Perinteitä talloen...

Mitä yhteistä on Lappeenrannan perinneratsukoilla, tennissukka-sandaalikombolla sekä keski-ikäisen karvahattunorriksen buranattomuuden jäykistämillä niskanikamilla…Nih…Se että ne kaikki alkaa V:llä paitsi v*tutus. Aiii-jai miten paikallishistoriaa harrastavan mieltä lämmitti ajatus perinneratsukoiden paluusta katukuvaamme, mutta toisaalta varpaiden välistä kankaan läpi yllättäen nousevan ruskean massan termodynamiisen karu realismi tasapainotti kehonsisäistä energiatasetta ja mieli oli hetken aikaa valjun neutraali. Ihan kaikelle ympärillä lyöntipotkuetäisyydellä liikehdintääni seuranneille potentiaalisille virikkeenantajille.

Kaksikymmentä vuotta pelkästään asfalttia tallanneen kaupunkicowboyn paskanväistelytaito on vuosien varrella rappeutunut, mutta onneksi kuitenkin vähemmän kuin sadan kilon elopainon vaatima ristisiteiden elastisuus tämän kaupungin paraatipaikalle ex-temporeena vedetyn yhden miehen leveyshyppykisan ensiloikissa. Jäykän niskan takia katse pysyy kymmenen metrin päässä ja tällä kävelyvauhdilla ehtii jo kohdalle saapuessa unohtaa mitä siihen sektorille jäi väistettävää. Elämä vie. Niih. Eikun lirskislärskis ja U-käännös kotia kohti. Kiai.

Otin itsetuntoni pönkäksi pari todistekuvaa köntsistä, joista toista toisen kohdalla yllättäen älyni jatke nimeltä Sony Experia kysyi notta “Haluatko liittää kuvan kohteeseen Satama-Sanni?” Äääh tuota huhhuh… En tiedä näyttääkö hevonköntsä japanialaisen sonykeinoälyn mielestä jotenkin lappeenrantalaiselta vety-/atomi-lihapiiraalta kaikilla mausteilla, mutta vastasin harapaislaisen kohteliaasti puhelimelleni että ei kiitos. Ihan niin nälkäinen en ole ja syön sen vedyn joskus toiste, kun seuraavaksi näillä huudseilla lenkkarit jalassa hiippailen. MOT.

Perinteitä kunniottaen

Tykkimies Mikapetteripunakuono

Jopon tarakalta Gaudeamus IigiTuurilla skumppalasin varteen

Jo joutuu senverta armas aika notta burananmakuiset koulutraumat alkaa aamuyöstä taas hiiviskellä tinnituksen sekaan. Itse aloitin koulutiellä kompastelun jo ennen Kekkostoliiton auringonlaskun aikoja, äidin kyyditessä oranssilla jopedilla tiedonhaluista pikkusälliä elämänsä ensimmäistä oppimapaikkaa kohti niillä itärajan mutkaisilla sorateillä, joissa on viimeisen kerran ollut liikenneruuhkaa sisämaan suuntaan kesäkuussa 1944. Ensimmäisen opinahjon kahtatoista oppilasta palveli kaksi opettajaa, keittäjä ja huugo (ilmeisesti talkkari). Ulkohuussin kattopahvilla päällystetyn pissalaarin katku ällötti ja Huugon olohuoneessa ison messinkisen tuuban vieressä katsottujen mustavalkoisten koulu-teeveelähetysten neuvostoliittohenkiset surffitukkapedagogit loivat opintien alkumetreille kafkamaista melankolinaa oppimishalukkuutta hölmöyttään heikentäen. Telinevoimistelusta siirryttiin tamburiinipiiriin vasta kun Sirpalta oli murtunut urhohypyissä ranne ja Petriltä nenä. Ja niin sano ritsräts myös urheiluinnostus vuosi(kymmeni)ksi eteenpäin. Oppimistuloksiksi jäi se miten vaikeanoikein ylitetään kahden tien liikennetön risteys rehtorin valvonnassa sekä miten kovaa kumahtaa karvahatun läpi kahden metrin päästä keskelle otsaa täysillä heitetty koristeomena. Sekä se miltä näyttää lähimetsään melkein eksynyt ja voimasanoja pidättelevä opettajatar, jonka saapas on juuri hörpännyt ojavettä piripintaan. Epäilen edelleen että se kalliolla nähty ilves oli huugon kissa. Muttamutta…ensimmäisenä kotiläksynä lyikkärillä söperretty sivullinen iso A kirjaimia…

Seuraavaan opinahjoon vei jo puolet matkaa ihan oikea pikitie ja linjabussi. Henkilökunnasta oppi tekosyyttömyyteen perehtymätön nuoriso ensimmäistä kertaa aistimaan aikuisten ihmisten epävarmuutta, mutta sai samalla hyvän kuvan siitä miten ammatissa kuin ammatissa pärjää jotenkuten vaikkei kovin montaa siihen liittyvää taitoa hallitsisikaan. Pannuhuoneen vieressä käsityöluokan kummitushuoneessa valmistettujen artefaktien toimivuus oli toissijainen arvosteluperuste, koska puuautoissa ei renkaat pyörineet, lintulaudan maalinhaju karkoitti kaiken eläväisen kilometrin säteeltä ja tuoli kesti hädintuskin kukkaruukun painoa ilman multaa tai sen päälle pakkovirkkaamaani van Gogh-tyylisuuntaista ”pöytäliinaa”. Rättikässä ei ole esiteinipojan hommaa. Takapihalle ei saanut mennä, kalliolle ei saanut kiivetä, ulkokäytävää ei saanut kävellä, mutta pihalla sai seistä ja tuijottaa parvekkeelle kiinnitettyä Jippo-lehden tuulimittaria. Toki sai myös roikkua ankeassa metallitelineessä (ennen kuin Kari tippui siitä pää edellä tonttiin), kaivella talvella lumiluolia (ennen kuin kaima unohti tehdä omaansa ulko-oven), keinua, painia ja tapella. Pesispeli pelotti, koska lukkarina oli 27-vuotias miesrehtori jonka heittovoima vastasi ainakin 16-vuotiaan tytön vastaavaa. Mittanauhan puutteen sekä opettajan silmämääräisen tilanhahmotuskyvyttömyyden johdosta juoksin 10-vuotiaana umpiheinikossa 100 metriä aikaan 32 sekuntia ja cooperin testissä 3600 metriä.  10-vuotiaana. Rehtorin yhdellä sormella säestämän ja raakasti nuotin vierestä pysyvästi muistikuvissa pilalle örinöidyn suvivirren kauheuden peitti onneksi alleen urkuharmoonin vuotavien palkeiden pihinä. Onneksi koulun musiikillisesti lahjakkain tyttö opetteli ilmeisesti tämän kauheuden näkemisen seurauksena pikakurssilla soittamaan kaksikätisesti. Oppimistulokseksi jäi rehtorin huoneessa käydyn isotissisen puheterapeutin vesihiisinhissisihinät ja pokerina valehtelu (terveyssisarelle tuulikaappiin kaatuneesta virtsanäytteestä).

Kolmannen opinahjon liittymän läheltä ja siitä kauppa-auton pysäkistä kaupunkiin päin olikin jo vedetty katuvalot. Tyhmyyden tiivistymiseen oli edellistä mainiommat edellytykset, koska pikkukansaa riitti jo kolmeen kerrokseen. Koulun vierestä talon ostanut maailmannapa häiriintyi linnunlaulustakin ja kiertävä enkun ope Benjam löi palloa pidemmälle kuin meidän luokanvalvoja Veke vihreissä teryleeneissä. Oppimismuistona ainoastaan takaperin luistelu sirklaten sekä pinaattiletut plus mustikkajumpparahka, koska aika on kullannut muut muistot pysyvästi päästä pois.

Yläasteen pihan viihtyisyyden oli aikoinaan luonut deedeeärräläinen viivotin ja Lemminkäisen asfalttikone. Tali-Ihantalan juoksuhaudoista elämänilonsa kaivanut matematiikan maisteri menettäisi nykykoululaitoksessa opetuslupansa ennen ensimmäistä ruokatuntia ja kässäopen maksa lensi kuulemma krematorion katosta  kiertoradalle heti kun lyötiin tulet alle. Köksäope oli periaatteessa mukava ja kaukonäköinen, koska osasi jo varhain ennustaa tulevan elämäntehtäväni sijaitsevan mahdollisimman kaukana keittiövälineistä. Äidinkielenopettajan myöhemmistä sukulaisista tunnetuimmat ovat olleet Tiivitaavi, Hipsu, Laalaa ja Pai sekä bilsanopettajan reinkarnaationa Beatles. Ai sitä jokapäiväistä riemun tunnetta kun kello soitti kotimatkalle. Ulkoilmaongelma on nykyisin jo muuttunut sisäilmaongelmaksi ja seuraava remontti tehdään vihdoinkin dynamiitillä, mutta ikävä kyllä tilaisuuden istumapaikkaliput on jo myyty ennakkoon. Pysyvästi teinipojan mielenmaisemaan häilymään jääneenä silmäkarkkina se, kun ihananmuotoinen ruotsinopettajatar korjaili polvet suorana lattialle kaatuneen liitulaatikon. Oppimismuistona ”be emp ent er ge miss ver zer”, ”ni har överskridit den tillåtna hastigheten med 17 kilometer i timmen” ja musiikkiluokkalaisen kvinttiympyrä. Hyvin(pä) on noilla pärjännyt.

Valkolakkikoulussa alkoikin pääasiallisen mielenkiinnon kohde siirtyä pikkuhiljaa matematiikasta mopojen kautta minttusuklaasta mimmeihin ja oppimistulokset riippuivat lähinnä säistä eikä asiaa helpottanut se pieni arkkitehtooninen yksityiskohta että lukiomme yläkertaan kävelivät samoista portaista opiskelemaan Ne Kauppaopiston Naiset. Uuurgh. Opintieni hormonihuuruisimmat mailit. Kasariluokkakuvaa katsoessa ei voi kun tyytyväisenä ihailla nykynuorison viisautta niin muodin kuin kaiken muunkin suhteen. Kahden ja puolen vuoden alkuhämmennyksen jälkeen alkanut loppukiri täräytti semmoset pojot plakkariin, että matematiikanlehtori melkein liikuttui lähtökättelyssä. Oppimismuistona yo-kokeessa äitin tekemät voileivät lauantaimakkaralla sekä ”India stinks” mikä jäikin sen tentin ainoaksi vääräksi vastaukseksi. Aaargh. Vieläkin harmittaa se yhden kirjaimen virhe. Turhan ylimielisyyden hinkkasi kuitenkin pois psyykkeestä heti perään armeijan karhea sarka.

Armeijan buutattua aivotoiminnan kuluikin itsenäisen ajattelutaidon uudelleenkäynnistämisessä tekun luokat 1-2. Tekniikan tylyyn professioon tutustuminen alkoi Korelan siwan aletonnikalapurkkihäkistä. Sillä löpöllä vedettiinkin sitten termodynamiikkaa pipon alle seuraavat kolme vuotta; viisi tontsapurkkia plus makaroonit kymmenellä markalla niin riitti hoppalooraa viikoksi ja opintotuesta vielä perjantai-illaksi kumpaakin handuun täysi muovipussi keskinotkeeta mallaskuraa notskipaikan reipashenkiseen laulupiiriin. Matka kohti aerodynaamisesti ideaalista insinöörin pisaranmuotoista vartaloa alkoi näistä nuoruuden vartalonympärikiertäjälihastreeneistä. Oppimiskäyrä oli edellisentyypillisesti se absoluuttisesta nollapisteestä alkanut puoliparaabeli, jossa opettajat yritti parhaansa mutta muut luokkahuoneen luupäät ei. Ennen kuin tajusivat että ei jumalauta tämän hauskanpidon jälkeenhän pitäisi lähteä oikeesti töihin. Elämän ensimmäisen sähköpostin lähettämisen kunniaksi vedettiin melkein lippu salkoon ja puheluita varten säästettiin kaljarahoista kaikki kiiltävät kolikot. Ulkoluku peittosi logiikan puutteen ja taskulaskimissa oli edelleen vähemmän muistia kuin siinä ensimmäisessä kuumoduulissa. Opiskelija-asuntolan värimaailman painostavaa ilmapiiriä raikasti ainoastaan betoninvärisen suihkuhuoneen homeiset seinät. Oppimistuloksena koripallotermistö, ”Karhula ei kuulu Kotkaan”, Junnu Vainion laulunsanat sekä korvien välisen kyberavaruuden hämärässä välimuistissa Ravintola Kairon äkkijyrkät portaat.

Tekniikan maisterimakkaratehdas karsi jo ennen kättelyä turhan itsevarmuuden ja matematiikan oppimateriaalin oli hankkinut ulkoavaruuden kavereiltaan Kapteeni Kirk. Fiksuimmat ymmärsivät rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä ja riman hipoen ylittämisestä oli muodostunut oma taiteenmuoto ainakin niiden omaan aikajatkumonsa kuplaan pyörimään jääneiden Wanhan liiton professoreiden kohdalla. Osan niistä olisi huoletta voinut päästää Nasalle rakettia suunnittelemaan muttei helevetissä lähimarkettiin kauppalistan kanssa. Tekniikan maisteri kun on teoriassa käytännön mies (tai nainen). Kurssit tuli läpirämmittyä vaikkei vieläkään osaa edes jokaisen läpikäydyn kurssin nimeä lausua. Edes suomen kielellä. Enkä millään muullakaan. Flashbackkinä opintieni viimeiset metrit, jossa koulun rehtori opasti viimeisiä askeliaan teekkarina hoipertelevia puolihumalaisia että skumppalasia ei saa vetää naamaansa suoraan lavalla vaan sen kanssa pitää kävellä omalle paikalleen ja juoda se vasta merkistä. Hyvin on jätkät pärjänneet elämässä vaikka lähtö hieman huteralta näyttikin. Oppimistuloksena lähinnä se, ettei sillä ole väliä mitä sanot vaan se miten asian esität. Olen panostanut siihen.

Siinä meikäläisen koulutie koko karuudessaan: oranssin jopon tarakalta skumppalasin varteen. Nyt eikun ”Gaudeamu Igitur” te nouseva nuoriso missä vaiheessa polkua sitten olettekin. Tämä TippaLinssi ottaa hatun päästä.

Pieneläinsuojelussa kurresamurai

Nyt oikeesti. Elävä lintu vessanpöntössä, pöllö biojäteastiaa väijymässä, orava raparperikiisselikattilalla lämmittelemässä ja räksä sulkapalloverkossa. Viimesen kahden vuoden keissit. Ja nyt tää ihmevipeltäjä.

Olin tuossa putsaamassa ruohonleikkuria, kun joku hipaisi hellähkösti pohjetta. Luulin kissaksi mutta eikä mitä. Oravahan se tietenkin siinä haisteli croksejani. Oli vissiin treenaamassa Lappee-Jukolaa kun niin eksyksissä. Eläinsuojelijan vaistot heräs nanosekunnissa ja keinussa nukkuva Pölhö kainalon kautta ovenraosta eteiseen sekä ovi kiinni ettei tule Kurresta jauhelihaa.

Vähän aikaa tuossa istuskelin kuvaamassa, kun hölmöorava hinkkasi työkaluvajan, kompostin ja marjapuskan väliä Pölhön moikaessa ikkunassa. Nyt se orava pääsi tuosta seetripuun kautta katolle ja ilmeisesti mammansa luo kun ei enää näy. Se isompi mammaorava kun aina aamuisin juoksee sähköpiuhoja pitkin tuon pihakadun yli ja pysähtyy välillä tsiikaamaan meitsiä sillai pahasti. Joopajoo.

Mikähän ihme ääliöeläinmagneetti minusta on tullut. Keskellä pientaloaluetta ja tässä postimerkkitontilla on kohta käynyt enemmän eläimiä hölmöilemässä kuin Korkeasaaressa konsaan. Kai ne jotenkin toisen hölmön tunnistaa tai pitää muuten vaan vaarattomana. Onneksi niistä on jokainen tähän mennessä mahtunut öbaut kenkälaatikkoon. Mutta jos teeveeruuduissanne alkaa punateksti piipittää karhusta Lappeenrannassa, niin tiedätte kenen tontilla se on tekees käsiseisontaa tai jotain muuta vähä-älyistä.

T: Mika The Pieneläinsuojelija

Yhden Kissan pihabongi

Olen nähnyt pihallani jopa minunkin mittapuussa sen verran omituisenäänisen lintuhumanoidin, että ajattelin tehdä kesäisen puolen tunnin pihabongaussession virittämällä kameran ikkunalaudalleni. Itse poistuin markettiin hakemaan grillihiiliä “luontofilmin” valmistumisen ajaksi ja tultuani tsekkasin tuloksen. No filmillä sitten yksi nimeltämainitsematon Pölhökatti ajaa linnut sekä siskonsa pihalta poies ja hieroo loppuajan (9 min 23 s.) kylkeään yms. muita ruumiinosiaan kameraa vasten. Esimerkissä siveellisimmät 30 sekuntia. Hienosti meni taas tämäkin. Niih.

T. Harapaisen Harlin  

Äidienpäivän Fantta

Oman miesmuistini mukaan ensimmäinen kukkalahja, jonka tää suomiäijä on äitienpäiväksi ostanut. Enkä osaa edes kauppakuitista sanoa minkämerkkinen; valintaperusteena oli se ettei tarvinnut hyllystä poimiessa kumartua. Äitee oli kuitenkin yllätyksen laadusta johtuen järkyttyneenoloisen onnellinen tjsp.

Naiset saavat kuitekin syyttää itseään siitä, etteivät useammin saa kukkasia lahjaksi. Koska ovat itse tehneet hankintaproseduurista niin totaalisen kryptisen ettei siitä ota millään logiikalla selkoa. Jumalauta kaikki kasvit on laitettu metallikehikkoon ja hinta-/nimilaput hyllyn alalaitaan yhdeksi jonoksi. Mistä hemmetistä minä tiedän miltä näyttää joku Tuuliruusu, Kaukaasian Karvalatva tai Panus Angelus Höpölöpsis. Yksi epätoivoisen näköinen äijä käveli laillani ees-taas hyllyn edessä ja kääntyi lopulta puoleeni kysyen notta “Hei osaatko sanoa…”, mutta keskeytin kysymyksen vastaamalla “No en” paljon ennen kysymysmerkin paikkaa, ettei tilanne menisi kummankaan osalta yhtään enempää nolommaksi.

Ihan oppimismielessä seurasin kahden frouvashenkilön kukanvalintasysteemiä, johon minun havaintoni mukaan kuului tasan kaksi repliikkiä “Katos TÄTÄ” ja “Tuo on paljon ihanaMpi”. Jokainen niitten esille nostama kukka oli minun mielestä kuitenkin ihan samannäköinen kuin se edellinen ja ihan samasta pihalla olevasta kuorma-autosta hetki sitten uloskannettu. Eli en oppinut heiltäkään yhtään mitään.

No tossa se nyt sitten on. Äipän äitienpäivälahjakukka. Kuitin mukaan Fanta Light Ananas 1,5 l.

