Jouluhuussimuistio Asta Ööhön

Mika Teen jouluhuussin luukku 1/24. A = Ahdistus. Joulunaikaan on fantastiljoona syytä ahdistua kaikesta inhimillisesti mahdollisesta ja mahdottomasta, koska arkipäiväisetkin asiat tehdään asiaankuuluvalla jouluangstilla. Kausiahdistus laitetaan tulille jo pikkujouluissa, joissa fyysisesti ja/tai henkisesti työ-/treenikaverilta saatu turpaanrunttaus ylläpitää jouluisen tausta-ahdistuksen hyvinvoivana loppiaiseen saakka ja kipeimmät urheiluseuran pikkujoulutraumat herättävät vielä kolmen vuoden päästäkin säännöllisin väliajoin touretten syndroomarefleksillä herätyskellon korvikkeena eikä lääkettä löydy. En minä osaa tuota tuon selvemmin sanoa ainakaan tämän fonttikoon rivinväleillä. Muuten jouluahdistus on pitkälti suomalaiskansallinen ominaispiirre. Enpä usko, että monessakaan maassa kaikki joulunajan pääuutiset alkavat ilmoituksella kuinka monta ihmistä on tähän mennessä saanut surmansa tieliikenteessä. Aaaargh.

Jouluahdistuksen ensikosketuksen allekirjoittanut sai jo koulun ensimmäisessä kuusijuhlassa, jossa KAIKKI muut opettajia myöten sai kivat pikku lelulahjat ja meikäläinen tietysti 100 gramman levyn tummaa taloussuklaata. Pirkko-ope ehti kuitenkin hetkeä ennen kyyneleitä vaihtaa sen pelikortteihin, joiden laatikon kannessa oli oravan kuva. Sen ajan koulujoulun opetusohjelmaan kuului hallitun pehmeä laskeutuminen vittumaisuuden maailmaan. En tiedä hoidetaanko nykyaikana lievästi ärrävikaisen pojan kroonista ujoutta pakottamalla yleisön eteen paperikruunu päässä sekä pahvitähti kädessä ja laulamaan vapisevalla äänellä että ”yksi herrlla ja kuningas murljaanein maasta”. Sattuu vieläkin. Yleisössä oli havaittavissa selkeää liikutusta ainakin kahden hengen osalta, muttei välttämättä näytelmän sisällön johdosta...eikä ole ollut myöhemmin apua työelämässä näistä kokemuksista. Päinvastoin. Joulutraumojen TOP-3 joukossa molemmat edelleen. Kyllä osaa joulumuistelot kirvellä välillä sieltä mistä ei rapsuttaa voi. Jos vielä joku ihmettelee miksi minun joululakki on punaisen sijaan musta....

Mika Teen jouluhuussin luukku 2/24. BC = Before Christ. Ennenristusta tätä nykymuotoista Pohjolan perukoille pakolla painittua keskitalven juhlaa vietettiin savupirttien hämärissä syöden, juoden sekä köyrien niin kauan kunnes laareissa pohja näkyi ja osittain siitä johtuen viimosia joululahjoja joutui odottamaan sinne syyskuun loppuun asti. Ristiretkien jälkeen ei käytännössä muuttunut mikään muu kuin se, että täsmälleen samat juhlamenot tehdään huonolla omatunnolla ja sisälukutaidon mestareilla on yhden kirjan verran tekosyitä arvostella oikeasti hauskaa pitäviä. Nykymuotoisenmuovisesta joulusta saamme syyttää Kolumbusta, joka ylitti Atlantin.

En muista enää kummalla puolella tätä ajallista rajapyykkiä oma lapsuus oli, koska se oli niin kaukana viime vuosituhannella. Wahnaan pahaan aikaan Hong Kong kuului vielä englannille ja made in siellä tehdyt lelut toi lähes kotiovelle Joulupukin lainaama E. Kääpän kauppa-auto isossa Anttilan pahvilaatikossa. ”Lähes kotiovi” oli maaseudun mitoissa 500 m päässä oleva maitolaituri ja pahvilaatikon jemman tiesi perheenjäsenistä kaikki muut paitsi minä, kolme koiraa ja 9 belgialaista broilerikaniamme. Selvitin kyllä jemman, mutta olivat pahalaiset siirtäneet sen muualle ja seuraavan joulun alusviikot kyttäsinkin sitten yhtä jofan putkihokkarilaatikkoa, jonka ketkut oli täyttäneet sanomalehdillä. Sekin vielä. Psykoloogien mukaan jouluvalmisteluissa esikoiset on ottavinaan vastuuta, keskimmäiset on luovivinaan ja kuopukselle ei koskaan puhuta totta. MOT.

Mika Teen jouluhuussin luukku 3/24. D = DDR/Delux Airam. Joulukuusen kynttilät ennen ja jälkeen kauppa-autoajan. Weihnachtsbaumbeleuchtung-kynttelisarjan pahvilootan kannesta kertasin kerran vuodessa ne itäsaksankieliset sanat, joita ei Korkeajännitysten puhekuplista sisarusparvemme kokeneempi kaarti suostunut minulle ääneen lukemaan. Karun tyylikkäät ja kommunistinkin kuuseen sopivat kansankynttilät oli tehty kestämään kapitalistien käynnistämä maailmansota, mutta omiemme matkan päätti joulukiireissään niiden päälle istahtanut isäpappa ja pelkän tuijotuksen käskemänä matkaan singahtanut joulupukin korvike toikin sitten vieläkin kuuleman mukaan käytössä olevat suomalaiset Airamit. ”Kato miten hienot löysin ja tässä Delux-sarjassa on vielä kaksi kynttilää enemmän kuin noissa vanhoissa weihnaksbeebeleissä” oli räplyn perusteella aivan väärä leperrys joulustressin siinä vaiheessa, vaikka yrityksenä oli aidosti palauttaa joulurauha ennen Suomen Turkua. ”Mieti nyt yksi sana kerrallaan mitä sanot”- hoettu paluumatkan itsesuggestiomantra ilmeisesti tältä henkisesti heikomman sukupuolen edustajalta unohtui The Katseen edessä ja kepeän keskustelutaidon vahvuudet talloi lattianrakoon taas kerran se siro pinkki nokian kolmeysi. Tulihan se nauru lopulta, kun hyvin harjoitellun anteeksipyyntödialogin ”omenapuun omenalla loistaa Airami” esitti keski-ikäinen Starsky ja sen esiteini Hutch. 

Mika Teen jouluhuussin luukku 4/24. E = Emokarhu (Mater ursus arctos horribilis). Vastakohtana siihen vihitty Upponalle (Grankulla Köping). Äiteeihmisten joulustressievoluutio aatonaatonaaton ja joulurauhanjulistuksen välillä tunneskaalansa via Dolorosa-polulla epätoivosta paniikin kautta kauhuun sosiaalisten kykyjen pikkuhiljaa hiipuessa epämääräisen murinan ja eestä pois-karjaisujen välimaastoon. Ja hetken aikaa suomalaisten kattohirsien alla vallitsee täydellinen ykseys ja yksimielisyys huoneenhaltijoiden ottaessa tilat haltuun aseenaan moppi, ämpäri, kauha ja kulho. Keittiön kaappihyllyjen maanis-depressiivisen jouluhinkkausrituaalin tarkoituksesta ja merkityksestä on vielä väitöskirjat tekemättä. Kotikeittiökehässään puhtauden puolesta taisteleva pullantuoksuinen emokarhu osaa myös huolellisesti laittaa henkisen kivun aasinsillaksi luottamuksen ja kontrollin väliin. Niih. 

Emokarhun luomassa käänteiskommunikaatiomenetelmässä informaatiovirta liikkuu telepaattisesti mykästä tuijottajasta puhuvan pään tajuntaan änkytysnopeuden kasvaessa ajan funktiona; menetelmän jouluversiossa iskä on puhuvinaan, äiti kuuntelevinaan, lapset tottelevinaan ja eläimet ymmärtävinään. Lopputulemana juuri paikalleen laitetun joulukuusen (isoemokarhulta perinnöksi saadun) alusliinan päällä airamien tuikkeessa kimalteleva koiranpökäle; siinä hiljaisuudessa rehellisen palautteen antaminen vaatii 12 vuoden mäyräkoiran elämänkokemuksen mukanaan tuomaa kansalaisrohkeutta ja söpöyttä.

Mika Teen jouluhuussin luukku 5/24. F = Fyffe. Jouluna laitetaan tilit sileiksi maaliskuuhun asti ja parasta pöytään aikaa, vaivaa, promilleja sekä virkavaltaa säästämättä. Ensimmäiset jouluaiheiset Anttilan kuvastot tulee lokakuussa ja teknisen viraston äijät kiipeää puuhun laittamaan taas kerran ne liikuttavan hienot jouluvalot Valtakadun lehmuksiin. Suomen pankki painattaa jouluksi niin paljon rahaa, että sitä tuntuu riittävän kylliksi jokaiselle mainosmiehen nurkkaan ahdistamalle joulumielelle...

Jumalauta oli joulumieli kaukana, kun kolmen aikaan yöllä kännykkä piipittää kahteen otteeseen ja meikäläinen tietysti ryntää täysillä keittiöön tsekkaamaan onko nyt joku hätä jossain. Siinä sitten kalsarisillaan silmät rähmässä yritin tärisevin käsin saada älykännyn hipelöintinäppäimistä outlookkia auki vain huomatakseni notta siellä eräs postimyyntifirma ilmoitti minun kanta-asiakkaana saavan huomenna tilata jouluverhot 20 % alennuksella. Ai saatana. Sillä hetkellä oli sen verran melatoniineissa, että verhojen tilaaminen aika alhaalla prioriteettilistalla. Ja sen kanta-asiakas-statuksenkin kanssa on vähän niin ja näin; ainut vehje mitä olen sieltä tilannut on Omronin verenpainemittari ja ehkä tämä viesti oli sitten sen testaamiseen liittyvä seurantasoitto.

Mika Teen jouluhuussin luukku 6/24. G = Gigakalori. Sen Äiteen laittaman kystäkyllän johdosta Suomijoulun ajaksi valtakunnassa käyttöönotettava energialäskinkeräysyksikkö. Keskimääräisen suomijoulun pötsiä kohti mätetty joulutankkaus sisältää palttiarallaa 10 000 kilokaloria eli suomineitotasolla noin 58 GWh puhdastaa bioenergiaa lumenvalkoisena laardina, jota päivystävät patologit saavat sitten pyhien välillä onnellisena mättää isommalla kauhalla eestä poies. Joululäski on uusiutuvin luonnonvaramme, jonka keskiverto suomimies pystyy hinkkaamaan vyön päältä pois maaliskuuhun mennessä. Mikäli pystyy olemaan siihen asti syömättä ja juoksemaan kerran päivässä maratonin ees-taas täysillä tai on muuten luumuhillolla pystynyt muuttamaan putkistonsa läpipaskoksi. Vittuilun äärimmäisin muoto on antaa joululahjaksi kilon konvehtirasia, jonka kanteen on teipattu kymmenen kerran lahjakortti kuntosalille. Aitoa sisarusrakkautta. Myöhästynyt kiitos.

Joulun jälkiahdistuksen päähänpotkimisen aloittaa naistenlehtien kannet jo lokakuun numeroissa, joissa pelkästään poskipäistään hymyilemällä yli 10 kg painoa pudottaneet tyrkyt kertovat tarkasti mitä eivät aio jouluna syödä. Normaalijärjellä ja –itsetunnolla varustetut aikaihmiset kyllä ymmärtävät, ettei yleisterveyttä juuri heikennä vaikka kolmen päivän ajan vuodessa vetäisi hiekoitussepeliä naamaansa karjalanpaistin seassa. Henkinen kantti heiluu kyllä koko laajakaistan leveydellä, mikäli uskoo näitä heikompilahjaisia lääkärikirjan plaraajia…varsinkin kun samaan aikaan televisiossa Välimäen Hanssi vetää isolla lusikalla voita pannulle. Läskin poistopuolen syyllistämisprosessissa ajaa saman asian ilmaisjakelulehtien lepää-rauhassa-tai-saat-turpaan-kampanjat, joissa lukijoita herkistää koko sivun verran söpönlöpöillä fonteilla punaiselle pohjalle kirjoitettuja rauhallisen joulun sekä levon toivotuksia joka hemmetin veturiveistömöltä ja viereisellä sivulla mätkii kahdeksan unssin hanskoilla huonoa omatuntoa joulumieliin ja nyrkkeilysäkkiin kauniisti irvistävä sukupuolihybridi B-kupin tissivaolla. Vanhempi väki suuntaa tapaninpäivänä työväentalolle sydäritansseihin kainaloissa Menneniä ja Fiitä. Niiku aina ennenkin.

Mika Teen jouluhuussin luukku 7/24. H = Hiki. Kansallisen hikoilukulttuurin vuotuisena kohokohtana Suomijoulun asema lienee kiistaton. EU-komission totaalisaunakieltoa odotellessa hiipii kaikenkokeneiden suomenharmaiden hajureseptoriemme iloksi joulun neljänneksi tutuin nenäkarkki heti kinkun, kossun ja senkan jälkeen. Tämän supisuomalaisen joulutuoksumaiseman kriittisimmän stressimittarin tasonnostimena käy krosomiriipuvaisesti joko kauha tai kola/muu lumenluontiväline. Ilmastonmuutoksen edetessä poistuu pikkuhiljaa jouluaskareiden välttämisen tekosyistä ensimmäisenä lumenluonti ja kiihtyvässä tahdissa estrogenoituvassa yhteiskunnassamme selitystaitogeenin miespuolisena vastineena tähän asti toiminut pakorefleksi pakkomuuntautuu seksuaalis-sosiaalisia taitoja simuloivaksi fraasiautomaatiksi, joka melkein ottaa huomioon myös toisen ihmisen tunteet. Ja sen lehmien lentokoulun rehtorin joskus Paasikiven aikaan allekirjoittaman todistuksen sen aikaisten tahtomisten myötä- ja vastoinkäymisiin vetoaminen ei paljoa vähempää voi rinnanmitalla Jurkkakisan voittavaa kiinnostaa. Ne wanhat hywät ajat... Nimim. seitkytluvun jouluista jotenkuten hengissä selvinnyt. 

Mika Teen jouluhuussin luukku 8/24. I = Ihmeet. Suomijoulun suurin ihme tuskin nykysuomalaiselle enää on Jeesuslapsen syntymä vaan se että mihin Suomesta on hävinnyt ne kolme viisasta miestä ja se yksi täysikäinen neitsyt, jotka täysmittaiseen joulunäytelmään tarvittaisiin. 

Muita jouluaattoni ihmeitä ovat olleet ”lennokas” vatsatauti, puoli metriä risteyksessä lyhentynyt auto, lumisodassa haljennut kypärä, eläinlääkärin pihalta karannut kissa sekä Volvo Amazonin ali pulkalla laskenut luokkakaveri/naapuri. Sekä se legendaarinen jouluaamun ensituhnu, jolla olen kerran pysäyttänyt Saab 96:n täydestä vauhdista kuutostiellä; kuski oli palautunut ajokuntoon vasta kun auto oli täysin tuuletettu. Ruotsi-luokan liikkuvassa kaasukammiossa kun se korvausilma oli harvinaista herkkua muutenkin kuin jouluväkevyyksisille ihmisbiokaasuille. Ai lav lanttulaatikko sanos rallimies.

Mika Teen jouluhuussin luukku 9/24. J = Jarmo. Sukunimi Muistaakseni. Se omaan geeniyhteisöön naitu pseudosukulainen, jonka nimeä ei kukaan pakollisilla sukulaiskäynneillä käydessä muista. Todistaa olemuksellaan vääräksi väitteet että vaatimattomuus kaunistaa tai että ulkonäöllä ei ole merkitystä jos on sisäisesti kaunis. Istuu albumikuvissa aina laitimmaisena vasemmalla silmät kiinni ja mummelit kirjoittaneet varmuuden vuoksi nimen kuvan taakse kuulakärkikynällä. Muistaa MS-DOSsin sekä kuusnepan ja ikävä kyllä puhuu niistä myös mielellään. Osaa yhden vitsin ilman loppuhuipennusta ja kaksi sanamuunnosta, joista toinen on arvauskeskus. Eehhehheee miten meinaa aina se joulukusi lirahtaa housuun niille jutuille nauraessa (vaikka minulle on monella katseella alleviivattu ettei se sarkasmia ymmärrä). Keskiasteen kaupallinen koulutus ja töissä pankissa tai vakuutusyhtiössä toimistohiirulaisen hommissa. Suurimmat saavutukset viestikorpraalin natsa, hiihtokisojen kolmas palkinto sekä suvun persoonallisimman näköiselle naisihmiselle kesinä -91 ja -93 sekä syksyllä – 97 lahjoitetut kohtalaisen hyvin toimineet siittiösolut. Alla Toyota Corolla päällä pujoliivi.

Mika Teen jouluhuussin luukku 10/24. K = Kuusi. Yhdessä kuusessa on Tohtori Sampo Smolanderin mukaan noin 150 000 neulasta. Näistä 10 000 jää myyjälle lähtiessä, 10 000 auton takakonttiin, 50 000 ripsahtelee pikkuhiljaa polkkarin lattialle ja 10 000 muualle asuntoon kuusta pois raahatessa. Vuoden haljuin hetki on laittaa käytetty kuusi roska-astian viereen; enkä yhtään ihmettele miten se jakso lapsena niin paljon vituttaa. 

Omassa lapsuudessani kuusenlaitto oli aina puolentoista miehen homma, jossa isompi hoiti osto/lainaus tmv. hankinnan sekä jalkaanlaiton ja minäpienempi ojentelin kirveitä, puukkoa, avaimia, laastaria, vatupassia sekä loppumetreillä toimin liikkuvana ovenpönkänä. Ja vaikka miten himmasimme kuusen ihan vatupassilla, niin joka kerta jonkun ensimmäisenä ohijuoksevan naisihmisen kommentti oli sekunnin vilkaisulla että se on vinossa. Ei koskaan ollut. Eikä kuplavatupassi voi olla rikki. Kuusenkoristelun äänekkäin vaihe oli kynttilöiden viritys ja suomenlippunauhat ym. muovipallerot meni oksille jo selvästi pienemmillä adrenaliineilla, joskin pääosa suklaakävyistä sekä kis-kis-karamellit katosivat sen jälkeen kun mäyräkoirista nuorempi ja laihempi oppi seisomaan kahdella jalalla...Meillä ei ollut tapana olla keskiarvoa missään asiassa. Muovikuusi on rikos ihmiskuntaa kohtaan, enkä koskaan astu huoneeseen jossa on yhtä aikaa muovikuusenomistaja ja teräviä esineitä. Luottamuksen voi menettää vain kerran. 

Mika Teen jouluhuussin luukku 11/24. L = Lahja(t). Suomijoulun mystisin ilmentymä ja mielenmasennin. Tässä iässä alkaa olla jo sen verran elämänkokemusta, etten enää verisukulaisten kanssa suostu marraskuusta loppuvuoteen päin keskustelemaan muuta kuin säästä tai talvirenkaista. Ettei taas  tarvitse menneiden aikojen joulujen tapaan liikuttuneena nostaa samasta (!) muovikassista vuosikymmenten saatossa tutuksi tulleilla käsialoilla söperretyistä Mika-nimetyistä laatikoista kahta identtistä pientä bongorumpua. Tai kahta samanlaista Mannerheim-kirjaa. Tai kahta vihreää Selätin-kuntoilulaitetta. Tai 2,4 kg niitä ”ihan hyvänmakuisia” Fazerin vihreitä marmelaadipalleroita. Luova ajattelu/suora kommunikointa eivät aina ole geeniperäisiä ominaisuuksia. Sinä päivänä, kun joulahjapaketeistani löytyy kaksi lumilapiota tai kaksi settiä Ford Mondeon talvirenkaita, niin julistan joulunvieton osaltani virallisesti päättyneeksi.

Itseäänhän näistä saa kiittää, koska aikoinaan meillä oli tapana etsiä toisillemme mahdollisimman typeriä lahjoja ja tässä kisassa olin omasta mielestäni voittamaton. Kolmion muotoon sahattu kakkosnelosen pätkä, johon oli maalattu tonttuhattu+suu+silmät ei sinällään ollut meidän mittapuulla mitattuna omituinen lahja, mutta pakkasin sen n. 30 kerrokseen paperia ja päälle printtasin virallisennäköisen tarran ”Särkyvää. Tämä puoli ylöspäin.” Todistajan mukaan oli toiminut ensimmäiset 5 minuuttia sunnitellusti. En ole kyllä nähnyt kirjahyllyssä Le Monde-lehteen käärimääni Paavo Väyrysen väitöskirjaakaan. Nauhurin puute on aika heikko selitys sille, miksi kirpparilta joululahjaksi löytämääni VHS-kasettia ”Vermon ravit 29.8.1993” ei ole enää kokoelmissa.

Mika Teen jouluhuussin luukku 12/24. M = Muzak. Melkein kuin musiikki, muttei ihan ylitä sanan määritelmän minimivaatimuksia. Sylvian joululaulu saa joulumielen hiipimään saunan taakse, jossa kaikuukin jo perinteiset suomisynkkyydet örisijöiden taitotason vaihdellessa välillä mattijateppo viiva marttitalvela. Jokainen (vain) itseään kunnioittava suomalaisartisti on jossain uransa suvantovaiheessa tehnyt oman ”kauheimmat joululaulut”-kokoelman. Ja Oi Jouluyö on pakko vetää vaikka oma ääniala mahtuu pianon koskettimilla yhden käden peukun ja pikkurillin väliin ylärekisterin sointuessa yhtä kauniisti kuin Antti Tuiskun vanhan kotitalon ovensaranat. ”Raskasta Joulua”-liike on tehnyt viime vuosina loistavaa työtä kansallismielenterveytemme hyväksi, vaikka marketin taustamusiikkina Marco Hietalan Varpunen Jouluaamuna saakin kaupan mummelit istahtamaan rollaattorinsa penkille ja kaivelemaan apteekin namipurkin pompantaskusta.

Ovikellotehtaan muzak-osaston karvareuhkasibeliukset ovat ”säveltäneet” myös mukavaninhaa taustatilulilua muuten tunnelmaltaan niin modernin realistiseen Lappeenrannan keskustan kävelykadun kahden jonon joulukoppikylään. Hyvä niissä tasatahdeissa on kaupungin parhaiden piponvirkkaajien kyräillä hypotermisen syyttävästi kulmiensa alta ostamatta ohikulkevia ja glögiteltan takana kakkahätäisten vääntää omaa joulutorttuansa kaupungin paraatipaikalle pystytetyissä bajamajoissa. Harmi että ne harmaansiniset kakkamajat käännettiin eka viikon jälkeen kyljittäin alamäkeen, koska avoimet ovet ovat mun mielestä aina vieraanvaraisuuden merkki. Muzak mukaanlukien kokonaisuus on hillityn apea. 

Mika Teen jouluhuussin luukku 13/24. N = Natsitorttu. Ruotsissa kielletty perinteisistä perinteisin laksatiivikaloripläjäys ja tässä asiassa olen kerrankin ruotsalaisten kanssa samaa mieltä. Karjalanpaistiksi jossain päin kutsutun porkkanarasvavesilihalillun ohella toinen joulupöydän pikkuyrjökkeistä, joita pystyy pokerinaamalla kehumaan tosihyviksi suvun matriarkoille vain istumalla nastan päällä ja laulamalla samaan aikaan sisäisesti seitsemän kertotaulua mollissa. Ei auta vaikka syliin rapiseva voitaikina olisi ihan itse tehtyä, jos sen päälle on räntätty lusikallinen liidlin amalgaamit sulattavaa luumuhilloa. Tämän joulukauhistuksen perinneruokastatusta epäilen yhtä vahvasti kuin karjalanpiirakan, koska minun historiankirjojen kuvissa en ole suomalaisia riisipeltoja juuri nähnyt. Osa suomalaisen joulupöydän herkuista poistuu luonnollista tietä menuusta suvun vanhimman mummon viimeisen hampaan myötä, koska ne toimivat vielä huonommin soseutettuna. Oman äidin itse tekemiä laatikoita paremman makuisia jouluruokia en tosin ole edes vaivautunut etsimään, koska semmoisten löytäminen ei ole mahdollista. Jonkun on aina oltava paras jossain lajissa ja käsi sydämellä minulla oli etuoikeus maistaa joulun laatikkoruoissa mestarin kosketus. Äidit on joulussa parhautta. Ja isosiskot hauskimpia, koska ne ottaa kaiken niin tosissaan.

Mika Teen jouluhuussin luukku 14/24. O = Ostaminen. Lahjojen pakonomaiseen ostamiseen löytyy netistä apua erilaisten lahjakoneiden muodossa. Laitoin jo sukulaisille yhden suomalaisen nettiosoitteen, koska lahjakoneen ehdotukset mieslahjaksi alle 100 euron luokassa olivat: Kylpyharja, Lumilasta, Lumilapio alumiinilistalla, mattoteippiharja, kannellinen rikkasetti, pussilakana ja Huhuu-matto. Elämyksistä meikäläiselle sopisi tietokoneen mukaan lahjaksi käsistä lukemisen lahjakortti, osuus tuulisähköyhtiöstä, polkupyöravakuutus ja avainkortti apteekkipalveluihin. En usko, että ihminen pystyisi tuon parempaa lahjalistaa minulle luomaan. 

Harmi ettei nettejä ja lahjakoneita ollut minun lapsuudessa. Olisin niin halunnut nähdä isäni liikuttuneen ilmeen, kun söpösti päällystämästäni paketista olisi paljastunut rikkasetti tai apteekin lahjakortti. Toisaalta hyvä ettei ollut; nimittäin ne edelleen hyllyssä paraatipaikalla olevat Mikan ostamat ”Tapio Wirkkalan isot lasipulut” ostin yhteensä kymmenellä markalla Meltolan Siwasta. Annoin toiselle kaksosista nimeksi Hong ja toiselle Kong.

Mika Teen jouluhuussin luukku 15/24. P = Pukki. Pukki ja Muna. Kaksi sanaa, joista eroottisia vitsejä pystyy keksimään ainoastaan juhlahumussa humaltuva suomenkielentaitaja. Helpomman huumorin ystävien pukkituleekassitheiluen-naamakirjapäivitykset alkavat heti ensimmäisten pikkujoulusaunakaljojen korkkauksen tienoilla ja Naurunappulasivun laskuri laulaa punaisena tapaniin asti. 

Pikkiskidinä pelkäsin aina Joulupukkia, Nuohoojaa ja Neuvostoliittoa. Nuohoojaa siksi, koska se näytti pahasti kauhtuneelta Ninjalta tappokolistelutyökaluineen ja pukkia sen kankean/kauhean teatraalisuuden vuoksi. Kai se nyt pelotti, kun isäukko lähti eteiseen kolistelemaan ja tuli hetken päästä takaisin tupaan punainen hattu + pahvinaamari päässä ja kysyi minulta notta kukas pienimies se tämä on? Enpä ehtinyt jäädä miettimään mihin sen muisti oli minuutissa kadonnut, vaan singahdin samointein hetekan sisään vaikka sisko yrittikin olla ennakoivasti oviaukossa koppia ottamassa… Ne sen ajan pahvinaamarit oli kolkkoa katsottavaa aikuisellekin ja hempeydeltään samaa luokkaa kuin jos Darth Vader ja Tapani Kansa olisivat saaneet lapsen keskenään; senikäisen elämänkokemukselle vähän liikaa suoraa kulmaa niissä pahvinaamoissa. Eikä se punainen hattukaan 400 m Neuvostoliiton rajasta asuvan pikkupojan pelkoa ainakaan hälventänyt… Huhhuh… eipä ole joulut enää niin jänniä kuin ennen.

Mika Teen jouluhuussin luukku 16/24. Q = Qtamo. Jos suomijoulua on suomiabonkin välillä vaikea ymmärtää, niin yritäppä demonstroida opiskelijabudjetilla sen viettoa useammalle maahamme jouluksi juuttuneelle ulkomaalaiselle. Imatralais-irlantilais-hollantilais-singaporelais-kiinalainen teekkarijoulu kuulostaa lähes yhtä Xsoottiselta kuin sen lopputulema oli. Ensimmäinen kauhistus Kaukoidän kavereille oli suoraan Suomen kielestä huolellisesti kääntämämme Joulurauhan julistus; eivät meinanneet kaverit uskaltaa ensimmäistä kaljaa korkata ennen kuin kerroimme että ihan leikisti vaan ne tuolla televisiossa meitä uhkailee. Heilläpäin kun ei ole tapana pelleillä silloin kun koko kansa kootaan television ääreen kuuntelemaan virkamiehen esittämää julistusta armeijan torvimusiikin soidessa. Tai muuten alkaa pamppu oikeasti heilua. No rauhoittuivathan ne sitten kun löydettiin englannin kielestä heillekin ymmärrettävät sanat ja elekielen viittomat. Tarkasti ohjeistamallani nyyttikestijouluaterialla maistui jopa epähuomiossa ostamani palvikinkku, mutta maksalaatikkoa ei suostunut syömään kuin perusviskeissään heiluva irlantilainen muristen jotain rusinoista sekä siitä miksei täälläpäin pidetä jouluaterialla paperihattuja päässä. Hollantilainen kummasteli kovasti, kun kerroin oppilasasuntolasäätiön joulusaunan kuuluvan vuokraan kuten sen viikottaisen saunavuoronkin. Siinä maassa kun saunoja on lähinnä punaisten lyhtyjen alueella…pientä eroa terminologiassa. Muuten oli ehkä eksoottisin suomessa viettämäni joulu. Ja varmasti hauskin. 

Mika Teen jouluhuussin luukku 17/24. R = Roskakuskit. Joulun kiihkeimmin odotettuja vieraita heti joulupukin ja poliisin jälkeen lienee roska-auton kuljettaja. Noiden joulumaisemiemme ahkerimpien muuramuurahaisten säkeissä poistuu pyhien välillä tilavuudeltaan lähes yhtenevä määrä yhtä turhanpäiväistä materiaa kuin minkä ne raittiit ja autoilevat punanaamat sinne 2 päivää aiemmin ulkovarastosta mamman pikku talttahampaille raahasivat. Yleisöosastokirjoituksista elämänsisältönsä ammentavat kestokuukautisista kuumien aaltojen tyrskyille pysyvästi siirtyneet puskistamussuttajat saavat taas kerran suoltaa palstametreittäin palautekakkaa nimimerkillä ”Veronmaksaja” loppukevennyksen muuttuessa melkein hauskasti loppusyvennykseksi.

Kyllä olisi 70-luvun lapsuuden joulu ollut nykymeiningillä karmea tapahtuma. Jos sen ajan Kuurmanpohjan perukoilla olisi 2010-luvun joulumeiningillä sössinyt sisäruokinnassa keskimäärin 7 ihmisen ja 3 eläimen populaatio, niin siinä olisi valoisaan aikaan lähtenyt tuo muodollinen perheenpää 1,5 tunnin välein joulusäähän roskapussin vientiin. Nykyihmisen 200 l päivittäisellä vedenkulutuksella olisi taattotartsanimme hinkannut tuvan, kaivon ja kompostin väliä palttiarallaa 100 kertaa päivässä eli 14 minuutin välein 10 litran sinkkiämpärit käsissään johonkin suuntaan joko tuomaan tai viemään jotain jonnekin. Lisäksi käynyt pari kertaa hakemassa halkoja sekä kerran kuusen ja lahjat. Eipä onnistuisi tämmöiseltä näyttöpäätenakilta enää tuommoinen. Pitää muistaa toivottaa mielessään hyvää joulua vesilaitoksen päivystävälle kakkalaitosinsinöörille, kun joulupäivän ahdingon helpotuksen jälkeen painaa siitä IDOn isommasta napista. Swooosh…

Mika Teen jouluhuussin luukku 18/24. S = Sauna. Joulusauna on suomimiehelle pyhä paikka, jonka outoutta ulkomaalaiset oikeutetusti ihmettelevät. Omaan jouluuni ei juuri alkomahooli kuulu, mutta lyhyen gallupin perusteella joulusaunassa parasta tuntuu olevan se, että siellä suomiäijä saa luvallisesti juoda munasiltaan kaljaa. Joulusaunaan ympätään muutenkin kaikenmaailman turhanpäiväistä laudeliinaa, vihtaavastaa ja tervahajustetta. Sekä tietenkin pakollinen löylynlyöntikisa, joista viimeisen hävisin velipojalle metrillä. Lähtöhetki oli sama, mutta minä olin lähempänä ovea. Löylyhajustepurkin kyljessä oleva annosteluohje ”muutama tippa ämpäriä kohti” tuntuu joulumielessä vähältä, mutta on täysin riittävä halutun perinne-efektin aikaansaamiseksi. Puoli pulloa vaatii saunan täydellisen tuuletuksen ja koko leka uuden paneloinnin, eikä äkkijyrkän tervakusen resetointi pitkäaikaisesta hajumuistista onnistu saman sarjan menthoolilla. Menee pahemmaksi. 

Mika Teen jouluhuussin luukku 19/24. T = Taatto. Se joka lähti ”innoissaan” joulukuusenkuusen hankintaan. Ja paljon moneen muuhunkin, mutta yleensä se into tuppasi hiipumaan viimeistään takaisin tupaan astuessa. Kuten aina sillä aattopäivän viimeisellä ja huoneenhaltian mielestä ihan kaikkein tärkeimmältä kauppareissulta pääsyynä yleensä kaardemumma, jota siihen aikaan myytiin muoviputkiloissa jotka oli mitoitettu kuittien mukaan kestämään ostoskärrissä kassasta ohi asti. Toyota Mark I vm. -77 takakontista niitä ei sitten mystisesti löytynyt koskaan, minkä seurauksena prima vistana kauppakuitista lukien aloitti joulusotaan valmistautuva kyökkihengetär päiväkäskyn numero. 2 retorisen kysymyksen tavoin ”ja mihin työ ootta taas laittanu...”. Mielikuvituskysymysmerkin kohtaan päästessä tosin faijalla oli vielä karvahattukin päässä, kun minä olin jo ehtinyt vetäistä eteisessä saappaat uudelleen jalkaan. Ja taas lähti joulun tomerimmat tojotatontut kohta markettia lohdutuksena vain auton ainoalta jouluhenkiseltä C-kasetilta soiva Suomen Turun pölhövellosten ”jouluontaas jouluontaas oi kuinka meill on hauskaa”. En ole vielä tähän päivään mennessä uskaltanut ottaa selvää, että käytetäänkö kaardemummaa oikeasti johonkin ruokaan vai vaimennellaanko sillä vain naisten(v)aivojen desibelejä.

Mika Teen jouluhuussin luukku 20/24. U = Uusivuosi. Joulun rääppiäiset, jolloin uskonnon muodollinenkin merkitys vähäisempi ja alkoholin vastaavasti suurempi. Jälkijoulun löylyissä tämän henkisesti helpomman juhlan ambulanssiasiakkaat saa noutaa joulukeittiön sijaan takapihalta, jossa promillepioneerien viihderäjähdyskertausharjoitukset päättyvät näyttävästi sinisten valojen välkkeessä vuoden vaihtuessa seuraavaksi ja lukulasien opaskoiraksi. Kaupungin virallisissa jubileeumeissa päättäjät kehuvat itseään vuoden sössimisistä, homman kustantavat pipopäät taputtavat karvaisia käsiään, lauletaan liikuttuneena maammelaulu ja lopuksi täräytetään sairaanhoitajan palkan verran välkettä yön pimeyteen.Vuoden ensimmäisenä päivänä maistuu Suomineidon suussa myös Saukki-sedän puoliltapäivin puhuma virallinen skeida ja samasta mausta tutun maan suksimäessä lentää suomilepakko taas kummulle vain eka kierroksella koska ei osaa juoda viinaa kasarimitalla.

Mika Teen jouluhuussin luukku 21/24. V = Vahdit. Pikkupoikana joulurauhaani valvoi kolme koiraa, yksi pöllö ja kahden valtion rajavartijat. Rajamiehet toivotti hyvää joulua ohimennessä ja käski mennä sisään jos lähipelloilla oli näkynyt susia; todennäköisesti niiden neuvostokollegatkin olisi vastanneet, jos olisi pihalta karjassu trastuitit. Pihaa vartioi navetan katolla huhuileva kauhukuvista tutunnäköinen isokokoinen pöllö, joka internetin senaikaisena korvikkeena toimineen keltakantisen koululaisen tietosanakirjasarjan mukaan nautti ravinnokseen vain pieneläimiä ja muita jyrsijöitä. Ilmeisesti mutsi luokitteli meikäläisen kuuluvan jompaankumpaan noista kategorioista, koska ei päästänyt yksin pienemmän koiran kanssa kävelemään 40 m pihan poikki joulusaunaan edes jääpallomaila ja taskulamppu aseena. Enkä olisi kyllä pimeässä uskaltanutkaan. 

Jouluateriaani vartioi aina tiukasti kaksi  mäyräkoiraa lähinnä käytännön syistä, koska olin varreltani selvästi perhepiirin fyysisesti matalin ja henkisesti löyhäluonteisin. Toinen mäyrismimmeistä istui kahdella jalalla syyttävästi joka suupalaa tuijottaen ja toisen pää ilmestyi kahden sekunnin frekvenssillä ”öyf”-äänteen kerra pöydän pinnan yläpuolelle mihin sen hyppykorkeus juuri hikisesti riitti. Uskollinen koiraystäväni jaksoi kyllä vartioida lautastani ja lahjojani yöhön asti, mutta aamuyöstä tämä  reilukerhon presidentti oli sitten siirrellyt lelut syrjään ja syönyt ainoastaan minun + joulukuusen suklaat. Haju paljasti syyllisen. Hienoja joulutraumoja, joiden kirvelöinnin aika on jo hopeoinut.

Mika Teen jouluhuussin luukku 22/24. XYZ. Koordinaatit. Lattituudina kolme askelta ulko-ovelta alkooviin, longituudina tiukka vasen ovesta sisään ja altituudina neljäs porras eteisen lattian tasosta ylöspäin. Kolmas lauta vasemmalta. Sen takaa löytyi talon entisen omistajan poikamies Arvi-vainaan jemma, jossa oli jonkun seitykytluvun Jallun joulunumero. Lehden kannessa nuori neitokainen makoili pelkkä punainen lakki päässään ja omien sanojensa mukaan odotteli pukkia kylään. Kovin oli hieno joululöytö teini-iän hormonimyrskyissä painivalle ihmettelijälle, joka otti ensiaskeliaan tutkivan journalismin tällä aihealueella. Kovin oli mielenkiintoisia artikkeleja siinä lehdessä, vaikka joulu tuntuikin olevan vain tekosyy muulle aktiviteetille. Oudoin tajunnanviran joulupökäle tähän mennessä, vaikka paljon tullutkin muisteltua. Mutta ”asiaan”.

Nykyaikana joulukoordinaatit ovat ne sijaintia kuvaavat numerot, joihin joulurauhanhakija sijoittuu sosiaalis-fyysis-alkomahoolisesti sen suuren hekuman hetkellä, kun Turun kaupungin konsernihallinnossa kansainvälisistä asioista ja protokollapalveluista vastaava Mika Akkanen saapuu maireannäköisenä pergamenttikopiokäärö kädessä alamaistensa eteen. Kaikella kansalle tämän kansainvälisissä mitoissakin ainutlaatuisen jäykän perinnepläjäyksen tuo televisiovuoden herkin kamera-ajo, jossa miljoona turkulaista hymyilee saaneen näköisenä koko kansan metamorfoituessa samanaikaisesti liikuttuen yhdeksi yhtenäiseksi läjäksi läskiä ja lotinaa. Laivaston soitto-orkesterin jämäkän loppumarssin jälkeen siirrytään joulupöytään kaatamaan pari litraa kotikaljaa pellavaliinalle mamuskan arabiakannusta. Onneksi siihen aikaan olin varreltani riittävän vaatimaton, jotta pääosa äänialloista ylitti käytännönkin tasolla hilseen. No sori.

Mika Teen jouluhuussin luukku 23/24. Å = Ångström. 1 Ångström = 0,0000000001 m. On lyhyt mitta atomille mutta piiiiitkä mitta televisioantennille, jos hieman ennen Samu-Sirkan joulutervehdystä pihapuusta pudonnut lumi on heilauttanut sitä ja katolla reippaassa räntäsateessa heiluva karvahattutarzan säätää antennia kohti Joutsenon linkkiä sekä ikkunan toisella puolella toinen ihminen...kröhöm..omalla logiikallaan kuvailee minkä tason lumisateessa Tarvajärvi on kunkin ångströmin mittaisen antennin käännön jälkeen vitsiä vääntävinään. Herkkää touhua aattoaamuna kymmentä vaille yhdeksän, kun olisi kuulemma ollut vähän muutakin tekemistä. Varsinkin kun samanaikaisesti valmiiksi vähälahjaisin allekirjoittanut juoksee olkkaria ympäri simuloiden samusirkka-toistoina paloautoa. Rispektiä arjen ja juhlan sankareille. Halatkaa huomenna vanhuksianne.

Ångströmin mittaisista säätöliikkeistä jäljellä lienee jo aiemmin mainitsemani kuusenjalan ruuvinkierrot, joissa fyysistä liikettä enemmän oikaistaan hetkittäisiä joulustressin aiheuttamia henkisiä vinoumia. Perinteisesti ensimmäinen ”no nyt on selvästi parempi”-kannustus (?) kuului jo siinä vaiheessa kun kuusensäätäjän arvostetun arvonimen lennosta ottanut aamupäivän antenninsäätäjä oli ehtinyt vasta vatsalleen neulassuihkun alle sekä kiertää ainoastaan jakoavaimen säätörumpua (sekä siirtää kuusenjalan herkullista vettä muristen lirputtava mäyräkoira edestä pois). Kourallinen havuja puseron sisällä ja kuusenpihkaa poskessa toi mukavasti jouluntuoksua tuohon jouluäijään muuten niin hikiseen. Ennen sitä trukkikuskin näyttelijäntaidoilla läpivedettyä ”joulupukki-imitaatiota”, jossa sillä hetkellä rehellisimpänä taidekriitikkona toiminut mäyräkoira purasi pukkia kauhistuksissaan saappaanvarresta. Tai yritti, koska ukko ehti blokata hyökkäysliikkeen lahjasäkillä. Ai taivas...

Mika Teen jouluhuussin luukku 24/24. ÄÖ = ÄhkyÖdeema. Vuoden tavoitelluin olotila, jossa liikunta-, ajattelu- ja kommunikointikykynsä menettänyt suomimies makaa syömisen, juomisen, saunomisen ja lahjomisen jälkeen onnellisena sohvalla toinen käsi kaukosäätimellä ja toinen konvehtirasiassa. Pakkiin paineella pakatut vuoden kalleimmat kilojoulet aloittamassa matkaa vatsalaukusta kohti jenkkakahvoja ja rantakuntokauteen aikaa puoli vuotta. Onnellisuutta aiheuttavan tilapäisen mielenhäiriön lääketieteellisenä terminä kalorikoomasta seurannut nirvana. 

-------------------------------

Joulupäivä. Ympärillä soljuu vuosikymmenten tuki ja turva puheena tai puheenaiheina. Kaikki paikalla muodossa tai toisessa. Vanhus kattaa pöytään liian monta lautasta kalenterin vuosiluvun muuttuessa pelkäksi numeroksi ja ajan menneen ottaessa taas kerran väsyneet mielet lämpimään halaukseen. Eagle has landed. 

**********************************

Toivotan kaikille Teille oikein rauhallista ja lämpöistä Joulua.

9:n elämän 6:s aisti ja laminaatin kylmänpölyinen suudelma

Kuulo…eeei. Näkö…juuei. Haju…joskusjoo. Tunto…ääääeeeiiihan. Hmmm…Ei kun mietin vaan tässä että mikä voisi olla nimeltään se ihmisen aisti, jolla täydellisen pimeyden ja hiljaisuuden tilassasi TUNNET jossain lähistöllä istuvan kissaeläimen tuijotuksen, vaikka kaikkien perusaistien kombinaatiollakaan et sillä hetkellä pysty todentamaan minkään muun tasalämpöisen jakavan samaa tilaa kanssasi. Kun tähän yhtälöön lisää terävät hanpaat ja normiputoamiskiihtyvyydellä n. 60 cm matkan vertikaalisenhorisonttaalisti liikkuva 100 kg ihmisenruho, niin ynnämerkin oikealle puolelle ei ihme kyllä jää kuin normaalia hiljaisempi aamukahvihetki. MOT.

Ihminen oppii heräämään tuntia ennen herätyskelloa ja kissa takaa mielellään tämän taidon harjoitteluun riittävän monta toistoa. Tänä aamunakin havahduin taas tuntia ennen muuta ihmiskuntaa siihen kissanorjalle tuttuun maanantaiaamun pimeääkin pimeämpään ufosieppaustilaan, jossa aistit piinaavan läsnäolon muttet ymmärrä missä ja miksi sekä olet fyysisesti liian lamaantunut ottamaan asiasta tarkempaa selkoa. Hetken kuluttua aistin jonkun jo tässä vaiheessa kissahumanoidiksi arvioimani olevaisen liikkuvan hitaasti oikealta puolelta pään yli vasemmalle hiipuen taas hiljaisuuteen...no hyvä, en minä olisi vielä jaksanut ylösnOUOORGH...näykkäisi jumankeuta vasemman handun ojentajasta hampaillaan...ei lujaa, mutta riittävästi notta käynnisti vanhan maanpuolustajan opitun pakorefleksin. Ja sitten mentiin...

Muuten hyvä, mutta akselin ympäri pyörähtäessä jalat sotkeutuivat peittoon ja lattian iskua vaimentavat kehon tukipisteet jäivät tällä kertaa haaveeksi...mikäli niiksi ei lasketa otsaa, vasenta olkapäätä ja lonkkaa. Siinä poski laminaattia vasten hetken aikaa maatessa ja kahden kissan pimeyteen katoavia pakoääniä kuunnellessa mietin, että voisi nämä maanantait varmaan fiksumminkin aloittaa. Toisaalta itse tämän elämänvalinnan tein, kun nuo kaksi kattia pahvilootassa tähän kämppään kannoin. Tätä saa mitä tilaa. Ja seuraavaksi tilaan pölynimurin. Pthyi.

Aamusumpit sai vedellä aivan rauhassa, kun aamurytinöistäni säikähtäneinä eivät raukat uskaltaneet olla enää siinä hetkessä läsnä. Sheeba-vesi-vessa-tsekkauslistan jälkeen jätin ne rauhassa sohvan alle, koska minun havaintojen mukaan kissan yhden suolen elämänfilosofialla kaikki mikä liikkuu suun ja takapuolen välin ulkopuolella on sen elämän kannalta epäolennaista. Hyvin pärjäsivät iltaan asti. Paremmin kuin minä mustelmineni. 

moi.

Ruoka & Ripuli Osa 5: Päiväjälkeen mörkömätöt

Päiväjälkeen mörkömätöt ovat hyvin pienelle osalle kavereistanikin tuttuja kiinteiden rasvojen yksinkertaisimpia muotoja niihin dageneftereihin, kun lyhytaikaisen muistin korvike pysyy vielä piilossa jännäämässä FB:n punaneliönumeroiden takana ja ikuiseen aikajatkumoon kadonneiden yön itsensähäpäisytuntien aikana kehoon tanssitut etanolit tiivistyvät uloshengityksessä kissanpaskahiukkasiksi suuta maustamaan. Koska minulta on monet (yksi ns. kaveri) monesti (kaksi kertaa, josta toinen kerta melkein selvin päin) kysellyt lisää "helppoja" ruoanvalmistusohjeita, niin ajattelin ajankohtaiskatsaukseksi kertoa omista mörkömätöistäni.

Mörkömätön tärkeimpinä kriteereinä on opiskeluaikoina tekemäni huolellisen tutkimustyön lopputulemana seuraavat: mikroaaltojen kesto räjähtämättä, valmistuksen äärimmäinen helppous, ruoan hajusta pitää puuttua hiki/kala/kaardemumma, makukriteerien määrittelijänä tulee olla herrat Heinz ja Kikkoman sekä keittokirjana google. Eikä näihin kökköihin voi koskaan vetää üüberisti suolaa tai mausteita. Pyrin välttämään tässä vuodatuksessani sanan "ruoka" käyttöä kansanterveydellisistä syistä ja koska minulta puuttuu vielä muutaman kaverini analyysitiedot heidän vatsahappojensa pH-tasoista.

Itse ateriaprosessissa on kaksi pakollista vaihetta: valmistaminen ja valmistamisen jälkeiset toimet, joihin kuuluu joskus jopa valmistusprosessin tuloksen syöminen. Näissä tilanteissa jää aina tapauskohtaisesti määriteltäväksi, kumpi vaihe on vähemmän tuskainen tai toteutuskelpoinen. Valmistuksen tuskaa voi helpottaa yksinkertaisilla ergonomisilla ratkaisuilla ostamalla esmes Kontista oikean korkuisen vanhan baarijakkaran, joilla voi helposti toteuttaa oikeaoppisesti tasapainoisen etunoja-kolmipistesäädön kyynerpäät pöydän/lieden reunalla sekä otsa kaapinovenreunaa/liesituuletinta vasten plusmiinusnollaten samalla kehon energiankulutuksen. Hyvä siinä on sitten väijyä pussimuussiveden kuplimisen alkamista tai makkarankuoren käpristymisastetta siemaillen samalla pitkällä pillillä appelsiinilihasta siivilöityä godmorgonia suoraan puolentoista litran lekasta.

Taivaan lahja taivaattoman lahjattomille puuronpolttelijoille on jämäkkä mikroaaltouuni. Oma taivaanlahjani on Indiana Jones-tyylillä hankittu jylhä amerikanrauta tasan kahdella säätimellä, joista vain toinen on tarpeellinen. Ydinsodan kestävä ihmeloota säilyisi naarmutta vaikka sen yli ajaisi panssarivaunulla, mutta tankin matka päättyisi siihen. Mikroaaltojen laineiden kaloriloiskeeseen nuoruudenraikkautensa hukuttaneen kikkakolmosen lifesaverinä tämä persepäristin toimii edelleen lähes moitteetta tosin lämmittäen lautasenpäällyksen kaikkia termodynamiikan lakeja uhmaten vain paikoittain. Hyödyllinen ominaisuus, jos haluaa lämmittää vain lihapullat muttei polttaa pikkuhiljaa heräileviä makunystyröitä niiden kastikkeessa. Kaava-alueella asuvan lainkuuliaisen ihmisen keittiöön ei tämä rakas kirppislöytöni kuitenkaan sovi, koska melulainsäädännön mukaan ei koneen käydessä saisi ihminen ilman kuulosuojaimia liikkua reilusti yli korttelin säteellä. Ja luonnonsuojeluun hurahtanut naapurikin epäilee, että mun mikroaallot pudottaa heidän pihan vaahteroista lehdet jo ennen juhannusta. Sori. Tehonappula on käyttämättömänä jämähtänyt kymppiin ja ehkä sitten ensi kesänä on hyvät grillailukelit. Niih.

Minun ja mikron välinen yya-sopimus allekirjoitettiin jo talvella 1994, kun ex-tempore-elämäni jossain hetkellisessä suvantovaiheessa eksyin jostain kumman syystä keskustan kirpputorille. Heti toisen loossin kohdalla huomasin tämän ulkomuodoltaan mahtipontisesti deedeeärrää uhkuvan laitteen kahden karvahatun ja leekolaatikon välissä. Taas kerran loistavaa tilanneälyäni hyödyntäen ladoin empimättä muutaman kympin hillot tiskiin ja jätin mikron narikkaan siihen asti kunnes palasin Anttilasta ostamani 5 euron pulkan kanssa takaisin. Kone pulkkaan ja tarpomaan talvimaisemaan hienosti maastoutuvan valkoisen kodinkoneen kanssa 6 km teekkarikeittiötä kohti. En osannut edes hävetä vastaantulijoiden pöljäbongailua, koska olin liian ylpeä ostoksestani…ja kyllä se hikoilu näin jälkeenpäin mietittynä kannattikin. Myöhemmin löysin uunin sisältä sen käyttöohjeet (?), mutta yli 15 vuotta meni ennenkuin huomasin uunin ylälaitaan tehtaalla teipatut tekstit eri einesten lämmittämiseen tarvittavista ajoista (??) ja tehoista (???). Mun mielestä noi ohjeet on vaan köksäfriikeille tmv. hifistelijöille, koska mulle on aina riittänyt viisi minuuttia täysillä ruokaan kuin ruokaan. Paitsi siihen knorrin amerikkalaiseen kanakeittoon, joka räjäytti melkein paskat housuun.

Kahden käännön, lihasortin ja kypsyysasteen pussimuussilautanen. Kannattaa odotella pahimman hikoiluvaiheen yli tuon pussimuussin takia, jottei otsanoja luiskahda alta pois. Vaatii kaksi kääntöä tasaisen rapsakan tuloksen aikaan saamiseksi ja silti kasa saattaa olla liian korkea, jotta mikroaallot yltäisivät lautaseen asti. Kannattaa myös mikroaaltoja varten kaivella muussiin kolosia, joita voi kätevästi käyttää sitten ruokailuvaiheessa soijakastikkeen dippauskoloina. Trendikkäästi aikaansa jäljessä oleva maku on kauhean tasainen eli lähes puuttuva.

Desavuu syvältä neanderthaalilaisen orienthaalista. Edellisen illan grillibileiden jäämistä ekologisesti koostettu kompo(sti)sitio, johon orientaalin vivahduksen tuo nuo pikanuudelit mausteineen. Tätä syödessä vierähtää poskelle liikutuksen kyynel, kun alitajunta alkaa muistella notta milloin fyysinen minä on viimeeksi käynyt äitiä morjestamassa ja millainen minäkuvani olisi nykyisin jos yläasteen köksäluokassa olisi Raijalla ollut käytössä edes yksi mikroaaltouuni. Vitutushormonipitoisuuden kasvun blokatessa makuaistimukset on ruokailu teknisesti huolettoman ripeää. 

Kalorikalahissi. Dieettivaiheen aikana tuli yrjörefleksille vastavirtaan mätettyä kalaa pakkiin vielä nykyistäkin aerodynaamisemman ulkomuodon toivossa, vaikkei ne kalaniljakkeet ihmisen ruokaa olekaan. Oman hissiteoriani mukaan kalaravinnon keksivät luolamiehistä luusereimmat, joiden lähtönopeus ei riittänyt pienempien lihaeläinten metsästykseen eikä rohkeus suurempien. Elämänhelppouteen tähtäävän ihmisevoluution aikana ei sitten kukaan ole älynnyt näistä vedeneläjistä luopuakaan ja kehitys on sitten johtanut antikliimaksina aina kalapuikkoihin, joiden alapuolella ruoan laatuluokituksissa ammottaa absoluuttisen tyhjyyden musta aukko. Ihan varma en ole, että ovatko arkeologit löytäneet luolatöherryksistä todisteita teorialleni, mutta ruoka-antropologit kyllä varmasti. Tonnikalaa, ruisleipää margariinipäällyksellä ja Etelä-Saimaa (luettevaksi). Voiko ihminen vähempää aterialtaan toivoa? Paremmin olisi varmaan pärjännyt, jos olisi laittanut lautasen suoraan keräysastiaan ja syönyt tuon sanomalehden.

No ei mulla taas muuta kuin Bon Appétit...ei mulla ole muunlaisia lautasia....moi.

Digitaali-Alin niksinurkka Osa 1: Lukihäiriöiset yläpalkin pikkuv*tukkeet

Vaikeeta olla vaatimaton, silloin kun operoi jollain elämänalueella niin omilla leveleillä, ettei niille muilla tasalämpöisillä ole onneksi mitään asiaa ja vaihtolämpöisistäkin juuri ja juuri muutamalla vasemmalta oikealle lukevalla pilipalian laudaturin luotettavassa kirjeyliopistossa suorittaneella digitalianalisti-symbolisuunnittelijalla. On senverran jouheasti sujunut tämä meikäläisen tiedonhiihdon verenvaihto stabiilista mobiiliksi, että ajattelin jatkossa koota tämän aihealueen kompastelut omaan niksinurkkaan. Terapiaksi itselle ja ohjenuoraksi muille kuuluvuusalueensa Geettömissä sudenkuopissa kyyneleitään nieleskeleville.

Viikon tuossa ehdinkin nautiskella yhteystiedottoman mobiili-informaation valtaväylän orgastisen pehmeässä syleilyssä kellumista, ennenkuin operaattori alkoi ahdistelemaan. ”Vaihda SIM-kortti 23.10 klo 13.25 tai tulee turpaan”-tyyliin kirjoitettuja tekstareita tuli ainakin neljä, joista viimeinen 10 min ennen H-hetkeä. Onneksi ei mitään nuppinappeja vedä, koska en muutenkaan tommosen hehkuttamisen jälkeen ollut ihan varma osumistodennäköisyydestäni niin pienellä kortilla niin naftiin rakoseen käsien vapistessa odotuksen huumassa vakaan tietoisena omasta lahjakkuudesta herättää käsiin kuollut elektroniikkavempele henkiin. Tekstariohjeista puuttui tyypilliseen tapaan se mitä sitten-osio? Lentääkö Hornetit yli maamme-laukun raikaessa onnistumisen kunniaksi vai saapuuko Saunalahden mustiinpukeutuneet gorillat raahaamaan mokaajan ikkunattomaan kellariin mätkittäväksi kumipampulla jalkapohjiin? Onneksi pienen räpläyksen jälkeen homma onnistui hienosti, vaikka meikäläisen urheilutaustalla minkä tahansa tiiliskiveä pienemmän ja kevyemmän esineen liikuttelu johonkin ennalta määrättyyn suuntaan on haastava homma. 

Se neljännen Geen ilmestyminen siihen mustaan yläpalkkiin ei varmasti tule muuttamaan toimintaani mobiilimaailmassa millään tavalla, mutta pitihän sitä käydä vähän kehaisemassa wannabe-kollega 2G-opistoinssille tyyliin jotta revis tosta...ei niitä yliopistoja ihan turhaan käyty. Hajoo sie vaan poika vaikka pakkaseen savumerkkeinesi sillä aikaa kun tippalinssi soittaa neljän geen raikkaudella Tokioon sanoon notta kiitos Sony valosta tunnelin päässä. Tosin esimies totesi, etten minä noin montaa Geeta mihkän tartte; ei se ole vielä viidentoista työvuodenkaan jälkeen oppinut arvostamaan minun luovaa kykyäni väistellä kaikkien teknologisten kehitysaskelten mukanaan tuomia tehokkaampia toimintatapoja pelkästään remuaaltosen verbaliikalla ja pullakahvipalkkio-delegoinnilla.

Aamusella kapulaa uudelleen tarkastellessa oli siihen mustaan yläpalkkiin ilmestynyt kaksi uutta pikkuvituketta ilmeisesti jotain toimintoa odottamaan. Ikänäön rajamailla pystyin jotenkuten erottamaan hahmot ja ajattelin jo selvästi virtuaalimaailmaan integroituneena etsiä neuvot suoraan puhelimesta. Noin 5 minuuttia ohjeet-valikkoa etsittyäni löysin vihdoin tuki-nappulan, jota napautettuani avautui xperia-Care sivu ja tuli hetkeksi hyvä olo...että vielä edes joku välittää minustakin. Hyvä olo tosin haihtui nopeasti, kun yritin ladata käyttöohjetta ja 3 sekunnin päästä yläpalkki olikin sitten täynnä niitä ihania pikkuvitukkeita. Omasta mielestäni en oikeasti ehtinyt siinä välissä muuta kuin hengittää syvään sisäänpäin, mutta Sony vilautti keltaista ”Deutsch” laatikkoa ja latasi viisaampana varmuuden vuoksi viisi saksankielistä pdf:ää johonkin päin puhelinta. No eipä siitä onneksi mitään apua olisi ollutkaan, koska niissä ohjeissa esitetystä 45 vitukkeesta ei yksikään vastannut etsimääni. En syytä tästä puhelimen suunnittelijaa; turhahan sitä on sivutilaa uhrata sellaisille symboleille, jotka kaikki maapallon ihmiset yhtä lukuunottamatta tajuavat ohjeettakin. Lisäksi paniikkia lievensi kollegan toteamus, että ”mikään näytön symboli ei osoita akuuttia ongelmaa, jos siinä ei ole mitään punaista tai se ei vilku”.

Tänä aamuna noita pikkuvitukkeita ei sitten jostain syystä enää siinä palkissa näkynyt ja Etelä-Saimaan alla piiloiteleen pakkauslaatikon kyljestä aamurähmän läpi tavaamassani puhelimen nimessä olikin viimeinen kirjain X:n sijaan M. Eli tulipa taas perseelleenmeno optimoitua tässäkin hommassa.

Soitellaan. Ehkä. moi.

Oikean ja vasemman taskun yhteensopimattomuuden ihme

Rutiinien noudattaminen on tämmöisen syntyään heikkohermoisen ihmismiehen (ainoa) selviytymiskeino ja totaalisesti puuttuvan itsetunnon kolho korvike nykystubbimaisen sössimisyhteiskuntamme jäisillä kinttupoluilla kompuroidessa. Rutiineista poikkeaminen taas on oiva keino saada jonkun korkeamman voiman armosta itseään päähän potkaisseet aikamiehet pendelöimään päättömästi karttakoordinaattien A-B-A-C-A välistä luuppia etsimässä päällä olevan takin taskuja. Ihan oikeesti.

Aamun rutiinirallin ensimmäisen erikoiskokeen kaasutteli tälläkin elänmänalueella allekirjoittanutta kokeneempi kollega, jolla kausirotsin vaihdon yhteydessä syyspompan taskutus siirtyi talviaikaan yhtä päivää korvanväliä aiemmin. Kävi sitten muina miehinä ennen auringonnousua kättelemässä duunipaikan ovenkahvaa ennenkuin samoilla lämpimillä katosi takaisin aamupimeyteen kaasuttelemaan oikea jalka suorana siihen asti kunnes kuulemma ”vasemmassa takintaskussa kilahti”. Oli kuitenkin vielä toimistolle palatessaan miehekkäästi kieltomoodissa, vaikka kellonaika ja hiustenasento kertoi lahjomattomasti totuuden läsnäolijoille. Hyvä kuitenkin, että ehdin nielaista hymyni ennen sen ehtimistä naamalle asti.

Omassa työpisteessäni aivojen jatkeena käyttämäni stressilelu nimeltä taskulaskin on rintamasuunnassa AINA vasurissa ja sen muotokieleltäänkin aivan eri sointuja soitteleva puhelin oikealla puolella kätisyyden hoituessa pääosin tuntoaistilla muun aivotoiminnan jo (viimeistään työpäivän toisen stop-and-go-kahvitauon jälkeen) uuvuttua lähes havaitsemattomaksi. Rutiinieni korttitalo huojui ensi kerran jo alkuviikosta puhelimen vaihduttua laskimen muotoiseksi ja romahti lopullisesti päivän viimeiseen työpuheluun. ”Langan” toisessa päässä tulisesti räppäävän (ja tässä asiassa meikäläistä selkeästi pätevämmän) puheturbogeneraattorin tulituksen alla henkiset munat maata vasten levyttäessäni alkoi omienkin aivolohkojen epätasapaino pikkuhiljaa sopeutua vastapuolen kromosomien mukaiseksi sumentaen samalla loogisen ajattelun, suuntavaiston ja tilanhahmotuskyvyn bassosta sopraanoksi. 

Noin 3 km:n kävelymatkan päässä olevan autokaupan huoltotiskillä yritin sitten työpäivän päätyttyä soittaa rengasliikkeeseen Sharp 556 vm.-88 taskulaskimella, jonka kuuluvuusalue on avokonttorissamme saamani suullisen palautteen ja tekemäni teknisen tutkimuksen perusteella noin 6,8 metriä suuntaansa. Ennenkuin Sharppi oli muuttunut taas Sonyksi ehti 3 km muuttua 8 km:ksi, hyräily murinaksi, valo pimeydeksi ja mies apinaksi. Eli ei mitään uutta Lappeenrannan Houstonissa helou helou...

”Vähän” stressiä pukkaa, myönnetään. moi. 

DinoTraumatisointuja LappeenTrannasta

Ennen oli asiat oikeasti paremmin kun sähkö tuli pistorasiaan, posti laatikkoon, sitä toista tv-kanavaa katsoi vaan bestatittaret ja vain joka kolmas ohjelmatieto päättyi sanoihin väri färg. Valokuvissa seistiin jäykästi silmät kiinni vaaleanruskea pujoliivi päällä hymyilemällä kainosti pyllyyn päin pulisongien välistä. Kameran napin painalluksen lopputuleman näki vasta kolmen viikon päästä olettaen ettei Kääpän kauppa-auto hyytynyt arvolastin kanssa taas Monnonmäkeen. Puhelin oli piuhalla seinässä kiinni ja ukko joutu pitämään toisella kädellä luurista ja toisella tekareista kiinni huutaessaan Arvoa auraamaan mopon mentävää tietä mäelle. Seuraavan päivän sään liimaili meteorologi pahvisymboleilla kartalle kerran päivässä ja traumatisoinnin hoiti kollektiivisesti Neuvostoliitto. Dinosauruksetkin olivat ainakin fyysisesti jo historiaa ja Lappeenrannassa oli pikkupojalle vielä liikaa kirjaimia itkun appeeksi.

Ei silloin ollut yhtä laitetta, joka hoitelisi nuo kaikki edellämainitut traumatisoinnit japanialaisen tehokkaasti ja digitaalisen kompaktisti. Mutta nyt näyttäisi olevan tämmöinenkin palvelu saatavilla ainakin niille ihmisille, joiden kirjahyllystä puuttuvat Tekniikan maailmoiden vuosikerrat väliltä 1979-2013. Kunhan on ensiksi jaksanut juosta kaksi päivää ympäri kaupunkia lompakkoaan keventämässä, niin sen jälkeen japanianihme alkaa auliisti auttamaan elämäsi legojen uuteen järjestykseen naksuttelussa.

Eo. jutut tulivat vaan mieleen kun eilen erinäisistä syistä kuvailin kodin irtaimistoa ja ajattelin siinä samalla räpläillä puhelimen valikossa esiintyviä efektinappuloita, niin eikö prkl sieltä kohta pomppaa kaikenmaailman japanilaisia pikku-ukkoja ja dinosauruksia näytölle. En tiedä olenko ainoa ihminen maailmassa, joka tämmöiseen ihmeeseen törmätessään miettii notta mitä helevettiä ne nörtit mietti aloittaessan koodaamaan puhelimeen näitä ns. hevonpaska-ominaisuuksia. ”Hei Ichiro-san, näpyteltäiskö tänään semmonen juttu tuohon luuriin jossa voisi livenä laittaa jonkun Mikapetteripunakuonofromfinlandin olkkariin ilmapalloja, pihalle pikku-ukkoja tai delfiinejä sukeltamaan sen kompostoriin...ehhehhe?”. Eipä ole mennyt korkeakoulun lukukausimaksujen jenit hukkaan niiltä pojilta perkele.

Nyt pitää huomioida, että videon taustalla kuuluvan raskas hengitys on perintöä nuoruusvuosien runsaasta savukkeiden käytöstä eikä polkupyörän, dinosaurusten, pikku-ukkojen tai biojäteastian aiheuttavasta henkisestä kiihotustilasta. Ei tilanne ainakaan vielä niin paha ole. Mutta ilmeisesti nuo videon pikku-ukot pöllivät samalla minun yhteystiedot ja toivat tilalle tuon pikku-teen. Tuo ihmevekotin kääntää kaupungin nimen japaniksi, jossa Lappeen ja rannan väliin tulee aina tuo pieni tee niinkuin tollo, vaikka Weather-channel on vielä onneksi eri mieltä.

Ehkä tämä vielä tästä. Tosin meikäläisen kiinnostuskiikarit unohtuivat kampukselle ysäriltä lähtiessä ja ovat varmaan ala-aulan narikassa edelleen. Siellä Skinnarilassa. Huoh. moi.

Haloo herra Hauki ja hauskaa torstaita!

Ajattelin hoitaa lyhyen mutta intensiivisen vapaapäivän päätteeksi stressiä siedätyshoidolla integroituen tuskanhikiosmoosin avulla sohvan pehmusteisiin ja syömällä samalla kaurapuuroa buranan kera sekä kertaamalla Suomen kielen sijamuodoista niitä illatiivi-allatiivi-ablatiiveja, jotka nyt edesmenneelle puhelinlaitteelleni tulivat päiväseltään niin konkreettisen tutuksi ulkotulennon (allatiivi) muututtua ulkoeronnon (ablatiivi) kautta sisätulennoksi (illatiivi) sen viimeisen lentoradan kuljettua käteni kautta kohti Saimaan pohjaa. 

Voiko ihanammin aamun enää alkaa...kuin viemällä jo hieman elämää ja kaasujalkaa maistanut kulkuväline merkkilääkärille vuosihuoltoon. Tunne ja lähtötilanne on yhtä hieno kuin omassa työterkkarin ikäkausitarkastuksessa, jossa täysin toimivan koneen loppuanalyysiprintin latinat ei meinaa mahtua yhdelle sivulle ja googlekäännettynä kehoittavat itse raahautumaan valmiiksi montun reunalle kun vielä pääsee ehkä omin voimin. Autokorjaamon laskusta päätellen ne kolme autoni taivaskuntoon siunannutta itämaan tietäjää olivat tuoneet kaukaisilta mailta foordilleni kultaa sytytystulppiin ja tankanneet mirhamia jarrunestesäiliöihin. Kotia kohti tyhjentynein  mielin ja lompakoin ajellessa ei Auto-Bavarian parkkipaikalla roihunneen vaihtoauton savut riittäneet himmentämään kaunista syysauringon paistetta, eikä edes kotikadulle kääntyessä syliin pudonnut aurinkoläppä. ”Äkkiä minä ne ruuvit näin pienestä autosta löydän”-ajatus osoittautui arvatenkin jo pihalla vääräksi. Vain sentin suuntaansa taipuvalla alaseljällä pikkiriikkisten mustien ristipääruuvien kalastelu mondeon sokkeloista on varmaan hemmetin koomisen näköistä puuhastelua kaukaa katsottuna. Todella kaukaa kiroiluetäisyyden ulkopuolelta. Muttei mitään uutta näille naapureille. V-käyrä jo tasolla kolme/keskivaikea.

Täydellisen lomapäivän konseptiin kuuluu hevonpaska-terapia, jossa päätä nyökyttämällä olet ymmärtäväninäsi puoltanuoremman puhekoneen fingelskaksi pitämää myyntipuhetta jonkun elektroniikkahilavitkuttimen niistä ominaisuuksista, joita et edes kotona siitä vehkeestä löydä puhumattakaan että niitä joskus maailmassa tarvitsisit. Kuten allekirjoittaneen tuo eilinen ja tämän vuoden toinen teknologiakonfirmaatio Gigantin kännykkätemppelissä. Edellinen kaikenkestävä puhelin sairastui yhden pienen kolauksen jälkeen tee-se-itse dementiaan eikä ymmärtänyt/kuullut minun puhetta, mutta osasi toki soittaa automaattisesti haamupuheluita vanhalle äidilleni...jolle pystyin vasta neljännen mikähätänä-puhelun jälkeen soittamaan rauhoitteluräplyn saatuani sitä ennen vaihdettua sim-kortin miljoonalaatikosta löytämääni Nokian AK-neljäseiskaan ja kiskaistua catepillarin Saimaaseen. Aaaaangh...no onneksi kännykkäkaupalle kelpasivat ne viimeiset setelit, jotka eivät autokaupan massiin enää mahtuneet ja kaupan päälle sain vielä kassalla kauniin inkeriläisen kjiitoksen. Tosin tunnelmaa hieman latisti hieman heikommassa hapessa olevan edellisen asiakkaan voimakkaasti toistelemat v-alkuiset sanat, kuntapuolen kollegan katseen väistely kassajonossa sekä tuulikaapissa vastaan tulleen teekkarikaverin pelkkä ”moi”. V-käyrä hilautui jo tasolle neljä/vaikea.

Seuraava rasti. Lyhyen happihyppelykävelyn jälkeen jatkoin monilahjattoman menttaalista lomakelluntaani nykyään niin jokapäiväisessä aivottomuuden tilassa aikomuksena alkaa kotisohvalle päästyäni viritellä huonolla menestyksellä uudenkarheaa japanialais-ihmettäni soitto-/naamakirjakuntoon. Juu sherlok saatana, älä ny taas liikaa ittestäsi luule. Ajattelin tällä kertaa hoitaa puhelimen virittelyn vähän rennommin, keittelin kultamokat ja istuin mukavasti sohvalle ennenkuin taas karu totuus läpsäisi avokämmenellä jo muutaman kerran sinä päivänä punertuneelle poskelle. Eeeeei-hän se vanha kunnon simmikortti mahdu nuuuin pieneen mikrokorttiholeen...no voivoi...mie tahdon takasin kasarille PRRRRKKLLLEEEEHHH! Sumpit naamaan ja taas menox. Keskustan liittymänmyyntikaupan tjsp. eteen parkkeeratut rollaattorit kertoivat selkeäsanaisesti tästä ovesta käyvien jääneen taidoiltaan teknologian tallomiksi jo 80-luvulla ja sisälle päästyäni totesin olevan asiakaskunnasta ainoa, joka ymmärsi omin voimin ottaa automaatista jonotuslapun. Kassalle päästyäni kohteliaanhyper-energinen palveluhenkilö myi sitten meikäläiselle kortin lisäksi plus yhden Geen, kaistaleveyttä moottoritien verran, uuden digiboxin, mummonsa, kännykkäkotelon ja pyysi lisäksi takahuoneen Merjalta uudet tunnukset Tellukseensa (oikeesti sen niminen tietojärjestelmä), jotta saa tehneeksi siksi aikaa mulle väliaikaisen kortin...ääp...ennenkuin kapteeni Kirk teleporttaa mut Elisan emoalukselle tai jotain sinne päin. Ääh. V-käyrä laskeutui takaisin tasolle kolme, koska luulin torstain jo helpottaneen.

Päivän kolmannen kotiinpaluun kruunanneen kissanpaskakorjailun jälkeen pääsiin vihdoin viimein mobiilisurffailemaan uudella kännykällä. JESSS...kavereille en nyt toki pysty soittelemaan kuin ulkomuistista, koska pluutuutti-kikkailun jälkeen vanha puhelin ilmoitti suostuvansa ainoastaan soittamaan hätäpuheluita ja pyyteli kohteliaasti PUK-koodia ennenkuin suostuu luovuttamaan minulle vanhan kortin puhelinluettelon...Tässä vaiheessa alkoi aivot olla jo senverran maitohapoilla, että siirsin puhelimeni jatkovittuilemiseen vastailun yön yli päivään parempaan. Lähdin sitten sisuuntuneena katsomaan Nuijamieheen Mielensäpahoittajan, jonka punaiseen S-korttin oli sitten helppo samaistua. Kotimatkalla leffassa nautittu iso pussi hedelmäaakkosia alkoi siinä Eevan kukkakaupan kohdalla yrjöttämään, mutta ei se enää siinä vaiheessa päivää tuntunut ollenkaan pahalta tai oudolta. V-käyrän taso seitsemän ja hyvää Yötä.

Että semmoista. Mites teidän torstai meni?

Mika löper också bra fast inte lika fort….

...hyräili surkealla turistihurrillaan Vaahteramäen lapsuudenaikaista kollegaa mukaellen tämä ihmisenraato raahautuessaan töistä kotia kohti sinne sellutehtaalta tuulen suuntaan, eteenpäin vievänä voimana ainoastaan yläluomien painovoimaa vastaan käymänsä eeppisen taiston vaimea hehku älyn valon vaivuttua jo syvemmälle mihin endoskoopilla yltää.

