Suomalaismiehen vitutuksen vuosikierto kulkee aatosta aattoon henkimaailmaa sykähdyttävien antiorgasmien sijoittuessa hetkeen ennen päätapahtumaa sekä dagenefteriin. On mummojen väistely jouluaaton megajonossa vain se yksi unohtunut kaardemummaputkilo kädessä ja tapaninpäivän rasvahöyryinen koomahorkka. On vapunaaton teekkariyrjöiset bulkkivitsit ja vapunpäivän kalpeiden kommunistien utopiapuheet räntäsateessa. On kakanhajuisten ammattilaisten hikoilema alkonjono ja keskikesän pisin telttapäivä kokkoineen myös räntäsateessa. On postin taas kerran kadottamat linnanjuhlakutsut ja vuoden ensihetken tuskissa kärventelevät terveyskeskuksen kahdeksansormiset ilotulitekykloopit.
Ja sitten on se suurin ja kaunein…se hetki kun autorekisterikeskuksen kutsu käy ja kanssa valkean rautahepon käy sarjakämmääjän tie kohti Valhallan suuria saleja. Eli autonkatsastus. Ei ole suklaakalentereita tätä varten ei. Eikä mitään muutakaan mikä odotuksen tuskaa helpottaisi.
Tänäkin vuonna istuin taas kerran katsastuspäivän aattona keittiön pöydän ääressä pohtimassa sitä ikuisuuskysymystä, että miten kaukana mahtaakaan sijaita se palmu, jonka alle olisin makoilemaan päässyt tämän kyyneleitteni tuhrimaan autokorjaamon kuittilappuun kirjoitettua numerosarjaa vastaavalla määrällä euroopan tuohta. Fordin jarrut kun jaksoivat edellisestä katsastuksesta toimia yksitoista ja puoli kuukautta moitteettomasti, mutta kaksi päivää katsastusajantilauksen jälkeen ei menoa enää hidastanutkaan kuin ilmanvastus + Tahko Pihkalalta viety 100 vuotta vanha loppusuoran irvistyksen Suomen Ennätys.
Itse katsastusasemalla kahvia ryystäessä muistelin miten kauas asiakaspalvelussa on tultu niiden 80-luvun aikojen, jolloin tervehdyskyvytön rasvamontussa äitinsä kanssa asuva suikkapäinen virka-apina osasi taitavasti peittää kaikki inhimilliset piirteensä muristessaan hylkäyksen syyn. Paljon mukavampaa kuulla sama sanoma tuore Saludon maku suussa. Mondeoon oli ilmeisesti tarttunut omistajansa kiero huumorintaju ja sen tietokone oli kertonut katsastusaseman kollegalle olevansa foordin sijasta kaksikyttyräinen kameli nimeltä Gunga Ding, joka töräyttää pakokaasut sylinterin sijaan Saharan autiomaahan. Ai jumalauta taas. Eikun kiitos katsastushemmolle ja turboboostilla tien yli korjaamolle, jossa asiakasvastaava jo ovelta tervehti että ”No MOI, mites Mondeo”! Minä siihen notta nyt sillä on päässä vikaa ja mie tuun huomenna hakeen terve. Prkl.
Liikuttuneena jätti Mika-Michael Knight rakkaan KITT-mondeonsa puhumaan keinoälyllään lisää datakakkaa tuhannen euron tuntipalkkalaisille. Olo muuttuikin vähin äänin ritariässästä teräsmiehen kautta haroldlloydiksi, koska katsastusaseman Mokkamaisterin duunaaman kryptoniitin plasebovaikutus kesti ainoastaan työpaikalle asti ja edellisiltapäivänä vaihdettua salasanaa arvaillessa tulin kolmannen virhelyönnin jälkeen kovin onnelliseksi kun kone käski ottaa yhteyttä ihan uuteen ihmiseen elämässäni nimeltä järjestelmänvalvoja. Toinen kerta tunnin sisällä, kun tietokone runttaa turpaan ja boottaa itsetunnon luvunlaskuun.
Tämä oli sitten se hetki. Istua työpaikan hiljaisessa toimistohuoneessa toimimattoman tietokoneen kanssa odottaen ”vapauttavaa” soittoa autokorjaamon jampoilta. Se…vuotuinen…ultra…vitutuksen…mustaakin…mustempi…sudenhetki. Tilannetta ei yhtään heikentänyt edes työkaverin toteamus, että ruokapaikassa on tänään niitä iiiihania Saimaan muikkuja, joita minä en syöttäisi edes takapihani kompostille.
Semmonen puuhaperjantai. Se jokamiehen ikioma The Katsastuspäivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti