Pläski-aijaijaijai-plaskiaista kuvina liikkuvina

Sanoo polliisi, pelastuslaitos tai lähiapteekin kassaneidot mitä hyvänsä, niin minun mielestä (ja kropasta) vaarallisin juhlapyhä on laskiainen. Kun ikää, painoa, yllytyshulluutta sekä henkistä ja fyysistä elämänkokemusta on vanhojen tapojen hylkäämisen näkökulmasta katsottuna kauniisti sanottuna riittävästi, niin parasta ennen leimauksen ylitys saattaa johtaa muuhunkin kuin uuteen kauppareissuun. Olen viimeeksi liikkunut lumen päällä pelkästään lihas-/painovoiman avulla joskus 80-luvun jurakaudella ja nyt ajattelin lopettaa turhanpäiväsen lällätyksen rohkeuden puutteesta kokeilemalla laskiaisen kunniaksi pläskirakettipulkkailua moottorina luontainen sadan kilon putoamiskiihtyvyyteni varustettuna suomimiehen luontaisenjyhkeällä aerodynamiikalla. Vaikka aiemmat duudsonointini löytyvät varmaan edelleen huolellisesti listattuna Imatran terveyskeskuksen arkistoista, niin luotin tällä kertaa iän mukanaan tuoman arvokkuuden sekä kamppailusaleilla muksittujen aivotärähdysten itsesuojeluvaistoa parantavaan voimaan. 

Mäen ja pienen muoviläpyskän päällä perse jäässä istuessani ymmärsin taas kerran harvinaisen vähän sen surullisen kuuluisan vauhdin hurman lumoa tai siihen nopeasti liikkumiseen mukalumoutuneita. Pelon myöntäminen on heikkouden osoitus ja odotettavissa olevan kivun poistuminen kehosta vahvistaa jos ei tapa sitä ennen. Tätä omaa sovellusta yleisesti tunnetuista elinikää lyhentävistä mantroista hoin mielessäni kun työnsin pulkan vauhtiin muiden vähämielisten hurratessa nolostumisetäisyyden ulkopuolella. Vauhti oli yleiseen tasoon nähden vaatimaton, mutta yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen näkökenttä kapeni kauhun johdosta vajaan kahden asteen sektoriin. Mäen epätasaisuuden mukanaan tuoma alaselän kiropraktikointi tuli kivana pikku yllärinä, mutta sattui tämän urheilusuorituksen rujoon estetiikkaan nähden yllättävän vähän. Onneksi jalassa oli huomattavasti jyrkempiin mäkiin suunnitellu alppijääkärikengät jarruina, koska jarruhandut puristivat paniikinomaisesti todistusaineistoa jälkipolville/vakuutusyhtiölle keräävää Canonin halpispokkaria. Tuloksena alla oleva 10 sekunnin actionfilmi.

Ja koska yhden todistajaköörin jäsenen oli luonto kutsunut ykköslaskun ajaksi katselmusetäisyyden ulkopuolelle luontoa saastuttamaan, tuli allekirjoittaneen tehdä luonnollisesti luontonsa vastainen santsilaskukierros kun ei kaikki liitukauden dinot vieläkään liikkuvaa kuvaa ymmärrä. Edellisestä oppineena valitsin syvempilumisen reitin tarkoituksena saavuttaa hitaampi loppunopeus, mutta lopputuloksena oli vain kovempi pölly ja nolommin hytkyvä(t) vatsa(lihakset).

Enivei. Onneksi laskiainen on vain kerran vuodessa. En sentään hypännyt katolta. Ainakaan vielä tällä kertaa, mutta puhukoon liikkuvat kuvat puolestaan.

Ruoka & Ripuli Osa 7. Keraaminen pussikebabsoossimuussi ameriikansavulla

1 pussi valmispottumuussia

1 ruskeakastikepussi (valmissemmoinen)

1 laatikko kebablihaa n. 400 g

vettä raanasta

Sinistä maitoa pari desiä

Vahvaa ja savunmakuista amerikkalaista grillikastiketta

1 Kattila

1 Keraaminen paistinpannu

1 Puu- ja muovikauha

Kävin eilen paikallisessa halpiksessa (Raja-Market) ja turisteja väistellessä eksyin semmoisen hyllyn eteen, jossa myytiin kahdellakympillä paistinpannuja, joiden paistopinta oli kokonaan valkoinen ja kuulemma jotain tarttumatonta keramiikkaa. Tietysti se piti ostaa kunen ollut aiemmin tommoista nähnyt (tai kuullut), kun sen pahvissa luvattiin vielä ergonomisesti oikein muotoiltu kahva ja kolme vuoden takuu. Jipii. Ajattelin samalla tehdä melkein oikeeta ruokaa, kun nyt on sitten siihen sopivat vermeet ja täydennellä samalla köksä-Raijalta oppimatta jääneitä opinkappaleiden mustia aukkoja mutupersaustuntumalla.

Aloitin ruoan valmistuksen laittamalla kaikesta huolimatta iiihan pikkulirun oliiviöljyä keramiikkapannulle, koska en suoraan luota mihinkään mikä on made in China. Tämän jälkeen paistoin kebab-lihoja se verran, että lähti se hassu haju poies kun olin unohtanut ne ”hetkeksi” jääkaapin viereen. Samanaikaisesti laitoin puoli kattilallista vettä lämpenemään muussia varten, vaikka lähikaupan muijien mielestä maistuu paremmalta maitoon tehtynä (edellyttää kuitenkin jatkuvan väijyn asettamista ja se on ruoan laitossa hölmöintä hommaa).

Seuraavaksi avasin kastikepussin saksilla ja heitin pussin yläosan roskiin. Virhe. Koska sen jälkeen pussissa oli viidellä kielellä ohjeet; ylimpänä ruåtsi ja suomenkielisestä ohjeesta jäljellä enää sanat ”lla sekoittaen”. En käynyt poisheitettyä pussin osaa roskiksesta kaivamaan, koska siellä oli aamuiset kissansheebat ja jukurttipurkin puolikas tahmaamassa. Tässä vaiheessa en muistanut laatikossa olevaa toista identtistä pussia, mutta kaukaa haudan takaa kaikui Köksä-Raijan kuiskaus ”lisää ne jauhot lihan joukkoon ja laita sitten vasta vettä”. Toimi erinomaisesti. Sotkin puulastalla hetken kastiketta ja jätin hautumaan, koska hetki aiemmin vesikattilaan lisäämäni maito alkoi nousta vaahtona kattilasta ulos. Sen verran kuitenkin ehti maitovaahtoa loiskahtaa levylle, että keittiö haisi hetken aika pahalta.

Sitten ei muuta kuin kuohan laskeuduttua muussijauho kattilaan ja voimakkaasti sekoittaen ylimääräiset jauhokököt pois. Itse kastikkeeseen laitoin pyhän kunniaksi ameriikkalaista grillikastiketta, koska en muuta löytänyt ja se sopii IHAN kaikkeen. Järrrkyttävän hyvä sunnuntaimättö ja vielä jäi täksikin päiväksi.

Ei muuta uutta Mikan kokeilevasta kauhukeittiöstä, mutta palaillaan.

Weisse scheisse ja genitaalien kevät

Weisse scheisse-talven aikana kaikki lumen eri olomuodot ja sijainnit on bylsineet hermot siihen kuntoon, että keskivertoisen arkiaamun sössömuodossa tallatessa alkaa äly olla viimeistään Hietalankadun paakkuhelvettiylämäen puolivälissä ämpäröity tajunnan harmaimmimmalle vyöhykkeelle eikä toivonvalo enää pilkahtele tunnelin päässä edes ajoittain. Viimeistään Ratakadun risteyksen liikennevaloissa seistessä Valintatalon jonon ensimmäisen kauppakärrin kahvaan totisena potkukelkoillaan lykkivät eläkeläismummelit näkevät parasympaattissymbolisen hermostoni laukaiseman kyynelnestevirran osoittavan poskiuurteitani syvempää sisäistä kaipuuta etelän lämpöön tai/ja edes kuivaan asfalttiin lenkkarien alle. 

Koko itä-Lappeenrannan pihoilta huolellisesti yön aikana juuritäsmälleen minun postimerkkiä pienemmälle pihalleni itä-länsi-ja-pohjoistuulien keräämä metrinen lumisoossi lurauttaa ensihiet selkärankaa pitkin jo ulko-ovelta postilaatikolle polkua reuhtoessa aamulla kello viisi, koska pitäähän se weisse scheisse lapioida sen kaikista naapuripainimatseista kuuluisan postilaatikoiden edustan edestä ennen kuin naapurin eläkeläisten liiketunnistin sytyttää pihavalot klo. 5.08. Tilulilu. Valkokakkajumpan seuraavassa vaiheessa piharampista lapioiden auton ympärys ja lapionvarteen nojaten se ihan joka-aamuinen ihmejakummadejavuu/haistamikapaska-hetki: kuinkahan helevetin vaikeaa se voi olla muistaa putsata puolen metrin kinos ENSIN auton päältä. En ole vielä kertaakaan muistanut ja toistoja kyllä pitäisi olla riittävästi. Eli tämä homma AINA tuplana. Kertaa kaksi, koska seitsemältä lähtiessä pitää vetää sama kierros uusiksi mutta lujempaa, koska on jo kiire töihin ja pitää ehtiä saada paidanselkämys + kolme kainaloa nihkeäksi koko aamupäivän ajaksi. Kele.  

Aura-auto/traktoripiru käy aamupäivän aikana, jotta tien eteen kasautunut puolen metrin valli varmasti ehtii jäätyä kotiintuloon mennessä timanttia kovemmaksi linnoitusvalliksi, jonka yli ei pääse kuin Ritari Ässän turboboostilla tai kulkuvälineetön kamppailulajien harrastaja eturistisideleikkauksen jälkeen tiikeripompulla. Ja koska minun Fordista ja polvista puuttuu edellä mainitut, niin joudun turvautumaan pistolapioon. Noin tuhannen tuskaisen lapiollisen jälkeen onkin sitten peltilehmä pihassa ja pikaisen lumenluonnin jälkeen ääsmarkettiin, jonka kassajonossa oikealta elämältä jo silmänsä sekä aivonsa ajattelevat osiot sulkeneet kerrostalofrouvat kiittelevät toisiaan ja taivaan isää pitkästä aikaa kunnon Wanhasta Hywästä talwesta ja upeista kinoksista. Ai tana sanon minä. Tekisi mieli suunnata oikea kenkäni vauhdilla kohti seuraavaa arktista ahteria, jonka omistaja seisoo kännykkä kädessä mairea ilme naamallaan kuvaamassa lunta Kirkkopuiston lehmuksissa. On se perkele kauniimpaa puussa kuin kolassa. Tuo lumi. Tai katolla.

Koska pikaisen juoksuvälipalan jälkeen riennän naapurin ex-palomiehen kehoituksesta lapion kanssa kattolumen kimppuun ”vielä kun on valoisaa”. Varastolta tikkaille kävellessä munaan varmuuden vuodeksi itseni huutamalla lapa pystyssä omaa pihaansa kolaavalle em. naapurille käyväni pikaisesti katolla työntelemässä nuo lumet alas. Vartin päästä haen isomman lapion/työntimen ja puolen tunnin päästä lumikolan. Joka kerta ohimennessä hymyillen ja nyökäten. Muutaman tunnin huhkimisen jälkeen alkaa tulla jo pimeä ja jätän jyrkimmän osion seuraavalla päivälle pelon ottaessa pikkuhiljaa selkävoittoa vitutuksesta. Portaita alastullessa enää vienosti harmittaa lumenpudotuksessa rikkoutuneen sadevesiputken sijaan koko taloa ikkunan puoliväliin ympäröivä lumibetonimuuri, jonka poislapioimisessa menee jäljelle jääneen järjen ja terveyden lisäksi pari tuulista iltapäivää. 

Pihamaatani kesää kohti lapioidessa jäin hetkeksi pohtimaan, että ihan syystä se meteorologi seisoo Espanjan edessä.