Meille jokaiselle tulee joskus eteen se ohimenevä onnenhetki jossa oman mielen titanic saapuu new yorkin satamaan, perse löpsähtää juuri uudelleenavatun luumäen ufokahvilan restauroituun retropenkkiin tai kilpamoottoripyörien ensimmäinen huumaavasti muriseva gladiaattorijono ohittaa oman katsomopenkin imatralaisella katuasfaltilla 30 vuoden odotuksen jälkeen. Semmoinen hetki jonka merkkaat pysyvästi elämäsi seinäkalenteriin kultaisella nastalla. Joku niin pelkkää hunajaa mielihyväkeskukseesi purkittava aikajatkumo, jota et ikinä enää uskonut kohdallesi osuvan.
Tämmöinen hetki osui kuitenkin kohdalleni valintatalossa väistäessäni keskelle käytävää pinottua tarjouslimskapinoa. Katseen osuessa kylmäkaapin oveen, tiesin näkeväni jotain suomalaista elämäntapaa pysyvästi muuttavaa antieliksiiriä. Jumalauta ruskeeta kastiketta valmiina purkissa!! Ei tartte kuin löräyttää valmisminkätahansa päälle, niin johan on seitkytluvun ruokapöytäangsti minuutissa valmis ja "tuu Mika syömään"-huuto palaa painajaisiin. Nyt kaikki muut paitsi minä sanoo että mitäs ihmeellistä tuossa nyt on, mutta on siinä jotain elämää suurempaa kaikille ruoanlaittoa vain maksimissaan läheltä nähneille (ja muille meidän suvun miehille pl. iskämies). Helppoa oli jo se opiskeluajan loppuvaiheessa siwan hyllylle ilmestynyt ihmejauho, johon riitti pelkkä veden löträys jauhon sekaan ja lämmitys, mutta tämä purkkiärkoo on vielä yksi jättiaskel kohti ikuista onnea suomimiehen keittiövallankumouksessa.
Nyt ei enää paskanmakua voi perustella halvalla hinnalla eikä valmistusprosessin mahdottomuudella, koska ärkoon litrahinta on reilusti ”opiskelijoille ja lemmikeille”-hyllyn oranssilappujen yläpuolella ja mikroaaltouunin kahta nappulaa osaa melkein käyttää kuka tahansa mamman pikku talttahammas tai muu vastaava teekkarifuksi. Ennen vastaavan pakkonautinnon aikaansaaminen vaati reilun tunnin ahkeroinnin lisäksi valmiiksi tyhjän lompsan, sylillisen koivuhalkoja, valurautapannun, voiköntsän, pari kourallista vehnäjauhoa, ämpärillisen kampikaivovettä punaisella muovikauhalla sekä helevetinmoisen nälän. Ja mustapippureita kiroilutriggeriksi faijan omien ikenien ja feikkileegojen väliin. ”Äääläffpoikapefrkelesiinäirfvistele”-örinään vakiovastauksena ”ai MINÄ vai?”, eikä taakse poistu-proseduuria ei tarvinnut enää intissä opiskella.
Ruskean kastikkeen talviversion teko alkoi rakkaalla 70-luvulla sillä, kun ukko laittoi porstuassa karvahatun päähän, katso ikkunasta pihalle, lausui ukkosenjumalan nimen kerran tai kaksi, otti ovensuusta jotain auttavasti lumentekoon sopivaa kättä pitempää ja lähti huhkimaan uraa pihan pahki halkoliiterille. Siihen aikaan oli hangetkin miehenmittaisia ainakin hien määrällä/hajulla mitaten. Pilkko siellä sitten sen mitä tarttes tai jakso ja hoiperteli puolta kapeampaa polkua pitkin tupaan. Palasi sitten takasin pihalle, laittoi perälevyn valmetin hanuriin ja aurasi pihan. Koska v*tutti.
Ruskean kastikkeen helmeily mielen horisontissa saapui työn sankari tupaan, jossa henki höyrysi enää aavistuksen verran ulkoilmaa vähemmin…koska koirat oli luulleet valmettia lempparisukulaisensa pulla—eeron kuplavolkkariksi ja rynnänneet ovet avaten pihalle vastaan päästäen pakkasen sisään ja itsensä ulos. Eikun sanomalehteä hellan klapien alle, ensimmäiset savut sisäilmasta impaten keuhkoihin ja vasta toisella tikulla piippuun torppaa lämmittämään. Tässä vaiheessa alkoi olla hiilimonoksidihallut ja fasiliteetit siinä kondiksessa, että voi jo melkein aloittaa vehnäsen ruskistelun paitsi että vodat loppu sinkkiämpäristä ja juoksevan veden määritelmälle raja-arvot asetti jäisellä polulla lipsuvien neljänelosten kontiobuutsien pohjakuvioiden mataluus. Muutaman kerran veti urhea ämpärimies pompulla pihapensaasta suuntaan tai toiseen, mutta edellisten hakukertojen polulle jäätyneet loiskeet pidättivät kielen keskellä suuta ja hakuäijän kyynerpään varassa kyljellään. En ymmärrä miksi jokaisella pihalla piti yleensäkään olla se pieniä valkoisia kukkaisia änkeevä pensas, jonka kukat haisivat kuselta aina kevään hehkeimmät viikot. Onneksi hajun peitti itätuulien neuvostoliittolaisella raikkaudella kilometrin päässä sijaitseva sellutehdas piikkilangan tuolla puolen. Myöhästynyt spasiiba molemmista.
Noh saatuaan ämpärit sisälle alkoikin ruskean kastikkeen tekoprojekti olla about puolivälissä energiankulutuksella mitattuna ja tunnin mittaisen hientäyteisen kädenkäänteen jälkeen ehta arkimättö valmis. Mikäli oli muistanut keittää ne perunat. Energiatase oli kastikkeen syönnin jälkeen plusmiinusnolla, koska niinkin pienelle pannulle saatiin sen ajan resepteillä taiottua kaloreita yhden puttepossun läskien verran. Ja se maaginen ruskea väri mustine pilkkuineen saatiin pelkällä kärventämisellä, mikä ei ole seuraavalta polvelta vielä kertaakaan onnistunut. Ruskean värin taikominen sinapilla harmaamömmöön on osoittautunut yhtä huonoksi ideaksi kuin seuraavan miespolven kaikki muukin näennäisesti aktiivinen oleskelu ruonlaittovälineiden välittömässä läheisyydessä. Soijakastikkeella värjääminen taas tuntuu fuskaamiselta, mutta toimii kuin veeärrän vessa ja saa tuon jumalanhylkäämän ruoanlisäkkeen maistumaan mäntysuovalla lantratulle löpölle.
Tuossa lyhyt selitys sille, miksi minun maailma ei tule enää koskaan palaamaan entiselleen. Minä jään nyt odottamaan, että kuka keksii valmiiksi keitetyt kuoriperunat, valmiiksivoidellun ruisleivän ja valmiiiksi juomalasiin purkitetun maidon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti