Mandimoorning hariap

Se tunne kun heräät työviikon takuukiireeseen valmiiksi myöhässä. Aamurutiinien läpirähminnän jälkeen ajattelin vielä todeta muutaman sanan naamaansa eteisen ovenkarmiin hierovalle kissaystäväiselleni, enkä ehtinyt sanoa kuin notta ”no mitä se miu ruuskityttö…” kun tuo hyvinsyönyt sheebaohjus tempaisi hansikkaan etusormea oikealla koukulla. Kynsi tarttui tietysti kiinni saaliiseen ja kassa-hanska-kombinaatio tikkana sohvan alle. Siinä sitten kissakuiskaajapalvelu Mikatee Ky lähes eturistisiteettömillä polvillaan lällätteli sohvan aluspimeyteen kauniita sanoja siitä miksei veeärrä tämän takia ketään odottele ja miten ihmisen aikakäsite on pyöreän sijaan lineaarinen. Lopulta kissa luopui saaliistaan ja tää vireeni singahti pumppu kurkussa juoksuaskelia umpihangessa simuloiden rautatieasemalle. Olipa raikas sprintti.

Note to self 1: Älä ala turhia mussuttamaan naispuolisille heti aamusta.

Note to self 2: Koita keksiä miehekkäämpi selitys myöhästymiselle kuin se että ”Kissa vei sormikkaan”. Ei ne koiraihmiset ymmärrä. Maanantaiaamuna kello kuusjajotain.

Note to self 3: Hanki varahanskat ja dödöä salkkuun.

T. Mika

Aamujunan hikisin kissakuiskaaja.

Villi luonto ahdistelee osa 11. Kirjastohiirestä kalmoksi

Se tunne kun ennen duunipäivän alkua raahustat kohti Maakuntakirjaston palautusluukkua marraskuisenraikkaan ihanassa räntävesiskeidasateessa ikään kuin koko pipon täyttävänä etkomantrana aamupäivän Joutsenolaisen hamppimaakarin juurihoitoruusuporan jyrinälle. Pepsodentin makuisia arjenkarkoitusmantroja puoliääneen mutustellessa piipitti vastaan päivän ensimmäinen järkytys, jota ensitsuumauksella aamurähmän läpi luulin jonkun toisen muovikassimiehen öiseksi kyykkyköntsäksi. Mutta eipä mitä. Ikänäön ulkorajan sisäpuolella tunnisti karvahattugoogle luulemani ihmisrejektin jonkun sortin jyrsijäksi. Tottahan toki kulttuurikaupungissa hiiretkin jonottaa kirjastoon, mutten uskonut että ihan keskiviikkoaamuna kello 6.

Minut nähtyään herra Hilarius valitsi kuitenkin kulttuurin sijaan kuoleman ja syöksyi kohti ex-teatterin ovea päästen spurttinsa päätteeksi harakan kynsien kannattelemana ilmateitse kerhoon kalmojen. Tovin siinä sitten funtsailin monttu auki luonnon kiertokulun kauheutta ja omaa positiotani siinä aikajatkumossa, ennenkuin jatkoin typertyneenä raahustamistani toimiston kautta kohti hammaslääkärin otsalampun loistetta. Odotushuoneessa tajusin unohtaneeni runnekuohussa palauttaa sen kirjankin. Jumalauta notta osas olla ankee aamu.

Loppupäivä menikin bongaillessa minuutin välein kellon paikalleen juuttuneita viisareita aivojen jäädyttyä buranavirrassa priorisoimaan ainoastaan kehon autonomisia toimintoja.

Laitan tähän liitteeksi tapahtumasta kuvaamani videon. Olen leikannut siitä loppukauhennuksen pois sillä tanskalaisella elokuvatyökalulla, jonka windows minulle armon vuonna 2013 käyttiksen vitukkeena siihen asensi. Uudelleenasennuksen ohjeet luettuani totesin helpommaksi opetella tanskan kielen vakaan tietoisena oman kirosanavarastoni laajuudesta ja laadusta. Ei siitä enempää.

Palaillaan.