Vajaan kivenheiton päästä ulko-ovestani havaitsen aidan päällä tutunoloisen eläinhahmon taas kerran hyökkäysasentoon kyyristyneenä. Yritän välttää liiallisen jälleennäkemisen riemun käyttämällä työkavereihin hyvin tehoavaa paikalla-muttei-läsnä-metodia, jossa välinpitämättömyyteni aurasta voi viistää veitsellä negatiivisuuden siivuja taukopullan päälle. Energiakenttiemme kohdatessa kissahahmoni kertoo puolivaativalla ”mjooo-aaaah”-tervehdyksellä bluffini toimimattomuuden ihmistä evoluutiossa korkeammalla tasolla operoivalle. Yritän jatkaa ulkoisesti mahdollisimman coolilla olemuksella matkaa kohti jo häämöttävää kotiovea tuon taivaallista välittämättä takasektorissa lähestyvästä ees-taas-sinne-tänne sinkoilevien satojen pikkuaskelten ja urahdusten taiffuunista. Pysy äijänä. Ignore.

Riippakoivun kahahdus pysäyttää liikkeeni ja käännyn taas kerran pihapuutani päin todeten naapureiden ihmetykseksi lakonisesti ”Tuu nyt samalla avauksella, kun mie en nyt tänään oikein jaksaisi...”. Pitkän huokauksen mittaisen tauon jälkeen hyppää pölhönoloinen ystäväni veltosti puusta, kiertää puolitoista rundia myötäpäivää tippalinssiä ympäri singahtaen lopuksi täysillä ns. kasvipenkin yli terassin penkin alle väijymään. Hooohhhoiijjjaaa... Oven avaus ja askel sivuun notta herralla on tilaa syöksyä sisään... tiukka vasen-suora-uukkari ja rouskis-rouskis-raksua koneeseen.

Siinä vaiheessa kun ihmisminä on saanut hädintuskin hatun päästä, kävelee eteisessä vastaan alkuruon jo kupuunsa hooveroinut pölhöpoika sangen tyytyväisentietoisena siitä, että tämänkertaiset henkeäsalpaavan hienot tervetuliaistortut on todistetusti vääntänyt tuo keittiön pöydällä elbaava sistah.

Aaangh...Jos voisi joku kerta päästä edes töistä himaan niinkun nuo kissattomat normaali-ihmiset. Kahvimaitokin loppu 

Astraalimatka Maunon kalosseilla

Välillä kun tämmönen liialle ajattelulla allerginen downshiftaaja alkaa raapustelemaan touhustelujaan elämän aikajanalle, niin siinä mennään pakostakin kaiken inhmillisen outouden ja jännän äärelle sekä väännetään tietoisuuden takalaittomalla taas kerran se verbaalinen vessanpönttö aivojöötillä tukkoon. Koska olen mm. tästä aiheesta muutaman monologin kissaeläimilleni puoliääneen ja kavereille täysiääneen mutissut, niin ilmeisesti älykamerani ajatteli maanantaiehtoona osallistua itse(sääli)analyysitalkoisiini ja teki pyytämättäni digitaalisen astraalimatkan nuoruudestani kauas maanpällisen aikani rajan tuolle puolen. Ikävä kyllä osittain turhaan, koska osassa tiedostoista oli päiväyksistä päätellen tiedostomuoto nykylaitteiden näkökulmasta jo vanhentunutta ja toisessa päässä taas tiedostojen avaamiseen tarvittavan teknologian kehittäjä istuskelee vielä tätänykyä onnellisena äiteensä sylissä taputtaen kakkaa housunpersauksessa. Koska on niin nuori. Ei toivottavasti muuten.

Hetken aika tuota jopa meikäläisen mittapuulla omituisenoloista tiedostonäkymän nuolenpääkirjoitusta tsuumailtuani tein tavoistani poiketen rohkean ratkaisun ja aloin järjestelmällisesti klikkailla kaikkea mahdollisen mahdotonta mitä ruudulta löytyi ja eikä löytynyt. Noin puoli tuntia kestäneen sähköpaimeneen pissimistä muistuttavan operaation jälkeen kamerasta paljastuikin yllättäen kokonaista kaksi (2) kuvaa. Tai kuvaa ja kuvaa. Jotain omituista kylläkin, koska voin vannoa ettei tuohon kameraan ole minun lisäkseni koskaan kukaan muu edes suunnilleen ihmiseksi luokiteltava koskenut.

Enimmäinen kuva on 3.9. 2104 päivätystä kansiosta ja esittää ilmeisesti hieman huonossa hapessa olevaa vihertävää ektoplasmamöykkyä tai teekkarikyökissä Kotkan Meripäivillä vietetyn pidennetyn helleviikon ajaksi tiskipöydälle unohtunutta munakasta. Ei kaikkea voi kaljalla maamme kulttuurielämään kotoutettu belgialainen teekkarikokki VandeerJotakin muistaa siinä kiireessä kun suomiäijät istuu jo taksissa. 

Tämän jälkeen kamerani viitoittama tajunnanvirta kääntyikin kohti Tuonelan haaran koskien kuohuja työntäen mairean lauantaiaamuhymyni takaisin syvälle pyllyyn maanantaiaamua odottamaan. Koska se toinen kuva on vielä kauempaa tulevaisuuden menneisyydestä ja esittää nuoruuteni tunnetuimman taruolennon sementtiin valettua kengänkuvaa. Aiiiii-van. Siinähän se on. Tasavallan presidentti Mauno Henrik Koiviston kengänkuva betoniin ikuistettuna. Ei jumalauta. Tämä viimeistään varmisti sen, että kamera on ollut kuvaushetkellä jonkun avaruusolion tai muun kosmisen kontaktihenkilön käsissä. Ei kukaan ihminen voi ihan niin tyhmä olla, että ottaisi tuollaisesta ”nähtävyydestä” valokuvaa. Ja laittaisi sitä internettiin muitten nähtäviksi. Huhhuh. Nyt alkoi pelottaa.

Minä pakkaan nyt huolella tuon kameran kuplamuoviin ja lähetän pienessä pahvilootassa sinne ameriikan avaruushallinolle niin ne voivat laittaa sen siihen seuraavaan Voyageriin tervehdyksenä Maan Lapsilta ja räplynä asianosaisille. moi.

Ruoka & Ripuli Osa 4: Lepakkomies-syndroomaisen viihdeurheiludieettikaasutuksen kilokalorimetrigrammakuutiot

Koska juoksupiereskelyharrastuksellani olen säännöllisin väliajoin ohimennessä buutannut kaikki kaupungin veroeuroilla hankitut kalliit ilmanlaatumittarit, niin ajattelin antaa huolellisen meriselityksen sekä terveyssisaren, että paikallisen selluteollisuuden pyynnöstä. Syytän kaikesta 70-luvun kasvatusihanteita sekä sen ajan batmanning-kasvatusmetodia. Mutsi osti näet aikoinaan kauppa-autosta keltaisen muovilautasen, jonka pohjassa oli Batmanin kuva ja sano sen jälkeen aina notta vedä äkkiä puurot naamaasi ennen kuin bätmän ehtii. No alitajuisessa Lepakkomiehenpelossa vuosikymmeniä mättöjä kahmineen lautanen on ruokkiksella aina ensimmäisenä tyhjä, vaikka sen pohjassa onkin lepakkomiehen pelottavan naaman sijaan enää Sodexon lempeä logo. 

Edellä mainittu pohdinta ajankohtaistui taas männäviikolla käydyn työterkkarin vuosittaisen kohta-se-viikatemies-kolkuttaa-saarnan aikana. Siinä terkkaritytön puheripulilla säestämän elämäni kauhufilmin raastaessa elämänhaluni viime rippeitä kohti itsetuntoni tunkiota, aloin pohtia nykyisten terveysstandardien sijaan paremmin sopivaa hyvinvointimittaria kaikille meille mm. Himasen sinisellä kirjalla persettään pyyhkineille raskaan sarjan kehityksenjarruille. Koska tämänhetkisen elämäntilanteeni suurinta estettistä ongelmaa indikoi kolme numeroa vaa'an näytössä ja elämäni ainoita fyysisiä nautintoja voin kuvata ainoastaan kilometreillä, kilokaloreilla ja kuutiometreillä, niin päätin kätevästi yhdistää oman hyvinvointi-indeksini insinöörimatematiikalla yhdeksi luvuksi nimeltä Mikan Batman Indeksi = MBI yksikkönä kilokalorimetrigrammakuutio. Indeksi lasketaan ruoan, hölkän, elopainon ja metaaninmuodostuksen tulona.

A. Ruoka (kcal). Päiväannos about 3 300 kcal. Edellä jo kuvatussa batman-menyyssä pääosaa ei näyttele ruoan laatu vaan määrä ja ruokailutapahtuman kesto sekä huonekalut. Ja nykytrendipelleilyn mukaisten lakto-ovo-skitso-pipo-ruokavalioiden sijaan meikäläisen lautaselta puuttuu ainoastaan kala ja muut avovedessä tai sen lähellä eläneet eläimet (ja kasvit). Koska niitten osalta tuli opiskeluaikana kiintiö täyteen. Reilu parikymppisen hormoonihörhön logiikalla kun mm. ruokailuun liittyvän priorisoinnin tiedontuotantoketju kulkee aivojen sijasta genitaalien kautta ja (rahan) säästöpaineet tuppaavat kohdistumaan kaljan sijasta kiinteään ravintoon. Muutama kuorma-autolavallinen Korelan Siwan tonnikaloja/kalapuikkoja riitti tämän ja seuraavan elämänkierron ajaksi. Ja vielä jää muutama nuotallinen minkinruoaksi.

B. Hölkkä (km). Päiväannos reilu 8 km. Hölkkä on hienointa mitä mies voi tehdä lenkkarit jalassa. Homman optisena harhana on sen psyykkisen tyydytyksen mukanaan tuoma henkinen rentous pl. ne tilanteet, joissa hyvin rullaavalle askeleelle sisäisesti hymyillessä josku stnan alkoholisoituneen näköinen keski-ikäinen konttori-Irma löllöhanureineen painelee pintakaasulla ohi häviten horisonttiin ja sitten vituttaa taas viikko. Varsinkin jos se samaan aikaan juttelee niitänäitä likkakaverinsa kanssa, jonka polvikulma pysyy juoksun aikana joka askeleella omaani suorempana. PRKL.

C. Elopaino (kg). Päiväkasvu 2,7 g (20 vuoden keskiarvosta laskettuna). Hieman huolestutti terveyssisaren kehonkieli puheen kääntyessä ravitsemustottumuksiini, kun tuo muodollisen pätevyytensä johdosta kovasti arvostamani ammattilainen hölläsi pikkuhiljaa katsekontaktista ja aiemmin niin leppoisanlämpimän katseen fokus alkoi siirtyä sälekaihtimien välistä horisonttiin. Vaikka kyse oli ainoastaan ”esimerkiksi tästä viikosta”. Minkä minä sille mahdan, että kovan juoksulenkin jälkeen kehon energiatasapaino vaatii palautusmättönä 300 grammaa körrilakua tai puoli litraa vaniljajäätelöä?

D. Metaaninmuodostus (m3). Keskimääräisesti arvioituna päiväannokseni Etelä-Karjalan ilmanlaadun raikastamiseksi on tiedemiesten jostain kumman syystä tekemän tutkimuksen mukaan 0,012 m3. Oman googletusurani pohjanoteerauksena voitaneen pitää ihmisen kaasuntuotantokykyyn tekemiäni hakuja kolmella kielellä, mutta nyt tämä elämäänne helpottava olennainen tieto on tieteellisesti varmistettu. Päiväpäästön voin tosin herrasmiehenä (?) tehdä peruslenkilläni ainoastaan Tirilän VPK-talon ja Postin jakelukeskuksen välillä, koska siinä matkalla voi aina (äänihämäyksenä) auton kohdalla päästellä huoletta pahimmat paineet Kaukaan piikkiin. Sitä ennen ja sen jälkeen voi tulla taas kerran sen uskottavuuden (?) kanssa ongelmia, varsinkin kun iltaisin alkaa päivän istumistyön jälkeen nämä puolitahattomat kehonäänet olla semmosia MaschinenGewehr-mallia olevia kolmen sekunnin jyrinöitä, mitkä fyysisesti resonoivat mukavasti niskassa asti. 

Eli lyhyenä yhtälönä Mikan onnellisuusmittarin päiväkohtainen Batman-indeksi (MBI = A*B*C*D): 

MBI = 3 300 kcal * 8 000 m * 2,7 g * 0,012 m3 = 855 360 kcalmgm3

On siinä kehononnellisuutta vaikka muille jakaa. Ensi kerralla sitten fiksumpaa läppää. You wish...

Ruuski, Rähinäpalli ja Reisiraidat

Ruuski on mun kissa, Rähinäpalli tunnearvoltaan melkein mittaamattoman arvokas tuolia muistuttava koulukäsityöni Kekkoslovakiasta ja Reisiraidat kahden edellisen summana normaalia tuskaisempi hermoimpulssishokkiherätys (ja ennenkuin aloitatte niin selvennykseksi palli = selkänojaton matala tuoli).  Löysin näet varaston perukoilta tuon ikivanhan kätteni työn hedelmän ja laitoin sen seinän viereen arvopaikalle, mutta yllättäen omaa liikutusta oudompi tunnereaktio oli aiemmin kahdesta vaihtoehdosta viisaammaksi luulemani kissan riemu tuosta niin kovin vaatimattomasta huonekalusta. Tätänykyä tuon puuhökötyksen tärkein funktio onkin toimia Ruuskin rähinäalustana niinä hepulihetkinä kun eteisen matto ei enää maistu. Siinä se outotyttö väijyy pahaa-aavistamattomia ohiraahustajia kahmien samalla vasuriyläkoukulla ilmaa/lahjetta/ihokudosta naaman ollessa pelkkää pupillia ja öörat päätämyöten. Ei asu viisaus siinä päässä silloin. Tasapeli.

Ei siinä muuten mitä, mutta neiti Yläkoukun uudenkarhea aamurutiini alkaa pikkuhiljaa hinkata tän ihmisestä syntyneen hermot jo harsomaisen hauraiksi. Allekirjoittaneen joka jumalanaamuiseen makkari-olkkari-kyökki zombiewalkkiin mun oman pikku laardijojon nekkausrasti on ainoastaan kissan logiikalla sadankin toiston jälkeen vielä hauska vitsi. Herätyskellon tilulilulilun jälkeen on täysi hiljaisuus Mikan kissalandiassa eikä liiku mikään elollinen. Ja elottomasta luonnostakin ainoastaan autopilotilla ajatustaan hitaammin yksi eilenkuolleen näköinen insinööri. Olkkarin suoralle (3 metriä) käännyttäessä vilahtaa nurkan takaa kuvanmukaiesti kissanpää 1-2 kertaa ja taas hiljaisuus. Samalla kun meinaa ehtiä ajattelemaan, että ”Ei se tällä kertaa...” niin 10 cm polven yläpuolella tuntuu napakka kaasut liikkeelle saava kirpaisu kun ”tsap-tsaptsap-boing-boing-boing-boing” lyöntisarjan jälkeen on kisumirri neljällä pompulla keittiössä ruokakupin vieressä ihmettelemässä notta mikä maksaa.

Eikä auta mikään perinteisistä P-, V- tai S-alkuisista voimasanoista tai Rähinäpallin poistaminen, koska se ei ole ymmärtävinään suomen kieltä ja minulla on nilkassa on vielä reittä enämpi hermoratoja. Aaangh.

Aivojen narikkalappu hukassa kontaten

Mika

Pikapuuhaspedeilyä mutteriporalla

Välillä tulee oikesti semmonen fiilis notta on tämän planeetan ainoa kädellinen, jonka käsityötaidot ovat luokkaa Black ilman Deckeriä ja kädettömyys työkalujen edessä uhmaa jo fysiikan lakeja pois lukien painovoima. Tämän totesin hetki sitten käymäni lyhyen kokovartalopohdinnan jälkitoimissa. 

Äsken lounaalle istahtaessani päättyi näet pitkään palvelleen tuolini elinkaari karun arkisesti muistuttaen taas kerran hyvinkin käytännönläheisesti lenkkeilykilometrieni määrän ja laadun liiallisesta vaatimattomuudesta nauttimieni kaloreiden määrään ja laatuun nähden. Eipä ehtinyt ensimmäinenkään makkarapala ihan suuhun asti, kun persauksen alta alkoi kuulua pahaenteinen rutina. Koska kehonolo tuntui em. ääneen  verrattuna sillä hetkellä suhteettoman mukavalta, niin ehdin jo ennen liikkeellelähtöä arvioida rutinan syyksi tällä kertaa käyttämäni huonekalun. Alaviistoon kaaressa suuntautunut kehonliike vahvisti edellä pahasti kesken jääneen ajatuksen ja lonkan kohdatessa laminaatin olin jo ehtinyt menettää toivon rakkaan huonekaluni  jatkokäytön suhteen, koska se (tuoli) näytti lähes yhtä pahalta kuin polveni nivelsiteet röntgenissä elämäni viimeisen jujutsutreenin jälkeen.

Siinä lattialla haarukka kädessä istuessani pidin lyhyen ja tunteikkaan muistohetken tuolilleni ihmetellen samalla autonomisen hermostoni kykyä tuottaa automaattisesti kovin monipuolisia kirosanamuunnelmia näinkin ulkoisesti rauhallisen miehen suusta...mutta sitten pikkuhiljaa mieleen hiipi ne karut elämän realiteetit: vastaavaan toimintoon sopiva lähes kokonaan omistuksessani oleva tuoli sijaitsee 38,3 km päässä äitin varastossa ja huonekaluliikkeelle ehdin aikaisintaan keskiviikkona, mikäli kaveri tuuraa treenienvedon. Eli lyhyt dialogi sisäisen puuhaspedeni kanssa johti lopputulemaan, jossa päätin mahdollisimman matalalla profiililla kokeilla taas kerran käsityötaidottomuuteni rajoja ja vetää tuolin kahdeksi päiväksi kasaan maksoi mitä maksoi ts. halvalla ja helposti. 

Vasempaan käteen pakista kaksi ensimmäisenä siihen osunutta ruuvia, oikeaan käteen Boschin akkuporakone sekä vruum-vruum-viuviuviiuh-uh ja pelottava työkalukohtaaminen oli startista kalkkiviivoille kolmessatoista sekunnissa ohi akun varauksen päätyttyä viddumaisennormaalinkivasti. Räpellyksen järkyttävää ulkoista rumuutta ihaillessani totesin sen kestävän harmojani paremmin ainakin vaadittavaan keskiviikkoon asti; sen jälkeen hyvin piereskellyn tuolin matka joutaakin vaikka sinne Ekokemin hornantuuttiin muun ongelmajätteen sekaan Riihimäkeä lämmittämään. Hieman joutui kuitenkin pohkeilla keventämään ennen ensi-istuntaa takaisin jo jäähtyneen mikromakkara-appeen ääreen, mutta tuolin kolmanneksi viimeinen ateria sujui sen enemmittä rutinoitta. Nälkä se opettaa siperiassakin....

Ruoka & Ripuli Osa 3: Willimiehen kolmen linjan asfalttiranskikset pissinlirillä

Urbaanin aamulenkin/köntsäväistelyn aikana tekemäni kulttuuriantropologisen pikatutkimuksen aihe oli tänä sunnuntaina lappeenrantalaiskansallinen tapa merkitä joko suoraan heitteenä tai kehonsisäisesti kierretetyillä ravintoaineksilla kulkureitit välillä tanssianniskelupaikka-nakkipotaattikebabbila-taksijono. Kokemusperäisesti arvioituna kohderyhmää yhdistää ainoastaan kellonaika, kaikenpuolisen nauttimisen runsaus ja todennäköisesti selvästi havaittavissa oleva päihtymys. 

Dagen efter-syysaamun kadunpintoja katsellessa voi kyllä kauempaakin saapunut turisti muodostaa nopeasti kattavan kuvan suomalaisesta pikaruoka-, juoma- ja ulostamiskulttuurista. Kahden promillen häveliäisyydessä juhlivan suomiäijän logiikan peruspilareihin kuuluu, että jos johonkin kiinteään kohteeseen voi otsalla nojata, niin kai siihen kohtaan silloin voi myös kusta. Ja ruokaahan pitää totta kai saada nakkarin isoin annos kaikilla mausteilla, vaikka satojen toistojen kokemuksella pitäisi tietää ettei aamuyön katkokävelyvaiheessa vatsassa pysy edes Rapalan kaksikoukkunen uistin ja jo kolmas haukkaus nostaa eilisetkin nakkiperunat kadunpäällyseksi.

Kaupunkimme keskustassa on pääasiassa kolme vatsahappohighwaytä; eteläinen, läntinen ja itäinen reitti, joiden kohtaamispaikkana/päätepisteenä virastotalon kusitaksijono. Pisin (600 m) ja jäljistäkin päätellen fyysisesti vaativin eteläinen samoilureitti kulkee satamasta Birran, 3 Lumpun sekä Teerenpelin välistä koukaten Parkin kautta kävelykadulle tankkauspaikkana cityn itämainen nakkipainikioski ja jatkaen kirkkoleikkipuiston lävitse kohti keltaisia kattovaloja. Tällä reitillä se 15 askeleen yrjöntäraja kulkee havaintojeni mukaan välillä ärränparkki-maksuvessa, jonka tausta on kasvustosta päätellen hyvin lannoitettu varjon puolelta. 

Läntinen reitti (470 m) starttaa Ilonan rappusista, jonka herkullisen mustanlaikukkaan tahmeassa pintamateriaalissa on todennäköisesti Lappeenrannan alkomahoolia rakastavan kansanosan kattavin geenipankki ja deeänaata vaikka toisille jakaa. Tältä reitillä Ilonan, Kikkelin ja Montun kolmen polven horjujat mahtuvat periaatteessa hyvin torin laidan kebabbikoppiin, jonka rullajöötin puolikkaita löytyy sankarihautausmaan kivimuurin vierestä sunnuntaiaamuisin keskimäärin 1 – 5 kpl. Tämä reitti yhtyy eteläisen reitin kanssa Paasikiven puklupuistossa, jonka kohdalla kannattaa viimeistään laittaa sormet kurkkuun, jos meinaa selvitä pienemmällä taksilaskulla. 

Itäinen reitti lähtee Kukon ovelta grillitolpan kautta Toteemin ohi taksitolpalle. Tämän reitin lyhyys ja henkinen helppous (170 m) takaa näennäisesti siisteyden, joskin hätäisimmät ehtivät käydä tarpeilla sen pikkugrillin sisäpihalla ja karistaa ylimääräiset nakkipaperit pornokaupan-handelsbankenin kohdalta alamäkeen. Muutenkin reiteistä helpoin ja suositeltavin monessakin mielessä.

PS. Havainnekuvassa viime kesän laihdutusinnostuksessa tekemäni Savukanapaiston Welldone Plus. Ei muistaakseni liity millään tavalla edellä kirjoitettuun.

Egolokista lähiömultakonttausta sarkasmin raunioilla

Kyllä minun mielestä itseään saa kehua ainakin silloin, kun on pystynyt selkeästi parantamaan mitä tahansa suoritustaan guuglejumalan armollisessa suojeluksessa.  Suomiäijän geeniperimään kun on ohjelmoitu luontainen kyky ylittää (ja alittaa) miehekkäästi omat rajansa sillä suomalaisen sisun, lujan tahdon, oikeiden hakusanojen ja toimivan nettiyhteyden viitoittamalla elämänpolulla. Uuden oppimisessa tämän periaatteen sisäistäneen ihmisen alkuinnostuksessa on vain taivas rajana ja realismin astuessa kuvioihin täräyttää lahjattomimmankin juhamiedon itsetunnolta ilmat pihalle viimeistään se multainen maankamara, vaikka ns. kasvimaan yli pääsisikin tasajalkaloikalla.

Kuten taas kerran kävi tämän lähiöfarmarin porkkanankasvatuksessa. Viimevuotiset naurettavat tikkuporkkanat olivat katkera muisto vain, kun kaksin käsin riemuitkunpurskahduksen säestämänä tongin tuota oranssia kultaa takapihani muhevasta mullasta. Puutarhakompostorin ravinteet olivat tehneet tehtävänsä ja maan antimien kokoluokka vaihteli tällä kertaa tuommosesta yhden solun mittaisesta nanoameebaporkkanaisesta aina jyhkeän pikkunakin puolikkaan kokoiseen mikromooroottiin. Voi sitä riemun tunnetta, kun nyppimisurakassa penkin päähän asti kontattuani tajusin edellisvuoden yhteen kouraan mahtuneen sadon kasvaneen kokonaista kolmeen ja puoleen kouralliseen. Hieman minua tosin huolestuttaa sadon ja maanviljelystaitojeni eksponentiaalinen kasvu; näillä kasvukäyrillä joudun vuokraamaan traktorin peräkärryineen viimeistään syksyllä 2047. 

Vaikka koko tämänkertaisesta sadostani ei riittänyt jouleja edes yhden tuhnupierun tarpeiksi, niin vastapainoksi makua ei lähiöjuureksissani ollut tällä kertaa juuri maistettavissa. Ilmeisesti runsaita sateita seuranneen kuivuuden seurauksena kaikki maku oli imeytynyt maahan ja maukkainta kasvimaassani oli se penkkejä ympäröinyt kompostimulta mikä toki voittaa ne lähiliidlin valmissösseröt. Puolikas lautasellinen maanläheisen ekoloogista vegaanijeesustelua sai taas henkisen minäni hippiosaston hymyilemään sisäisesti matkalla kohti kirkkautta ja lihansyönnin syntejä syviä.

...

Sarkasmi on huumorin vaikein laji. Ainakin silloin kun pään sisäisen sanakirjan sivuja liimaa toisiinsa majesteetillinen vitutus. Potenssiin kaksi.