ARKIKUVAILUHAASTE 6/5

Facebookissa kiertää kaikkien tirkistelemisestä kiinnostuneiden puolikostea arkipäivähaastekisa, jossa pitäisi puoliväkisin vääntää elämästään jotain toosi mielenkiintoista hevonkukkua muitten vempattavaksi. Minäkin ajattelin osallistua kisaan, koska syntymänarsistina haluan kuvailla elämäni glamuuria ja saada sitä kautta edelleen liian vaisusti morjestelevat ”kaverit” ihan hemmetin kateelliseksi tai sitten itkemään ilosta oman elämänsä hilpeyttä meikäläisen arkiharmauteen verrattuna. Eli selkokielellä sanottuna en taaskaan saanut haastetta, josta olisin voinut dramaattisesti kieltäytyä ja yrittää vaikuttaa muita fiksummalta.

Maanantai-aamun auringon ensi säteiden loisteeseen pitkää varjoa loi työhuoneen ikkunassa EDELLEEN jo kohta vuosipäiviään viettävä linnunpaska ja Suomen vihreimmän kaupungin aamupierunraikkaassa ilmassa kokenutkin sellunkeittäjä laittoi autonakkunat kiinni ja pieraisi tahallaan Wunderbaumin puutteessa. Tietokoneen ruutu ilmoitti huoltotauon päättyvän vasta puoli kahdeksan ja puhelimen akku oli vihdoinkin täysin tyhjä. Kivakivakiva… Suhteellisuusteorian mukaisesti aika hidastui liikkeessä loittonevaan havaitsijaan nähden, minkä teorian todistin kokemusperäisesti katsoessani DDR:n värisessä poplarissa oven avaava työkaveria. Maanantaipäivästä positiivisia puolia löytävä on poikkeuksellisen onnellinen, tyhmä tai muuten vaan liikenteelle vaarallinen. Aamun teemaäänenä oli sydämen pohjasta huokaistu moi. Päiväkuvana omalla perseellä puhkimodailemani työtuoli.

Tiistain hyvä puoli on se, että se on alkuviikon puolivälissä ja keskiviikon aatto, josta ei ole enää kuin yhden päivän aikamatka viikonlopun aloitukselle eli perjantaille. Se taitaa ollakin tämän viikonpäivän ainoa hyvä puoli. Päivän väri on kasvoista kahvikupin pohjalle asti ulottuva kaiken läpitunkeva harmaus. Tiistaipäivä on tehty betonista ja se on muuttanut Kouvolaan Lahdesta. Kaiken ilon muista viikonpäivistä imevän tiistain iloisena ylläribongauksena työpaikan kattoon nostettu jumppapallo. Boing-boing-boing ja moomma niin siististi cool…edelleen yhtä käyttämätön kuin ne jumppakuminauhat, istumatyynyt sekä hevossatulatuolit.

Keskiviikkona alkuviikon rämminnässä pohkeiden tasolta kertymisen aloittaneet maitohapot haisivat jo hengityksessä ja päänsäryn määrän voi arvioida miettimällä mitä tahansa suurta elämässään ja kertomalla sen sadalla. Päivän piristeenä oli naisharjoittelijan elävä kuvaus ostamansa 500 euron auton teknisistä ominaisuuksista sekä siihen liittyvä kanssasisarten pohdinta koneen koon ja kuutiotilavuuden välisestä symbioosista. Päivän kuvana olkapäähäni pistäneen kotihyönteisen ex-hima meikäläisen ulkovarastossa, jota ”vähän” raidilla raikastin. Voivoi maijamehiläistä, toivottavasti kotimatkasi önniäisten helevettiin ei ollut yhtä tuskainen kuin turvonneella olkapäällä tekemäni yleistervehdysliike.