Miljardin hiekanjyvän metsästys

Meeeow son ihmistieteen maisteri Pölhö täällä taas! Illan matematiikkapähkinä: Kuinka monta miljardia pienenpientä hiekanmurusta on yhdessä kahdeksan (8) kilon kissanhiekkasäkissä ja kuinka montakymmentä minuuttia yhdeltä buranalla toimivalta suomiäijältä menee niiden siivouksessa sen jälkeen kun se on ulos singahtavaa kissaa väistäessään pyyhkäissyt säkin ovenkahvassa halki ja säkin sisältö on valunut 2,5 sekunnissa yllättävän tasaisesti ympäri lattiaa iiiihan koko eteisen alueelle? Vinkkinä että noin 5 neliön alueella on tapahtumahetkellä kaikki sen omistamat kengät, puoliksi avonainen työkalupakki ja kaksi kauppakassia sekä työkaluina pieni rikkalapio + normikokoinen lattiaharja? Miau :O

Kymmenen metrin pölhöruni

Tämän tiistai-iltaisen patalaiskatrion piirileikin 10 rastin agenda meni jotakuinkin näin:

1. Mikaorja romahtaa työpäivän jälkeen sohvalle ja juuritismalleen sen saman sadasosasakunnin raukealla sudenhetkellä , kun korva osuu tyynyyn, alkaa takaovelta kuulua kissamaisen raivoisa kaksitassuraaputus. Du-ru-ru-ru-ru-ru-RUMMMM.

2. Orja avaa uudelleen tomaattiöögiensä päälle melkein jo laskeutuneet nahkaverhot sekä selkänikamat paukkuen nousee raatona sohvalta kylki edellä.

3. Sama tsombi raahustaa niksnakspolviensa suoruudella itse itseään komentaen raaputuksen luo sinne takaovelle.

4. Ihminen avaa takaoven Hänen Kuninkaalliselle Pölhöydelleen joka vastaa syvään ihmishuokaisuun naamanmittaisen haukotuksen asiaankuulumattomalla arvokkuudella. Istuviltaan tietty.

5. Von Der Pölhönder nostaa hitaasti hanurinsa maasta, tekee vielä lihaksiaan sekä ihmishermoja venyttävän kolmen liikkeen joogasarjansa ja astuu kynnyksen yli aina-yhtä-ihanan kahden sekunnin funtsimisviiveen jälkeen. Ei(pä) ollut kylmä se tuulenpuuska T-paidan läpi.

6. Kävelee orja perässä häntä suorana katsettaan kääntämättä ja pysähtymättä noin kymmenen (10) metriä talon poikki eteiseen ja alkaa raaputtaa etuovea. Aivan. Suuntana sisältä-ulos. Miiitää siiitäää turhaan taloa kiertämään kun pääsee oikaisemaan suoraan tuosta läpi. Nii-ih. Kuka on rehtori.

7. Orja avaa dörtsin nummer zwei ja Pölhis tekee silmät siristäen muutaman hetken vasen-oikee-ylös-alas-jojoliikettä päällään ennenkuin astuu vaihteeksi etupihan ulkoilmaan. Iiiihan varmasti eri sää kuin noin viisi sekuntia sitten tuolla takapihalla. Nii-ih sano ukki lumessa.

8. Pölhöbaarinportsari sulkee oven ja (paino)voimiaan säästellen hiihtää luo sohvansa seireeninkutsun.

9. Vaakatasoonsa tyytyväisenä avaa ihmislajin edustaja kaukosäätimellä television vakaana aikomuksena matkustaa taivaskanavilla höyhensaaren huutokauppoja metsästämään.

10. Näkösektorille hyppää kissoista virallisesti tytömpi ja blokkaa maksetun ohjelman. Pahoittelematta häiriötä paikallisessa kuvayhteydessä. Pitäähän se jonkun jäädä väijjyyn ennen kuin mikapetteripunakuonon aamuvuoro alkaa. Niih. Kukkokiekuu.