Humppasielläsoi-päivitys nro. 1237: Aaa niinku Ambulanssi

Tämänpäiväinen töistätulon jälkeinen normiraukeus oli tipotiessään, kun eteisessä odottelikin itse Pölhöpoika tyrkäten semmoista vasen-vasen-oikea-oikea-rytmiyskää pintoja pitkin kymmenen sentin limajojo leuassa keikkuen. Puolen tunnin vähä-älyisen lepertelyn jälkeen tajusin nottei tästä karjalanmurteella selvitä ja syöksyin takkia riisumatta kysymään googlelääkäriltä syytä paniikkiini. Nettieläinvälskäreiden analyysit alkoivat kangistaa ruotoa siihen malliin kauhusta, että suuntasin enää enempää ajattelematta seuraavana varastoon hakemaan kantokoppaa ja foordin avaimia. 

Kantokopan nähtyään pinkaisikin tuo potra yskämies juoksuun ja hopeallehan minä näillä eturistisiteillä siinä spurtissa jäin. Aikaisemmista kyykkypolvijuoksuista viisastuneena en lähtenyt siihen slalomiin mukaan, vaan ajattelin luottaa ihmisälyn ja upseerikoulussa opitun taktiikantaidon (?) voittoon eli käytännössä eteiseen unohtuneiden hokkari- ja printteripahvilaatikoiden magneettiseen vetovoimaan. Terdellä nautitun puolen litran jaffapullolekan aikana ei kuitenkaan mikään eteisessä liikkunut, joten yskätutka päälle ja kattijahtiin.

Tyhjien pahvilaatikoiden takana näkyikin sohvanpäällisen alta kissankäpälät eli helppo homma. Kolmen tikin kokemuksella ihan pikkuhiljaa polvilta mahalleen sohvan eteen, karhuhaliliikkeellä kissa syliin ja yleisliikkeellä ylös. Muuten hyvä, mutta väärä kissa. Yskä kuuluikin saunaeteisestä, jossa Pölhösankari oli jo hartioita myöten haistelemassa kantokoppaa.  Ei hyvänen aika. Ovi kiinni, koppa kantoon ja himpsinlimpsin Foordilla kirkolle. 

Ilmeisesti kaunis nuori naislääkäri lumosi myös Pölhön, koska käytös oli todella herrasmiesmäistä vaikka kuumemittarillekaan ei ihan koko vierailumme ajan aurinko paistanut. Yök. Ainoastaan rokotusneulan poisvedon halusi ystäväni simuloida etureiteeni kynsillään. Vasta apteekin jonossa kirvely hellitti. Ei kissan vaan minun.

Kotiin tultua Harapaisen hiirikuningas veti antbioottipäissään kaksi pussia tonnikalasheebaa, rykäisi hiekkalodjuunsa taivaankauhian nenäkarkkibooan ja vetää nyt unta luumuun systerin vieressä sohvalla unissaan hyristen. Sadankuudenkympin ilta, mutta alles in ordnung. Huhhuh.

Thänk juu Pölhö. Maa friend.

Ruoka & Ripuli Osa 15. Nakkimakaronikakku

Ruoka- & Ripuli-kurmeekeittiöni tämänpäiväisenä innovaationa resurssiviisas nakkimakaronikakku. Resepti salainen, mutta helposti arvattavissa. Valmistusvaiheessa mikroaalloilta leijuva the Tuoksu pitäisi bätmäninkin poissa keittiöstä ja "maku" hiipuu haarukoidessa alun rasvaisesta raikkaudesta loppuvaiheen yrjömäisen vatsahappoiseksi (ketsuppi unohtui lidlin kassalle). Ruokalevon jälkeen mieliala ja ilmanlaatu muuttuu pikkuhiljaa jopa itselle haastavaksi ja kissat uskaltavat palata vasta tunnin päästä raapimaan kyökin ovea...ulkopuolelta. 

Tämä ruokalaji vain ammattilaisille. Bon Appetit.