Torjantai on ne keskiviikon ja perjantai kello neljän välissä olevat piinatunnit, jolloin V-mittari takoo tappien väliä ja kaikki A4-paperit työpöydällä viettävät lemmenlomaansa naimalla ”kiireelliset”-kasaan korkeutta duuninokian diibadaabavärinöiden lyödessä tahtia taukoamatta. Laa-laa-landiassa puheummetusta oli ilmeisesti loivennettu punakolmiolääkeillä ja ”hyvä ruoka-parempi mieli”-moton mukaisesti kalasoppa piti työpaikkaruokalan jonottajilta hymyt pyllyssä. Torjantaikuvana kahvihuoneen jääkaapin aina yhtä vihannan pakastelokeron pikkunyssykät, joista perimmäisen päällä lukee ”Ötzi”.

Lauantaimenyynä tunti rautakaupassa ja mukaan lähti Boschin iskuporakone teräsarjoineen sekä takakontillinen muuta käsityötaidottomalle tuiki tarpeetonta kodintuhoamisvälinettä. Jälkiruokana tunti puutarhakaupassa visualisoimassa powerpointilla piirtämääni puutarhasuunnitelmaa, jota nenän muotoihinsa tyytyväiset työkaverit kovasti kehuivat. Suunnitelman toteutuksen ensi aallossa fordin takapenkille tosin mahtui ainoastaan heräteostoksena kaksi Bad hairday-havupuuksi nimeämääni stiff weeperiä ja boksi kananjutskaa koko korttelin raikastamiseksi. Tahmasen työviikon kliimaksina lauantaiehtoona yleteemalta alkuperäinen king kong kuttaperkkalavasteineen eli loppu hyvin kaikki hyvin. Ei paha.

Pääsiäisen ylirullauksena munat mämmissä

Vuoden toiseksi höperöimpänä juhlasessiona on taas suomitartsanien aika vetäytyä omiin tai julkisiin sisätiloihin painimaan läheisten/järjestyksenvalvojien kanssa, syömään aina yhtä skeidanmakuisia pääsiäisherkkuja ja vetämään kaikilla mahdollisilla keinoilla huput himmeiksi. Neljän päivän rännin tekosyyksi riittää hienosti erään puusepän etelänmailla parituhatta vuotta sitten (kuulemma) tapahtunut raaka teloitus ja painimatsin aloitukseksi suomalaisen junttihuumorin vähä-älyisimmät mämmi/pasha/muna/virpomis-sutkautukset. Seuraavassa mun pääsiäisteesit.

Mämmi. Näyttää paskalta ja makureseptoriensa viestit oikein tulkitsevien mielestä myös maistuu siltä. Juha Mieto sanoo syövänsä joka pääsiäinen 40 – 50 ropposellista tätä herkkua (28 – 35 kg), johon Thomas Wassberg pystyi Iltalehdessä yrjöä pidätellen toteamaan vaan notta Härreguud. Samassa jutussa Thomas tosin myös antoi rivien välistä ymmärtää ihmettelevänsä toimittajien halua haastatella häntä aina silloin kun Mietoa joku asia vituttaa (tai kaiken normaalijärjen mukaan pitäisi vituttaa). Wassu on huhujen mukaan hieno ihminen, vaikka julkisesti tunnustautuukin junttijussin kaveriksi jee- ja puusuksineen.

Googlesta löyty myös semmoinen tieto, että mämminsyönnin maailmanmestari pirkkalainen Raili Naskali veti häpeämättä yhdeltä istumalta viisi purkillista mämmiä (ja palanpainikkeeksi ämpärillisen kirnupiimää pieraisten suorituksen päätteeksi neljä alinta hirttä siitä pirtistä poikki); kotisivullaan ei ollut kyllä tästä muistanut mtn mainita. Kovin on vaatimaton maailmanmestari tuo meijän Raili.

Elämä vilahti filminauhana silmieni ohi, kun löysin netistä SUOMEN MÄMMISEURAN kotisivun. Suomen mämmiseuran puheenjohtaja Ahmed Ladarsi (Tunisiasta suomikotoutunut ex-kokki) oli kuulemma jonkun lehden palstoille kehunut tekevänsä mämmistä vielä joku päivä lähes Nokian veroisen vientituotteen. Vaikka lähes-sana antaa suomen kielen tulkinnoille paljon joustavuutta, niin silti hieman asiaa epäilen. Maineen suhteen asia on vähintäänkin helposti saavutettavissa, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan sitä päivää kun Ahmed ylpeänä ojentaa Forbesin kannessa 5 miljardin mämmireseptiä Bill Gatesille. 

Mämmeilyn Gran Old Man ja krapulaisen humanoidin näköinen julkkiskokki Jaakko ”Lätsä” Kol-monen käänsi joku vuosi sitten monta uskovaista realistiksi toteamalla mämmin olevan jumalten ruokaa. Jaakko runoili kotisivullaan vankan kokkikokemuksen pätevöittämänä hauskasti notta ”mämmi on terveyspommi”, johon lääkärit sanoisivat jotta haista itte. Ommmnommnommm sano Jaska kun suussa maistu…

Pasha. Miten niin pieneen purkkiin saakin survottua niin paljon rasvaa, sokeria ja kaikkea muuta mahdollista siitä ruokaympyrän kaikkein kapeimmasta älä-näihin-koske-sektorista. 1800-luvun resepteillä edelleen toteutettava ärjynmakea ektoplasma sai ehkä kiihotettua sen ajan itäsuomalaiset kulinaristiseen orgasmiinsa, mutta nykylääketieteenkään keinovalikoimalla ei näitten purkkien sisältöön saisi kukaan meistä kardiologisesti heikoimmista koskea 5 m pitkällä puukepilläkään edes kerran vuodessa. Pienenä lohtuna muovikippoa lusikoidessa on se, että näillä lusikallisilla vanha pumppurukkani on taas monta ohilyöntiä lähempänä patologin kylmiä kouria. Eipä ole näin tanakoilla pääsiäismenuilla mikään ihme, että ortodoksit hiippailevat ulkokautta kirkkoa ympäri pitkin yötä. Varmaan pääsyy siihen on närästys ja tsasounan tuuletustarve. 

Lammas. En ole uskaltanut googlettaa, miksi pääsiäisenä syödään lammasta. Todennäköisesti siihen liittyy kristinuskolle tyypillisesti joku viimeisetkin ruokahalun rippeet luotaantyöntävä kauheus. Omista lampaansyöntikokemuksesta herkin on Kotkan Tekun legendaarisen keittiön styroksilammas, joka oli saanut nimensä makunsa ja keveytensä ansiosta. Ilman ketsuppia olisi siitäkin oppilaitoksesta valmistunut laiha poika.

Virpominen. Ala-asteella tälläkin kansanperinteellä peloteltiin väittämällä sen jollain kierolla tavalla simuloivan Jeesuksen ruoskimista tmv. (ainakin tokaluokan pojat näin väitti ja ne oli sentään jo melkein 9 vee). Ai miten herttaista. Keskellä ei-mitään asumisen hyviä puolia oli se, ettei turhille menoille sieltä korvesta mopon tarakalla mihkään lähdetty. Voin siis ylpeänä sanoa, etten ole koskaan virponut ja säästynyt näin ollen ainakin tältä traumalta. Tai ehkä siksi musta on tullut tällainen juhlapyhärajoittunut kyynikko, jolle hetkellinenkin onnellisuus on vain kehosta poistuvan henkisen heikkouden ohimenevä ilmenemä. 