Kaasua komissaario Pölhö

Antiwunderbaum in Action. Ai kaunis Suomenkieleni, mikset tunne Sitä Sanaa jolla tämänhetkistä kaikki aistit salpaavaa hermoimpulssimyrskyä kuvaisin. Japanialaisen ilmanvaihtokoneeni paettua raukkamaisesti harakirillä tuonpuoleiseen, buuttasi tuuletusikkunan avaus ilmatieteenlaitoksen ilmanlaatumittarit täältä kymijoelle ja tuossa tuokiossa Harapaisen katuja haamuina vaeltavien ihmisraunioiden kalmankalpeilta kasvoilta ei tyhjyyteen tuijottavista silmistä huokunut enää kuin elämäntoivon menettämisen kalmanharmaa hyhmä. Ei laula enää idän linnut, ei kuku Karjalassa enää kägöne….MIKSIMIKSI…. Oi miksi otin kaupan hyllyltä vahingossa perussheeban sijaan viereisestä laatikosta jotain kaasumaista kryptoniittia, kissamaailman zyklonbeetä, joka jo ensihönkäisyllä pysäytti järjenjuoksun ja karisti seinistä tuskasta kouristelevan raatoni päälle 50 vuotta pysyneet raplinkit. Ööööääärgh…Arrivederci ystäväiseni mikäli emme enää tapaa….

…eli Suomeksi sanottuna kuvan Fartzan Höyhensaarelainen on ilmakakkaillut Pariisin rauhansopimuksessa kiellettyjen taistelukaasujen väkevimpiä jakeita tämän päivää niin järrrrkyttävällä intensiteetillä ettei sanomaan pysty. Happi loppuu. Heikottaa. Kiitos ja anteeksi.

Kierpoksin kolinakahveella kesälomalta lomps

Jos kertoisin nyt viittomakielellä kuinka syvältä hanurista tämänhetkinen tuhannen pikkuoravan kumulatiivinen kokovartalo**tutus on, niin se viittoma olisi kyynärpäätä myöten ja tulisi sormina nenästä. Ajattelimpa tuossa aamusella lähteä viettämään viimeistä lomapäivää lainamökille jonnekin tarunhohtoiseen Kymenlaaksoon, mutta tuo kuningaskuntansa kruununjalokiveksistä kirkkain ja foordeista mondeoin oli asiasta eri mieltä. Ensimmäiset jaardit kehräsi arvon foordiloordi kissamaisen hempeästi ja kierpoksi pisteli pökköä pesään vatasen arskamaisella sulavuudella, mutta jo Harapaisen highwayllä erosi voimansiirto eeuusta ja sanoi selkeän rouhealla tankerolla notta kilikilikops ja kytkinremonttiin tilulilu sekä tili tyhjäksi. Jipppiiiih sano Jippomies kun sukellusveneestä Samariinit loppu… Liikkeen pysähdyttyä oli psyykkinen olemukseni hetken aikaa hengenpelastusliiton terminologialla kuvattuna eloton mutta rekka-auton töötti kumosi juuri ajatteluelimelleni langettamani elvytyskiellon. Ja taas jatkettiin rollattorimummorallia kohti jo niin kovin tuttua korjaamosetää tinnituksen soittaessa tilisaldoa trashmetalliriffillä.

Niin vaihtui niksnaks nanosekunnissa sauna-makkaranpaisto-relaksaatiosessio kaljukahviin PallonTeboilin hiprakkaisen herra- tai rouvasseuran ultrarelassa älämölössä jossa kertaus on konkreettisesti ”opintojen” äiti. Ai taivas että onkin kaljamaan keihäänheittäjillä valmennus kunnossa. Mutta toista oli ennen ja varmaan myös huomenna kun näiden valmentajien simmukoiden sivuttaisliike alkaa palailla. Jooh. Minulle voi vapaasti lähettää uusia kirosanoja, koska luettelin kaikki tuntemani täysillä kohta ex-kuljetusvälineelleni ja lisäsin perään vielä freestailina muutaman sukupuolielinmuunnelmanimityksen jota en aiemmin tiennyt osaavanikaan.   

Verkkopankkiin kirjautuessa piti toisen hutin jälkeen hakea kaapista se isompileegonen näppis kun ei nuo hiplailunäyttikset taivu semmoseen traumatremoloon jota kädet sheikkasi aivoihin pakkautuneen testosteroni-adrenaliinipaukun paetessa päästä persaukseen parasta mahdollista vauhtia huomattavasti nopeammin. Vaikkei sillä hetkellä todellakaan ollut enää mihinkään kiire. Niih. Koska miljoona lokkia eivät olleetkaan väärässä tuon kulkuväline/euroviemärin suhteen. Mie laitan yöksi tikkataulun sen katolle, että osuvat jatkossa paremmin. Tällä hetkellä aivojen sulamisen estää vain päässä tuskanhiestä kyllästynyt lippahattu, mutta onneksi synkkenevä syksy vie pikkuhiljaa taas valon luonnosta. Ugh.

Nyt eikun Rammsteinia luureihin ja täysillä. Näin se pitää kesäloma lopettaa.

PS: Semmosta kivaa vielä, että äsken terassilla kahvikuppia nautiskellessa pisti pohkeeseen paarma tai ampiainen. Menee sitten iltakin mukavasti kun jännää miten jalka turpoaa. Kivakivakiva…

Kissamiehen viikonavauksena köntsäraatojumppaa

Voiko ihanammin aamun enää alkaa? Kyllä voi. Tutun lempeä tuoksu tuuditti mikapetterin unimaan ihanuudesta maanataiaamun Harapaismaisen kolkonharmaaseen realismiin. Tai ruskeaan. Kissan kerpele oli yön aikana vääntänyt scheisset lattialle ja ilmeisesti hygieenian tai **lisää haluamasi sana** vuoksi pyyhkinyt arvon hanurinsa molempiin (!) eteisen mattoihin. Tätä abstraktia tilataidetta puoliääneen K-18-kielellä ihaillessani tuli itse taiteilijaneiti puskemaan sääreen oikein taas söpönlöpösti kehräten tyyliin notta “anna ruokaa ja pyyhi tuo mun eilinen aamiainen poies tuosta matosta”. Kivakivakivakiva…Skeidansiivousjumpan ja sheebatarjoilun jälkeen avasin ulko-oven niin miikäs se siinäh…Taiteilijaneitin (kuvassa) velipoika The Suuri Metsästäjä istui oven edessä silmät pelkkinä mykiöinä iiison harmaan möntin vieressä, joka ilmeisesti ennen tätä aamua oli elänyt elämäänsä hiirenä. RIP sano. "No terve" totesin pölhökissalle sen singahtaessa jalkojeni välistä kohti keittiömättöä ja aloitin hiirensuolien kaapimisen muovisesta ovipiikkimatosta. Arvostan kissaduoni sisäistä tiimityötä.

Nyt on kello 5.59 ja tän hupiukon Hiacessa taas riittävästi risuja.

Perinteitä talloen...

Mitä yhteistä on Lappeenrannan perinneratsukoilla, tennissukka-sandaalikombolla sekä keski-ikäisen karvahattunorriksen buranattomuuden jäykistämillä niskanikamilla…Nih…Se että ne kaikki alkaa V:llä paitsi v*tutus. Aiii-jai miten paikallishistoriaa harrastavan mieltä lämmitti ajatus perinneratsukoiden paluusta katukuvaamme, mutta toisaalta varpaiden välistä kankaan läpi yllättäen nousevan ruskean massan termodynamiisen karu realismi tasapainotti kehonsisäistä energiatasetta ja mieli oli hetken aikaa valjun neutraali. Ihan kaikelle ympärillä lyöntipotkuetäisyydellä liikehdintääni seuranneille potentiaalisille virikkeenantajille.

Kaksikymmentä vuotta pelkästään asfalttia tallanneen kaupunkicowboyn paskanväistelytaito on vuosien varrella rappeutunut, mutta onneksi kuitenkin vähemmän kuin sadan kilon elopainon vaatima ristisiteiden elastisuus tämän kaupungin paraatipaikalle ex-temporeena vedetyn yhden miehen leveyshyppykisan ensiloikissa. Jäykän niskan takia katse pysyy kymmenen metrin päässä ja tällä kävelyvauhdilla ehtii jo kohdalle saapuessa unohtaa mitä siihen sektorille jäi väistettävää. Elämä vie. Niih. Eikun lirskislärskis ja U-käännös kotia kohti. Kiai.

Otin itsetuntoni pönkäksi pari todistekuvaa köntsistä, joista toista toisen kohdalla yllättäen älyni jatke nimeltä Sony Experia kysyi notta “Haluatko liittää kuvan kohteeseen Satama-Sanni?” Äääh tuota huhhuh… En tiedä näyttääkö hevonköntsä japanialaisen sonykeinoälyn mielestä jotenkin lappeenrantalaiselta vety-/atomi-lihapiiraalta kaikilla mausteilla, mutta vastasin harapaislaisen kohteliaasti puhelimelleni että ei kiitos. Ihan niin nälkäinen en ole ja syön sen vedyn joskus toiste, kun seuraavaksi näillä huudseilla lenkkarit jalassa hiippailen. MOT.

Perinteitä kunniottaen

Tykkimies Mikapetteripunakuono

Jopon tarakalta Gaudeamus IigiTuurilla skumppalasin varteen

Jo joutuu senverta armas aika notta burananmakuiset koulutraumat alkaa aamuyöstä taas hiiviskellä tinnituksen sekaan. Itse aloitin koulutiellä kompastelun jo ennen Kekkostoliiton auringonlaskun aikoja, äidin kyyditessä oranssilla jopedilla tiedonhaluista pikkusälliä elämänsä ensimmäistä oppimapaikkaa kohti niillä itärajan mutkaisilla sorateillä, joissa on viimeisen kerran ollut liikenneruuhkaa sisämaan suuntaan kesäkuussa 1944. Ensimmäisen opinahjon kahtatoista oppilasta palveli kaksi opettajaa, keittäjä ja huugo (ilmeisesti talkkari). Ulkohuussin kattopahvilla päällystetyn pissalaarin katku ällötti ja Huugon olohuoneessa ison messinkisen tuuban vieressä katsottujen mustavalkoisten koulu-teeveelähetysten neuvostoliittohenkiset surffitukkapedagogit loivat opintien alkumetreille kafkamaista melankolinaa oppimishalukkuutta hölmöyttään heikentäen. Telinevoimistelusta siirryttiin tamburiinipiiriin vasta kun Sirpalta oli murtunut urhohypyissä ranne ja Petriltä nenä. Ja niin sano ritsräts myös urheiluinnostus vuosi(kymmeni)ksi eteenpäin. Oppimistuloksiksi jäi se miten vaikeanoikein ylitetään kahden tien liikennetön risteys rehtorin valvonnassa sekä miten kovaa kumahtaa karvahatun läpi kahden metrin päästä keskelle otsaa täysillä heitetty koristeomena. Sekä se miltä näyttää lähimetsään melkein eksynyt ja voimasanoja pidättelevä opettajatar, jonka saapas on juuri hörpännyt ojavettä piripintaan. Epäilen edelleen että se kalliolla nähty ilves oli huugon kissa. Muttamutta…ensimmäisenä kotiläksynä lyikkärillä söperretty sivullinen iso A kirjaimia…

Seuraavaan opinahjoon vei jo puolet matkaa ihan oikea pikitie ja linjabussi. Henkilökunnasta oppi tekosyyttömyyteen perehtymätön nuoriso ensimmäistä kertaa aistimaan aikuisten ihmisten epävarmuutta, mutta sai samalla hyvän kuvan siitä miten ammatissa kuin ammatissa pärjää jotenkuten vaikkei kovin montaa siihen liittyvää taitoa hallitsisikaan. Pannuhuoneen vieressä käsityöluokan kummitushuoneessa valmistettujen artefaktien toimivuus oli toissijainen arvosteluperuste, koska puuautoissa ei renkaat pyörineet, lintulaudan maalinhaju karkoitti kaiken eläväisen kilometrin säteeltä ja tuoli kesti hädintuskin kukkaruukun painoa ilman multaa tai sen päälle pakkovirkkaamaani van Gogh-tyylisuuntaista ”pöytäliinaa”. Rättikässä ei ole esiteinipojan hommaa. Takapihalle ei saanut mennä, kalliolle ei saanut kiivetä, ulkokäytävää ei saanut kävellä, mutta pihalla sai seistä ja tuijottaa parvekkeelle kiinnitettyä Jippo-lehden tuulimittaria. Toki sai myös roikkua ankeassa metallitelineessä (ennen kuin Kari tippui siitä pää edellä tonttiin), kaivella talvella lumiluolia (ennen kuin kaima unohti tehdä omaansa ulko-oven), keinua, painia ja tapella. Pesispeli pelotti, koska lukkarina oli 27-vuotias miesrehtori jonka heittovoima vastasi ainakin 16-vuotiaan tytön vastaavaa. Mittanauhan puutteen sekä opettajan silmämääräisen tilanhahmotuskyvyttömyyden johdosta juoksin 10-vuotiaana umpiheinikossa 100 metriä aikaan 32 sekuntia ja cooperin testissä 3600 metriä.  10-vuotiaana. Rehtorin yhdellä sormella säestämän ja raakasti nuotin vierestä pysyvästi muistikuvissa pilalle örinöidyn suvivirren kauheuden peitti onneksi alleen urkuharmoonin vuotavien palkeiden pihinä. Onneksi koulun musiikillisesti lahjakkain tyttö opetteli ilmeisesti tämän kauheuden näkemisen seurauksena pikakurssilla soittamaan kaksikätisesti. Oppimistulokseksi jäi rehtorin huoneessa käydyn isotissisen puheterapeutin vesihiisinhissisihinät ja pokerina valehtelu (terveyssisarelle tuulikaappiin kaatuneesta virtsanäytteestä).

Kolmannen opinahjon liittymän läheltä ja siitä kauppa-auton pysäkistä kaupunkiin päin olikin jo vedetty katuvalot. Tyhmyyden tiivistymiseen oli edellistä mainiommat edellytykset, koska pikkukansaa riitti jo kolmeen kerrokseen. Koulun vierestä talon ostanut maailmannapa häiriintyi linnunlaulustakin ja kiertävä enkun ope Benjam löi palloa pidemmälle kuin meidän luokanvalvoja Veke vihreissä teryleeneissä. Oppimismuistona ainoastaan takaperin luistelu sirklaten sekä pinaattiletut plus mustikkajumpparahka, koska aika on kullannut muut muistot pysyvästi päästä pois.

Yläasteen pihan viihtyisyyden oli aikoinaan luonut deedeeärräläinen viivotin ja Lemminkäisen asfalttikone. Tali-Ihantalan juoksuhaudoista elämänilonsa kaivanut matematiikan maisteri menettäisi nykykoululaitoksessa opetuslupansa ennen ensimmäistä ruokatuntia ja kässäopen maksa lensi kuulemma krematorion katosta  kiertoradalle heti kun lyötiin tulet alle. Köksäope oli periaatteessa mukava ja kaukonäköinen, koska osasi jo varhain ennustaa tulevan elämäntehtäväni sijaitsevan mahdollisimman kaukana keittiövälineistä. Äidinkielenopettajan myöhemmistä sukulaisista tunnetuimmat ovat olleet Tiivitaavi, Hipsu, Laalaa ja Pai sekä bilsanopettajan reinkarnaationa Beatles. Ai sitä jokapäiväistä riemun tunnetta kun kello soitti kotimatkalle. Ulkoilmaongelma on nykyisin jo muuttunut sisäilmaongelmaksi ja seuraava remontti tehdään vihdoinkin dynamiitillä, mutta ikävä kyllä tilaisuuden istumapaikkaliput on jo myyty ennakkoon. Pysyvästi teinipojan mielenmaisemaan häilymään jääneenä silmäkarkkina se, kun ihananmuotoinen ruotsinopettajatar korjaili polvet suorana lattialle kaatuneen liitulaatikon. Oppimismuistona ”be emp ent er ge miss ver zer”, ”ni har överskridit den tillåtna hastigheten med 17 kilometer i timmen” ja musiikkiluokkalaisen kvinttiympyrä. Hyvin(pä) on noilla pärjännyt.

