Miljardin hiekanjyvän metsästys

Meeeow son ihmistieteen maisteri Pölhö täällä taas! Illan matematiikkapähkinä: Kuinka monta miljardia pienenpientä hiekanmurusta on yhdessä kahdeksan (8) kilon kissanhiekkasäkissä ja kuinka montakymmentä minuuttia yhdeltä buranalla toimivalta suomiäijältä menee niiden siivouksessa sen jälkeen kun se on ulos singahtavaa kissaa väistäessään pyyhkäissyt säkin ovenkahvassa halki ja säkin sisältö on valunut 2,5 sekunnissa yllättävän tasaisesti ympäri lattiaa iiiihan koko eteisen alueelle? Vinkkinä että noin 5 neliön alueella on tapahtumahetkellä kaikki sen omistamat kengät, puoliksi avonainen työkalupakki ja kaksi kauppakassia sekä työkaluina pieni rikkalapio + normikokoinen lattiaharja? Miau :O

Kymmenen metrin pölhöruni

Tämän tiistai-iltaisen patalaiskatrion piirileikin 10 rastin agenda meni jotakuinkin näin:

1. Mikaorja romahtaa työpäivän jälkeen sohvalle ja juuritismalleen sen saman sadasosasakunnin raukealla sudenhetkellä , kun korva osuu tyynyyn, alkaa takaovelta kuulua kissamaisen raivoisa kaksitassuraaputus. Du-ru-ru-ru-ru-ru-RUMMMM.

2. Orja avaa uudelleen tomaattiöögiensä päälle melkein jo laskeutuneet nahkaverhot sekä selkänikamat paukkuen nousee raatona sohvalta kylki edellä.

3. Sama tsombi raahustaa niksnakspolviensa suoruudella itse itseään komentaen raaputuksen luo sinne takaovelle.

4. Ihminen avaa takaoven Hänen Kuninkaalliselle Pölhöydelleen joka vastaa syvään ihmishuokaisuun naamanmittaisen haukotuksen asiaankuulumattomalla arvokkuudella. Istuviltaan tietty.

5. Von Der Pölhönder nostaa hitaasti hanurinsa maasta, tekee vielä lihaksiaan sekä ihmishermoja venyttävän kolmen liikkeen joogasarjansa ja astuu kynnyksen yli aina-yhtä-ihanan kahden sekunnin funtsimisviiveen jälkeen. Ei(pä) ollut kylmä se tuulenpuuska T-paidan läpi.

6. Kävelee orja perässä häntä suorana katsettaan kääntämättä ja pysähtymättä noin kymmenen (10) metriä talon poikki eteiseen ja alkaa raaputtaa etuovea. Aivan. Suuntana sisältä-ulos. Miiitää siiitäää turhaan taloa kiertämään kun pääsee oikaisemaan suoraan tuosta läpi. Nii-ih. Kuka on rehtori.

7. Orja avaa dörtsin nummer zwei ja Pölhis tekee silmät siristäen muutaman hetken vasen-oikee-ylös-alas-jojoliikettä päällään ennenkuin astuu vaihteeksi etupihan ulkoilmaan. Iiiihan varmasti eri sää kuin noin viisi sekuntia sitten tuolla takapihalla. Nii-ih sano ukki lumessa.

8. Pölhöbaarinportsari sulkee oven ja (paino)voimiaan säästellen hiihtää luo sohvansa seireeninkutsun.

9. Vaakatasoonsa tyytyväisenä avaa ihmislajin edustaja kaukosäätimellä television vakaana aikomuksena matkustaa taivaskanavilla höyhensaaren huutokauppoja metsästämään.

10. Näkösektorille hyppää kissoista virallisesti tytömpi ja blokkaa maksetun ohjelman. Pahoittelematta häiriötä paikallisessa kuvayhteydessä. Pitäähän se jonkun jäädä väijjyyn ennen kuin mikapetteripunakuonon aamuvuoro alkaa. Niih. Kukkokiekuu.

Kaasua komissaario Pölhö

Antiwunderbaum in Action. Ai kaunis Suomenkieleni, mikset tunne Sitä Sanaa jolla tämänhetkistä kaikki aistit salpaavaa hermoimpulssimyrskyä kuvaisin. Japanialaisen ilmanvaihtokoneeni paettua raukkamaisesti harakirillä tuonpuoleiseen, buuttasi tuuletusikkunan avaus ilmatieteenlaitoksen ilmanlaatumittarit täältä kymijoelle ja tuossa tuokiossa Harapaisen katuja haamuina vaeltavien ihmisraunioiden kalmankalpeilta kasvoilta ei tyhjyyteen tuijottavista silmistä huokunut enää kuin elämäntoivon menettämisen kalmanharmaa hyhmä. Ei laula enää idän linnut, ei kuku Karjalassa enää kägöne….MIKSIMIKSI…. Oi miksi otin kaupan hyllyltä vahingossa perussheeban sijaan viereisestä laatikosta jotain kaasumaista kryptoniittia, kissamaailman zyklonbeetä, joka jo ensihönkäisyllä pysäytti järjenjuoksun ja karisti seinistä tuskasta kouristelevan raatoni päälle 50 vuotta pysyneet raplinkit. Ööööääärgh…Arrivederci ystäväiseni mikäli emme enää tapaa….

…eli Suomeksi sanottuna kuvan Fartzan Höyhensaarelainen on ilmakakkaillut Pariisin rauhansopimuksessa kiellettyjen taistelukaasujen väkevimpiä jakeita tämän päivää niin järrrrkyttävällä intensiteetillä ettei sanomaan pysty. Happi loppuu. Heikottaa. Kiitos ja anteeksi.

Kierpoksin kolinakahveella kesälomalta lomps

Jos kertoisin nyt viittomakielellä kuinka syvältä hanurista tämänhetkinen tuhannen pikkuoravan kumulatiivinen kokovartalo**tutus on, niin se viittoma olisi kyynärpäätä myöten ja tulisi sormina nenästä. Ajattelimpa tuossa aamusella lähteä viettämään viimeistä lomapäivää lainamökille jonnekin tarunhohtoiseen Kymenlaaksoon, mutta tuo kuningaskuntansa kruununjalokiveksistä kirkkain ja foordeista mondeoin oli asiasta eri mieltä. Ensimmäiset jaardit kehräsi arvon foordiloordi kissamaisen hempeästi ja kierpoksi pisteli pökköä pesään vatasen arskamaisella sulavuudella, mutta jo Harapaisen highwayllä erosi voimansiirto eeuusta ja sanoi selkeän rouhealla tankerolla notta kilikilikops ja kytkinremonttiin tilulilu sekä tili tyhjäksi. Jipppiiiih sano Jippomies kun sukellusveneestä Samariinit loppu… Liikkeen pysähdyttyä oli psyykkinen olemukseni hetken aikaa hengenpelastusliiton terminologialla kuvattuna eloton mutta rekka-auton töötti kumosi juuri ajatteluelimelleni langettamani elvytyskiellon. Ja taas jatkettiin rollattorimummorallia kohti jo niin kovin tuttua korjaamosetää tinnituksen soittaessa tilisaldoa trashmetalliriffillä.

Niin vaihtui niksnaks nanosekunnissa sauna-makkaranpaisto-relaksaatiosessio kaljukahviin PallonTeboilin hiprakkaisen herra- tai rouvasseuran ultrarelassa älämölössä jossa kertaus on konkreettisesti ”opintojen” äiti. Ai taivas että onkin kaljamaan keihäänheittäjillä valmennus kunnossa. Mutta toista oli ennen ja varmaan myös huomenna kun näiden valmentajien simmukoiden sivuttaisliike alkaa palailla. Jooh. Minulle voi vapaasti lähettää uusia kirosanoja, koska luettelin kaikki tuntemani täysillä kohta ex-kuljetusvälineelleni ja lisäsin perään vielä freestailina muutaman sukupuolielinmuunnelmanimityksen jota en aiemmin tiennyt osaavanikaan.   

Verkkopankkiin kirjautuessa piti toisen hutin jälkeen hakea kaapista se isompileegonen näppis kun ei nuo hiplailunäyttikset taivu semmoseen traumatremoloon jota kädet sheikkasi aivoihin pakkautuneen testosteroni-adrenaliinipaukun paetessa päästä persaukseen parasta mahdollista vauhtia huomattavasti nopeammin. Vaikkei sillä hetkellä todellakaan ollut enää mihinkään kiire. Niih. Koska miljoona lokkia eivät olleetkaan väärässä tuon kulkuväline/euroviemärin suhteen. Mie laitan yöksi tikkataulun sen katolle, että osuvat jatkossa paremmin. Tällä hetkellä aivojen sulamisen estää vain päässä tuskanhiestä kyllästynyt lippahattu, mutta onneksi synkkenevä syksy vie pikkuhiljaa taas valon luonnosta. Ugh.

Nyt eikun Rammsteinia luureihin ja täysillä. Näin se pitää kesäloma lopettaa.

PS: Semmosta kivaa vielä, että äsken terassilla kahvikuppia nautiskellessa pisti pohkeeseen paarma tai ampiainen. Menee sitten iltakin mukavasti kun jännää miten jalka turpoaa. Kivakivakiva…

Kissamiehen viikonavauksena köntsäraatojumppaa

Voiko ihanammin aamun enää alkaa? Kyllä voi. Tutun lempeä tuoksu tuuditti mikapetterin unimaan ihanuudesta maanataiaamun Harapaismaisen kolkonharmaaseen realismiin. Tai ruskeaan. Kissan kerpele oli yön aikana vääntänyt scheisset lattialle ja ilmeisesti hygieenian tai **lisää haluamasi sana** vuoksi pyyhkinyt arvon hanurinsa molempiin (!) eteisen mattoihin. Tätä abstraktia tilataidetta puoliääneen K-18-kielellä ihaillessani tuli itse taiteilijaneiti puskemaan sääreen oikein taas söpönlöpösti kehräten tyyliin notta “anna ruokaa ja pyyhi tuo mun eilinen aamiainen poies tuosta matosta”. Kivakivakivakiva…Skeidansiivousjumpan ja sheebatarjoilun jälkeen avasin ulko-oven niin miikäs se siinäh…Taiteilijaneitin (kuvassa) velipoika The Suuri Metsästäjä istui oven edessä silmät pelkkinä mykiöinä iiison harmaan möntin vieressä, joka ilmeisesti ennen tätä aamua oli elänyt elämäänsä hiirenä. RIP sano. "No terve" totesin pölhökissalle sen singahtaessa jalkojeni välistä kohti keittiömättöä ja aloitin hiirensuolien kaapimisen muovisesta ovipiikkimatosta. Arvostan kissaduoni sisäistä tiimityötä.

Nyt on kello 5.59 ja tän hupiukon Hiacessa taas riittävästi risuja.

Perinteitä talloen...

Mitä yhteistä on Lappeenrannan perinneratsukoilla, tennissukka-sandaalikombolla sekä keski-ikäisen karvahattunorriksen buranattomuuden jäykistämillä niskanikamilla…Nih…Se että ne kaikki alkaa V:llä paitsi v*tutus. Aiii-jai miten paikallishistoriaa harrastavan mieltä lämmitti ajatus perinneratsukoiden paluusta katukuvaamme, mutta toisaalta varpaiden välistä kankaan läpi yllättäen nousevan ruskean massan termodynamiisen karu realismi tasapainotti kehonsisäistä energiatasetta ja mieli oli hetken aikaa valjun neutraali. Ihan kaikelle ympärillä lyöntipotkuetäisyydellä liikehdintääni seuranneille potentiaalisille virikkeenantajille.

Kaksikymmentä vuotta pelkästään asfalttia tallanneen kaupunkicowboyn paskanväistelytaito on vuosien varrella rappeutunut, mutta onneksi kuitenkin vähemmän kuin sadan kilon elopainon vaatima ristisiteiden elastisuus tämän kaupungin paraatipaikalle ex-temporeena vedetyn yhden miehen leveyshyppykisan ensiloikissa. Jäykän niskan takia katse pysyy kymmenen metrin päässä ja tällä kävelyvauhdilla ehtii jo kohdalle saapuessa unohtaa mitä siihen sektorille jäi väistettävää. Elämä vie. Niih. Eikun lirskislärskis ja U-käännös kotia kohti. Kiai.

Otin itsetuntoni pönkäksi pari todistekuvaa köntsistä, joista toista toisen kohdalla yllättäen älyni jatke nimeltä Sony Experia kysyi notta “Haluatko liittää kuvan kohteeseen Satama-Sanni?” Äääh tuota huhhuh… En tiedä näyttääkö hevonköntsä japanialaisen sonykeinoälyn mielestä jotenkin lappeenrantalaiselta vety-/atomi-lihapiiraalta kaikilla mausteilla, mutta vastasin harapaislaisen kohteliaasti puhelimelleni että ei kiitos. Ihan niin nälkäinen en ole ja syön sen vedyn joskus toiste, kun seuraavaksi näillä huudseilla lenkkarit jalassa hiippailen. MOT.

Perinteitä kunniottaen

Tykkimies Mikapetteripunakuono

Jopon tarakalta Gaudeamus IigiTuurilla skumppalasin varteen

Jo joutuu senverta armas aika notta burananmakuiset koulutraumat alkaa aamuyöstä taas hiiviskellä tinnituksen sekaan. Itse aloitin koulutiellä kompastelun jo ennen Kekkostoliiton auringonlaskun aikoja, äidin kyyditessä oranssilla jopedilla tiedonhaluista pikkusälliä elämänsä ensimmäistä oppimapaikkaa kohti niillä itärajan mutkaisilla sorateillä, joissa on viimeisen kerran ollut liikenneruuhkaa sisämaan suuntaan kesäkuussa 1944. Ensimmäisen opinahjon kahtatoista oppilasta palveli kaksi opettajaa, keittäjä ja huugo (ilmeisesti talkkari). Ulkohuussin kattopahvilla päällystetyn pissalaarin katku ällötti ja Huugon olohuoneessa ison messinkisen tuuban vieressä katsottujen mustavalkoisten koulu-teeveelähetysten neuvostoliittohenkiset surffitukkapedagogit loivat opintien alkumetreille kafkamaista melankolinaa oppimishalukkuutta hölmöyttään heikentäen. Telinevoimistelusta siirryttiin tamburiinipiiriin vasta kun Sirpalta oli murtunut urhohypyissä ranne ja Petriltä nenä. Ja niin sano ritsräts myös urheiluinnostus vuosi(kymmeni)ksi eteenpäin. Oppimistuloksiksi jäi se miten vaikeanoikein ylitetään kahden tien liikennetön risteys rehtorin valvonnassa sekä miten kovaa kumahtaa karvahatun läpi kahden metrin päästä keskelle otsaa täysillä heitetty koristeomena. Sekä se miltä näyttää lähimetsään melkein eksynyt ja voimasanoja pidättelevä opettajatar, jonka saapas on juuri hörpännyt ojavettä piripintaan. Epäilen edelleen että se kalliolla nähty ilves oli huugon kissa. Muttamutta…ensimmäisenä kotiläksynä lyikkärillä söperretty sivullinen iso A kirjaimia…

Seuraavaan opinahjoon vei jo puolet matkaa ihan oikea pikitie ja linjabussi. Henkilökunnasta oppi tekosyyttömyyteen perehtymätön nuoriso ensimmäistä kertaa aistimaan aikuisten ihmisten epävarmuutta, mutta sai samalla hyvän kuvan siitä miten ammatissa kuin ammatissa pärjää jotenkuten vaikkei kovin montaa siihen liittyvää taitoa hallitsisikaan. Pannuhuoneen vieressä käsityöluokan kummitushuoneessa valmistettujen artefaktien toimivuus oli toissijainen arvosteluperuste, koska puuautoissa ei renkaat pyörineet, lintulaudan maalinhaju karkoitti kaiken eläväisen kilometrin säteeltä ja tuoli kesti hädintuskin kukkaruukun painoa ilman multaa tai sen päälle pakkovirkkaamaani van Gogh-tyylisuuntaista ”pöytäliinaa”. Rättikässä ei ole esiteinipojan hommaa. Takapihalle ei saanut mennä, kalliolle ei saanut kiivetä, ulkokäytävää ei saanut kävellä, mutta pihalla sai seistä ja tuijottaa parvekkeelle kiinnitettyä Jippo-lehden tuulimittaria. Toki sai myös roikkua ankeassa metallitelineessä (ennen kuin Kari tippui siitä pää edellä tonttiin), kaivella talvella lumiluolia (ennen kuin kaima unohti tehdä omaansa ulko-oven), keinua, painia ja tapella. Pesispeli pelotti, koska lukkarina oli 27-vuotias miesrehtori jonka heittovoima vastasi ainakin 16-vuotiaan tytön vastaavaa. Mittanauhan puutteen sekä opettajan silmämääräisen tilanhahmotuskyvyttömyyden johdosta juoksin 10-vuotiaana umpiheinikossa 100 metriä aikaan 32 sekuntia ja cooperin testissä 3600 metriä.  10-vuotiaana. Rehtorin yhdellä sormella säestämän ja raakasti nuotin vierestä pysyvästi muistikuvissa pilalle örinöidyn suvivirren kauheuden peitti onneksi alleen urkuharmoonin vuotavien palkeiden pihinä. Onneksi koulun musiikillisesti lahjakkain tyttö opetteli ilmeisesti tämän kauheuden näkemisen seurauksena pikakurssilla soittamaan kaksikätisesti. Oppimistulokseksi jäi rehtorin huoneessa käydyn isotissisen puheterapeutin vesihiisinhissisihinät ja pokerina valehtelu (terveyssisarelle tuulikaappiin kaatuneesta virtsanäytteestä).

Kolmannen opinahjon liittymän läheltä ja siitä kauppa-auton pysäkistä kaupunkiin päin olikin jo vedetty katuvalot. Tyhmyyden tiivistymiseen oli edellistä mainiommat edellytykset, koska pikkukansaa riitti jo kolmeen kerrokseen. Koulun vierestä talon ostanut maailmannapa häiriintyi linnunlaulustakin ja kiertävä enkun ope Benjam löi palloa pidemmälle kuin meidän luokanvalvoja Veke vihreissä teryleeneissä. Oppimismuistona ainoastaan takaperin luistelu sirklaten sekä pinaattiletut plus mustikkajumpparahka, koska aika on kullannut muut muistot pysyvästi päästä pois.

Yläasteen pihan viihtyisyyden oli aikoinaan luonut deedeeärräläinen viivotin ja Lemminkäisen asfalttikone. Tali-Ihantalan juoksuhaudoista elämänilonsa kaivanut matematiikan maisteri menettäisi nykykoululaitoksessa opetuslupansa ennen ensimmäistä ruokatuntia ja kässäopen maksa lensi kuulemma krematorion katosta  kiertoradalle heti kun lyötiin tulet alle. Köksäope oli periaatteessa mukava ja kaukonäköinen, koska osasi jo varhain ennustaa tulevan elämäntehtäväni sijaitsevan mahdollisimman kaukana keittiövälineistä. Äidinkielenopettajan myöhemmistä sukulaisista tunnetuimmat ovat olleet Tiivitaavi, Hipsu, Laalaa ja Pai sekä bilsanopettajan reinkarnaationa Beatles. Ai sitä jokapäiväistä riemun tunnetta kun kello soitti kotimatkalle. Ulkoilmaongelma on nykyisin jo muuttunut sisäilmaongelmaksi ja seuraava remontti tehdään vihdoinkin dynamiitillä, mutta ikävä kyllä tilaisuuden istumapaikkaliput on jo myyty ennakkoon. Pysyvästi teinipojan mielenmaisemaan häilymään jääneenä silmäkarkkina se, kun ihananmuotoinen ruotsinopettajatar korjaili polvet suorana lattialle kaatuneen liitulaatikon. Oppimismuistona ”be emp ent er ge miss ver zer”, ”ni har överskridit den tillåtna hastigheten med 17 kilometer i timmen” ja musiikkiluokkalaisen kvinttiympyrä. Hyvin(pä) on noilla pärjännyt.

Valkolakkikoulussa alkoikin pääasiallisen mielenkiinnon kohde siirtyä pikkuhiljaa matematiikasta mopojen kautta minttusuklaasta mimmeihin ja oppimistulokset riippuivat lähinnä säistä eikä asiaa helpottanut se pieni arkkitehtooninen yksityiskohta että lukiomme yläkertaan kävelivät samoista portaista opiskelemaan Ne Kauppaopiston Naiset. Uuurgh. Opintieni hormonihuuruisimmat mailit. Kasariluokkakuvaa katsoessa ei voi kun tyytyväisenä ihailla nykynuorison viisautta niin muodin kuin kaiken muunkin suhteen. Kahden ja puolen vuoden alkuhämmennyksen jälkeen alkanut loppukiri täräytti semmoset pojot plakkariin, että matematiikanlehtori melkein liikuttui lähtökättelyssä. Oppimismuistona yo-kokeessa äitin tekemät voileivät lauantaimakkaralla sekä ”India stinks” mikä jäikin sen tentin ainoaksi vääräksi vastaukseksi. Aaargh. Vieläkin harmittaa se yhden kirjaimen virhe. Turhan ylimielisyyden hinkkasi kuitenkin pois psyykkeestä heti perään armeijan karhea sarka.

Armeijan buutattua aivotoiminnan kuluikin itsenäisen ajattelutaidon uudelleenkäynnistämisessä tekun luokat 1-2. Tekniikan tylyyn professioon tutustuminen alkoi Korelan siwan aletonnikalapurkkihäkistä. Sillä löpöllä vedettiinkin sitten termodynamiikkaa pipon alle seuraavat kolme vuotta; viisi tontsapurkkia plus makaroonit kymmenellä markalla niin riitti hoppalooraa viikoksi ja opintotuesta vielä perjantai-illaksi kumpaakin handuun täysi muovipussi keskinotkeeta mallaskuraa notskipaikan reipashenkiseen laulupiiriin. Matka kohti aerodynaamisesti ideaalista insinöörin pisaranmuotoista vartaloa alkoi näistä nuoruuden vartalonympärikiertäjälihastreeneistä. Oppimiskäyrä oli edellisentyypillisesti se absoluuttisesta nollapisteestä alkanut puoliparaabeli, jossa opettajat yritti parhaansa mutta muut luokkahuoneen luupäät ei. Ennen kuin tajusivat että ei jumalauta tämän hauskanpidon jälkeenhän pitäisi lähteä oikeesti töihin. Elämän ensimmäisen sähköpostin lähettämisen kunniaksi vedettiin melkein lippu salkoon ja puheluita varten säästettiin kaljarahoista kaikki kiiltävät kolikot. Ulkoluku peittosi logiikan puutteen ja taskulaskimissa oli edelleen vähemmän muistia kuin siinä ensimmäisessä kuumoduulissa. Opiskelija-asuntolan värimaailman painostavaa ilmapiiriä raikasti ainoastaan betoninvärisen suihkuhuoneen homeiset seinät. Oppimistuloksena koripallotermistö, ”Karhula ei kuulu Kotkaan”, Junnu Vainion laulunsanat sekä korvien välisen kyberavaruuden hämärässä välimuistissa Ravintola Kairon äkkijyrkät portaat.

Tekniikan maisterimakkaratehdas karsi jo ennen kättelyä turhan itsevarmuuden ja matematiikan oppimateriaalin oli hankkinut ulkoavaruuden kavereiltaan Kapteeni Kirk. Fiksuimmat ymmärsivät rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä ja riman hipoen ylittämisestä oli muodostunut oma taiteenmuoto ainakin niiden omaan aikajatkumonsa kuplaan pyörimään jääneiden Wanhan liiton professoreiden kohdalla. Osan niistä olisi huoletta voinut päästää Nasalle rakettia suunnittelemaan muttei helevetissä lähimarkettiin kauppalistan kanssa. Tekniikan maisteri kun on teoriassa käytännön mies (tai nainen). Kurssit tuli läpirämmittyä vaikkei vieläkään osaa edes jokaisen läpikäydyn kurssin nimeä lausua. Edes suomen kielellä. Enkä millään muullakaan. Flashbackkinä opintieni viimeiset metrit, jossa koulun rehtori opasti viimeisiä askeliaan teekkarina hoipertelevia puolihumalaisia että skumppalasia ei saa vetää naamaansa suoraan lavalla vaan sen kanssa pitää kävellä omalle paikalleen ja juoda se vasta merkistä. Hyvin on jätkät pärjänneet elämässä vaikka lähtö hieman huteralta näyttikin. Oppimistuloksena lähinnä se, ettei sillä ole väliä mitä sanot vaan se miten asian esität. Olen panostanut siihen.

Siinä meikäläisen koulutie koko karuudessaan: oranssin jopon tarakalta skumppalasin varteen. Nyt eikun ”Gaudeamu Igitur” te nouseva nuoriso missä vaiheessa polkua sitten olettekin. Tämä TippaLinssi ottaa hatun päästä.