Muna. Voimakkaasti anaaliorientoituneen pääsiäisjuhlan humoristisin eines ja koriste. Inhimillisesti katsottuna kanaelukoiden lyhytikäisyys on hyvä homma, jos joutuu kokoonsa nähden noin paksun jöötin kerran päivässä vääntämään. Henkilökohtaisesti tämän pää(n)si(s)äisen ajanjakson traumaattisin koriste itsetuntoni ensi romahduksesta siinneiden painajaisten herättäessä fyysisen olemukseni vieläkin kitumaviikon öinä voimakkaisiin itkunpurskahduksiin. Mun ekaluokan ope oli näet saanut kuningasidean tehdä pääsiäiskoristeet ihan oikeista kananmunista ja meikämämmikoura särki maalatessaan kaikki kolme varamunaakin. Siinä sitten itku kurkussa katselin pitkää riviä rairuohopahvilautasia, joissa yhtä vajaa kaikissa oli koristeena hienosti maalattu muna. Ja siinä yhdessä meikäläisen versiossa törrötti ruohon keskellä keltaisella kreppipaperilla päällystetty vessapaperirulla. Pirkko-ope sässötti hempeesti korvaan että ihan yhtä nätti on sinunkin lautanen…enpä ole sen jälkeen auktoriteetteihin luottanut.  Muttamutta…

Oikein munarikastamämmithousussaehhehhee tai oikeasti hauskaa pääsiäistä

Toivottaa Mika Tee

Yrtit ja yhteyttäjät osa 2: Paistaa se auringonkukka risukasaankin

Elämäntyyli-blogini ”Yrtit ja yhteyttäjät”-osiossa on tällä kertaa vuorossa auringonkukkasten synnytystuskat. Useat (ainakin kaksi) FB-kaverit ovat ihmetelleet suurta intoani esitellä muutamaa mullasta nousevaa vihreetä nykeröä ja tapahtumasarjaan johtaneita ”hirmuhauskoja” itsestäänselvyyksiä… Silloin kun jonkun homman joutuu aloittamaan taidollisesti niin paljon merenpinnan alapuolelta kuin minä kasvieutanasiointini, niin niissä syvyyksissä itsestäänselvyyksienkin umpiluuhun takominen tuntuu yhtä kivuliaalta kuin ruskean kastikkeen teko ja saa itkusilmin rukoilemaan googlettarelta takaisin plantaagenin ryytimaalle 5,2 eurolla myymää rupuista sieluani. 

Auringonkukanviljelyn alkuinnostukseni alkoi viime vuoden kesäkuussa töihin kävellessä ja päättyi tämän vuoden tammikuun viidentenä samoissa merkeissä. Huomasin näet työmatkareitin varrella iiiisoon auringonkukan ja luulin alustavasti haluavani vastaavan. Enkä ymmärrä minäkään miksi. Seuraavan kerran kun kävelin sitä kautta tammikuun viides, niin lumessa törrötti ihan täsmälleen sama kukka. Sen ahaa-elämyksen ”voi v*ttu”-version hetkellä pohdin lähes lamaantuneena, että KUKA helvetin ÄÄLIÖ laittaa pihalleen 3 metriä korkean muovikukan koristeeksi (+lilat jouluvalot)?  Ja sen urvelon takia meikäläinen uskalsi ajaa nurmikon autotallin edestä vasta juhannusaattona, kun ei ammattitaito riittänyt konttauskorkeudelta arvaamaan että miiikä näistä saatanan nokkosista tmv. rikkakasviripelöista nyt voisi olla se pienenpieni kevätkylvöistäni siinnyt auringonkukanpentu. Mun arvauksessani kun floristikin olisi soittanut sinfoniaorkesterissa huilua...

En tiedä kumpi meistä auringonkukkafaneista oli loppupeleissä idiootimpi, mutta ulkoisesti varmaan minä multapolvineni. Tiedämpähän kuitenkin, mihin osoitteeseen ohjaan myöhempien aikojen pyhät jeesukset, kun seuraavan kerran tulevat ovelleni maailmanrauhasta puhumaan. Niin ja opin myös, että puutarhahanskojeni kankaan hienompi nimi on strechnylon, mun handuun sopii kiikunkaakun number 9 ja kämmenselänpuoleisesta kankaasta polttaa nokkonen läpi. Tämän kevään puutarhabingoiluni aloitinkin internetin multaisessa syleilyssä, koska eihän näitä asioita oikeasti ilkeä keltään ihmiseltä kysyä.

Eka googletuksella selvisi auringonkukan olevan Asterixin sukuun kuuluva Helianthus Annuus, enkä yhtään ihmettele latinanväännöksestä syntynyttä ensimmäistä mielikuvaa. Seuraavassa linkissä jo näet Lexa 53 Töölönlahdelta neuvoi kaivelemaan myslipussista siemeniä ja kantelemaan niitä ämpäreissä päivänmittaan aurinkopaikkoihin. Eipä kovin paljoa luottamusta herättävä nimimerkki/neuvo hidasälyisten elämä-blogissa… Farmit.netin ohjeessa sitten kehotettiinkin käyttämään Nibex-kylvökonetta tavallisen sijaan ja minulla kun ei perkele ole kuin taloni edelliseltä omistajalta varastoon jääneet kuokka, pistolapio, pieni istutuslapio (lukee kahvan tarrassa) sekä vittuilujoululahjana saamastani Hagmanin salaattiotinsarjasta semmonen kolmen lärvin kromilusikka…luontoportti.com sivulla ei ilmeisesti istutusohjeita ollut, mutta rohkaisevasti kuvattiin sopiviksi kasvupaikoiksi lintujen ruokintapaikat, joutomaat ja kaatopaikat eli aika läheltä liippaa tuota kohtaa etupihastani, vaikka ei ne linnut tuossa auton päällä syömässä käy…jättikasviyhdistys kehoitti laittamaan montun pohjalle hevosenpaskaa tai vast., mutta mun vast. huuhtelen kyllä Toikansuon tuubiin…seuraavia neuvoja antoikin sitten jalkahoitola, päiväkoti, hoitohuone, kotipalvelu ja tabletin peukkuyllärinä ViaSat… elikkäs päätin pitää tässä välissä reilun röökin mittaisen tervattoman tenkkapoon. 

Seuraavaksi sitten tapahtuikin joutomiehen mittakaavassa lähes mystinen tapahtumasarja. Ilmaislehdestä huomasin hienosti photoshopatun kuvan idätyslaatikosta, joka mainoksen mukaan oli hintaansa nähden halpa sekä sopi kaikkeen mahdolliseen ja myös lainmukaiseen idätystoimintaan. Saludot takaisin termariin ja menoksi, eikä ollut kaupassa edes lodjujen edessä sanottavasti suomenkielistä jonoa. Niin tärähti onnistumisentunteen seurauksena intopissiä pää täyteen, että pysty koko kotimatkan polkee ylämäetkin perse penkissä ja vasta takasin himassa tajusin tarvitsevani myös multaa sekä siemeniä. Olisi ihan järkevää laittaa kaupassa hyllyn laitaan selvemmin, että 8 kg säkit on tarkoitettu lintujen ruokintaan ja kasvatettavat pikkupussit löytyy käytävältä vihreästä pahvitelineestä. Mullat löyty samasta kaupasta kun siemenet ja siemenpussin taakse oli ihmiskunnan eliittiin kuuluvat hollanninhenkilöt painattaneet viisaasti oikein graafiset ohjeet kolmella kielellä värikoodein. Ei tarvinnut enää lähteä googlen tuskaiseen mukatietohelevettiin lusikoimaan sattumia marttojen copypasteväittelyiden sontakaivoista. 

Siemenpussin tarkkaa hedelmällisyysprosenttia en pysty sanomaan lehtimyyjän takia. On se kumma, miten aina jotain asiaa ääneenlaskiessa soi puhelin ja vaikka kolme kertaa ennen ja yhden kerran jälkeen vihreän luurimerkin painalluksen toistaa ääneen sanan kaheksan, niin puhelun päätyttyä ei ole minkäänmaailman muistikuvaa kuinka monennessa toistossa oli menossa. Puhelimen toisessa päässä lehtimyyjän ”Hyvää päivää…ehheh…herra Kahek Shan, teillehän tulee Tiede-lehti?” valehteli autonomisesti toimiva ajatuskoneeni salamannopeasti ”Eikä tule”, mutta luurin kiinnimeno kesti työmuistin näkökulmasta triljoonasosasekunnin liian pitkään, minkä seurauksena päässä humisi numeroiden yhdeksän viiva yksitoista sijaan vain tyhjä kumu. ”Aaiiivan sama”-tunteeseen on moni aikaisempikin harrastus päättynyt, mutta tällä kertaa sähkön, lämmön ja terävien esineiden puuttuessa jäivät pakolliset kolhutkin vain henkiselle tasolle. Muistijälkenä istutussessiosta jäi hermoja hinkkaamaan ainoastaan ajatukset siitä, että mullassa saattaa olla liian vähän paskaa ja puruissa liikaa kusta.

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin positiiviselta viherlärpäkkeiden kohotessa kilpaa mielialani kanssa kohti kirkkautta. Nyt on 21 velttoa taimenalkua tapettavana, koska en raaskinnut natsiohjeen mukaisesti teloittaa ylimääräisiä vaan hankin ihan oikeita muoviruukkuja sekä dokasin nerokkaasti lisää lebensraumia Valion vaaleimmansinisistä Mansikin munista. Istuttelen taimet sitten pihalle ”yöpakkasten mentyä”, kuten istutusohje asian oudonrennosti romantisoi. 

Jaahans. Taas tuli puolen metrin verbaalijööti väännettyä perjantai-illan ratoksi… muttamutta …Päivitän elämäntyyli-blogini ”Yrtit ja yhteyttäjät”-osioon kasvikaverieni kuulumisia, kun jotain dramaattista taas tapahtuu. Siihen asti valot pois ja hyvää yötä.

Lätkäkevääni luonnottomat Tamipointit

Talvimasennuksen muuttuessa vähinerin kevätväsymykseksi alkaa suomineidonkin hiivapöksyissä kihistä taas tutuntuntuista kutinaa. Ilmastonmuutossäästä huolimatta henkinen kevät on kalenterisidonnainen ja normiperseilyn ensi oireet on jo selvästi havaittavissa, kun huumorintajuttominkin ex-kollega ilmoittaa SoMessa ottavansa lauantain puutarhatöiden päätteeksi hassusti siiderin hymiöllä ennen saunanlämmitystä janiinedelleen vinkvink ja tätä ”tempausta” vielä kokeneempi ovuloija lähes korrektisti epäilee mojovin sanakääntein. Tuommosta lepakkoläpändeeriä sanoo rantaruotsalaiset basturboinniksi…alkaa olla kevät joo…

Kevään merkeistä perinteisimpiä pääskyjä en ole vielä nähnyt, mutta itseni kaltaisten kanssaihmisten henkistä hyvinvointia kuvaillessa alkaa kevätdraaman kehityskaari muuttua komedian kautta tragediaksi. Pimeydestä perisynkkyydelleen selkänojaa hankkineilta valon lapsilta ei vitutuksen aiheita tähän vuodenaikaan puutu luksien lisätessä luovuutta potenssiin kaksi ja itsetunnon/moottorityökalujen puutetta ei monen naapuri seuraavina viikonloppuina pahalla katsoisi. Uuden ruohonleikkurin ulkoiluttaminen onnistuu millin mittaisella nurmellakin, mutta lähes lumettoman pihan linkous päälläistuttavalla saa ihmisen näyttämään oikeasti hölmöltä varsinkin jos sen ainoat ystävät tunnetaan nimillä pärinä ja käry.

Kevätlämmön ensiaallossa kesärenkaitaan vaihtaneiden automiesten kyynersauvojen kalkkeeseen sekoittuu suomalaiseksoottista lätkä-ääliöintimölinää kesälomalaskurin silmäkulmiin nostattamien kyyneleiden huuhtoessa katupölytöhnää talven irvistelyissä itsekunnioituksensa kadottaneiden saipanaamareiden välierävaiheessa synkkeneviin uurteisiin. Penkkiurheilupiireissä me-henki katoaa nopeammin kuin maalivahdin maine ja loppukuusta meidän poikien olkapäitä taputtelee paikallisista ainoastaan valtakadun fysioterapeutti.

Parvekkeiden henkareissa tuskanhikipissoista kuivuvat keltamustat vaatekappaleet nostattavat omien autotaliensa vahvimpien nenänkaivelijoiden kiveksien lisäksi ohikulkijoissa kauan kaivattua paikallishenkeä tuomarivirheettömien otteluiden nousukiidossa. Toimitusharjoittelijoiden aiheesta kyhäämissä jutuissa kaupungin luottamuselimissä vaikenemista harjoitellut vanhojen hyvien aikojen lätkämestarilalli saa pitkästä aikaa yhden lauseen lehteen pikkukuvan kera. Isommassa kuvassa suu auki lätkäpaita sinapissa huojuvaa naapurin Reiskaa työpaikan kahvihuoneessa ihmettelevä luopio ei vaan yksinkertaisesti ole sisäistänyt tätä joukkohekuman jalointa muotoa. Aamulehden nippelitiedoista painovirheetkin ulkoa opetellut sopeutuja muistaa elävästi jopa ennen syntymäänsä tapahtuneita kaukalovääntöjä, mutta unohtaa samalla mukin pöydälle poistuessaan pikaisesti työhuoneeseensa vajoamaan maan alle.

Tiskirättififien jalkakäytäville vääntämien elämää suurempien köntsämöhkäleiden varjojen suojista arjen nimimerkilliset puskistahuutelijat heiluttavat taas urheasti verhojaan puolustaessaan ensimmäisen maailman moniongelmalapsien puhtaita kengänpohjia keltaisten hankien loisteessa veitsenteräviksi teroitetuilla sananmiekoillaan. Painetun sanan totuuteen edelleen uskova yleistäjä rohkenee ahdistuksessaan kirjoittaa Estariin paskan ilman asteriskia sekä päättää luulopuheensa jämäkästi kaikkien mieltä pahoittavaan nimimerkkiin.

Sääjojoilun kuntourheilun välttämisen tekosyyksi valinneen suomimiehen pikkujoulukaljamahapainien edellisten erien voittajien julistusta odotellessa mämmikansan hapanhammasta kolottaa ja wappusimasammion prosentit alkavat pelottavasti nousta toiselle kymmenelle ehtien sopivasta nousevan kevään ensimmäisten sulle-mulletaksijonomuksintojen aperitiiviksi.

Jokakeväinen kotoutumattomuutensa tiedostavien vanhempien hanurinnuolentakeskustelu suvivirren porttiteoriasta pahuuteen muistuttaa raikkaudellaan päivät pitkät perseellään istuvan kynänpyörittäjäbyrokraatin perjantaituhnua, jota päästäessään ilmekin kertoo aaneljäautomaatin päässeen yhteyteen omien jumaliensa kanssa ja päätöksen tehneestä päästä tulleen viestin pitäisi olla huolissaan vain siitä mitä muut ovat siitä mieltä. Ja taas on äärineutraalit suomisontapöksyt yhtä muistoa köyhempiä takarivin trendimammojen taputtaessa karvaisia käsiään. Virallisen tasa-arvokäsityksen mukaisesti enemmistön mielipidettä kunnioittaa viikon luontoäänenä yleisöpalstojen piipitys. Taas.

Tähän päättyi tämän päivän synkkä satu. Ja nyt Markus-setä lähtee paskalle.