Sanoo polliisi, pelastuslaitos tai lähiapteekin kassaneidot mitä hyvänsä, niin minun mielestä (ja kropasta) vaarallisin juhlapyhä on laskiainen. Kun ikää, painoa, yllytyshulluutta sekä henkistä ja fyysistä elämänkokemusta on vanhojen tapojen hylkäämisen näkökulmasta katsottuna kauniisti sanottuna riittävästi, niin parasta ennen leimauksen ylitys saattaa johtaa muuhunkin kuin uuteen kauppareissuun. Olen viimeeksi liikkunut lumen päällä pelkästään lihas-/painovoiman avulla joskus 80-luvun jurakaudella ja nyt ajattelin lopettaa turhanpäiväsen lällätyksen rohkeuden puutteesta kokeilemalla laskiaisen kunniaksi pläskirakettipulkkailua moottorina luontainen sadan kilon putoamiskiihtyvyyteni varustettuna suomimiehen luontaisenjyhkeällä aerodynamiikalla. Vaikka aiemmat duudsonointini löytyvät varmaan edelleen huolellisesti listattuna Imatran terveyskeskuksen arkistoista, niin luotin tällä kertaa iän mukanaan tuoman arvokkuuden sekä kamppailusaleilla muksittujen aivotärähdysten itsesuojeluvaistoa parantavaan voimaan.
Mäen ja pienen muoviläpyskän päällä perse jäässä istuessani ymmärsin taas kerran harvinaisen vähän sen surullisen kuuluisan vauhdin hurman lumoa tai siihen nopeasti liikkumiseen mukalumoutuneita. Pelon myöntäminen on heikkouden osoitus ja odotettavissa olevan kivun poistuminen kehosta vahvistaa jos ei tapa sitä ennen. Tätä omaa sovellusta yleisesti tunnetuista elinikää lyhentävistä mantroista hoin mielessäni kun työnsin pulkan vauhtiin muiden vähämielisten hurratessa nolostumisetäisyyden ulkopuolella. Vauhti oli yleiseen tasoon nähden vaatimaton, mutta yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen näkökenttä kapeni kauhun johdosta vajaan kahden asteen sektoriin. Mäen epätasaisuuden mukanaan tuoma alaselän kiropraktikointi tuli kivana pikku yllärinä, mutta sattui tämän urheilusuorituksen rujoon estetiikkaan nähden yllättävän vähän. Onneksi jalassa oli huomattavasti jyrkempiin mäkiin suunnitellu alppijääkärikengät jarruina, koska jarruhandut puristivat paniikinomaisesti todistusaineistoa jälkipolville/vakuutusyhtiölle keräävää Canonin halpispokkaria. Tuloksena alla oleva 10 sekunnin actionfilmi.
Ja koska yhden todistajaköörin jäsenen oli luonto kutsunut ykköslaskun ajaksi katselmusetäisyyden ulkopuolelle luontoa saastuttamaan, tuli allekirjoittaneen tehdä luonnollisesti luontonsa vastainen santsilaskukierros kun ei kaikki liitukauden dinot vieläkään liikkuvaa kuvaa ymmärrä. Edellisestä oppineena valitsin syvempilumisen reitin tarkoituksena saavuttaa hitaampi loppunopeus, mutta lopputuloksena oli vain kovempi pölly ja nolommin hytkyvä(t) vatsa(lihakset).
Enivei. Onneksi laskiainen on vain kerran vuodessa. En sentään hypännyt katolta. Ainakaan vielä tällä kertaa, mutta puhukoon liikkuvat kuvat puolestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti