärikiertäjälihastreeneistä. Oppimiskäyrä oli edellisentyypillisesti se absoluuttisesta nollapisteestä alkanut puoliparaabeli, jossa opettajat yritti parhaansa mutta muut luokkahuoneen luupäät ei. Ennen kuin tajusivat että ei jumalauta tämän hauskanpidon jälkeenhän pitäisi lähteä oikeesti töihin. Elämän ensimmäisen sähköpostin lähettämisen kunniaksi vedettiin melkein lippu salkoon ja puheluita varten säästettiin kaljarahoista kaikki kiiltävät kolikot. Ulkoluku peittosi logiikan puutteen ja taskulaskimissa oli edelleen vähemmän muistia kuin siinä ensimmäisessä kuumoduulissa. Opiskelija-asuntolan värimaailman painostavaa ilmapiiriä raikasti ainoastaan betoninvärisen suihkuhuoneen homeiset seinät. Oppimistuloksena koripallotermistö, ”Karhula ei kuulu Kotkaan”, Junnu Vainion laulunsanat sekä korvien välisen kyberavaruuden hämärässä välimuistissa Ravintola Kairon äkkijyrkät portaat.

Tekniikan maisterimakkaratehdas karsi jo ennen kättelyä turhan itsevarmuuden ja matematiikan oppimateriaalin oli hankkinut ulkoavaruuden kavereiltaan Kapteeni Kirk. Fiksuimmat ymmärsivät rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä ja riman hipoen ylittämisestä oli muodostunut oma taiteenmuoto ainakin niiden omaan aikajatkumonsa kuplaan pyörimään jääneiden Wanhan liiton professoreiden kohdalla. Osan niistä olisi huoletta voinut päästää Nasalle rakettia suunnittelemaan muttei helevetissä lähimarkettiin kauppalistan kanssa. Tekniikan maisteri kun on teoriassa käytännön mies (tai nainen). Kurssit tuli läpirämmittyä vaikkei vieläkään osaa edes jokaisen läpikäydyn kurssin nimeä lausua. Edes suomen kielellä. Enkä millään muullakaan. Flashbackkinä opintieni viimeiset metrit, jossa koulun rehtori opasti viimeisiä askeliaan teekkarina hoipertelevia puolihumalaisia että skumppalasia ei saa vetää naamaansa suoraan lavalla vaan sen kanssa pitää kävellä omalle paikalleen ja juoda se vasta merkistä. Hyvin on jätkät pärjänneet elämässä vaikka lähtö hieman huteralta näyttikin. Oppimistuloksena lähinnä se, ettei sillä ole väliä mitä sanot vaan se miten asian esität. Olen panostanut siihen.

Siinä meikäläisen koulutie koko karuudessaan: oranssin jopon tarakalta skumppalasin varteen. Nyt eikun ”Gaudeamu Igitur” te nouseva nuoriso missä vaiheessa polkua sitten olettekin. Tämä TippaLinssi ottaa hatun päästä.