Valkolakkikoulussa alkoikin pääasiallisen mielenkiinnon kohde siirtyä pikkuhiljaa matematiikasta mopojen kautta minttusuklaasta mimmeihin ja oppimistulokset riippuivat lähinnä säistä eikä asiaa helpottanut se pieni arkkitehtooninen yksityiskohta että lukiomme yläkertaan kävelivät samoista portaista opiskelemaan Ne Kauppaopiston Naiset. Uuurgh. Opintieni hormonihuuruisimmat mailit. Kasariluokkakuvaa katsoessa ei voi kun tyytyväisenä ihailla nykynuorison viisautta niin muodin kuin kaiken muunkin suhteen. Kahden ja puolen vuoden alkuhämmennyksen jälkeen alkanut loppukiri täräytti semmoset pojot plakkariin, että matematiikanlehtori melkein liikuttui lähtökättelyssä. Oppimismuistona yo-kokeessa äitin tekemät voileivät lauantaimakkaralla sekä ”India stinks” mikä jäikin sen tentin ainoaksi vääräksi vastaukseksi. Aaargh. Vieläkin harmittaa se yhden kirjaimen virhe. Turhan ylimielisyyden hinkkasi kuitenkin pois psyykkeestä heti perään armeijan karhea sarka.

Armeijan buutattua aivotoiminnan kuluikin itsenäisen ajattelutaidon uudelleenkäynnistämisessä tekun luokat 1-2. Tekniikan tylyyn professioon tutustuminen alkoi Korelan siwan aletonnikalapurkkihäkistä. Sillä löpöllä vedettiinkin sitten termodynamiikkaa pipon alle seuraavat kolme vuotta; viisi tontsapurkkia plus makaroonit kymmenellä markalla niin riitti hoppalooraa viikoksi ja opintotuesta vielä perjantai-illaksi kumpaakin handuun täysi muovipussi keskinotkeeta mallaskuraa notskipaikan reipashenkiseen laulupiiriin. Matka kohti aerodynaamisesti ideaalista insinöörin pisaranmuotoista vartaloa alkoi näistä nuoruuden vartalonympärikiertäjälihastreeneistä. Oppimiskäyrä oli edellisentyypillisesti se absoluuttisesta nollapisteestä alkanut puoliparaabeli, jossa opettajat yritti parhaansa mutta muut luokkahuoneen luupäät ei. Ennen kuin tajusivat että ei jumalauta tämän hauskanpidon jälkeenhän pitäisi lähteä oikeesti töihin. Elämän ensimmäisen sähköpostin lähettämisen kunniaksi vedettiin melkein lippu salkoon ja puheluita varten säästettiin kaljarahoista kaikki kiiltävät kolikot. Ulkoluku peittosi logiikan puutteen ja taskulaskimissa oli edelleen vähemmän muistia kuin siinä ensimmäisessä kuumoduulissa. Opiskelija-asuntolan värimaailman painostavaa ilmapiiriä raikasti ainoastaan betoninvärisen suihkuhuoneen homeiset seinät. Oppimistuloksena koripallotermistö, ”Karhula ei kuulu Kotkaan”, Junnu Vainion laulunsanat sekä korvien välisen kyberavaruuden hämärässä välimuistissa Ravintola Kairon äkkijyrkät portaat.

Tekniikan maisterimakkaratehdas karsi jo ennen kättelyä turhan itsevarmuuden ja matematiikan oppimateriaalin oli hankkinut ulkoavaruuden kavereiltaan Kapteeni Kirk. Fiksuimmat ymmärsivät rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä ja riman hipoen ylittämisestä oli muodostunut oma taiteenmuoto ainakin niiden omaan aikajatkumonsa kuplaan pyörimään jääneiden Wanhan liiton professoreiden kohdalla. Osan niistä olisi huoletta voinut päästää Nasalle rakettia suunnittelemaan muttei helevetissä lähimarkettiin kauppalistan kanssa. Tekniikan maisteri kun on teoriassa käytännön mies (tai nainen). Kurssit tuli läpirämmittyä vaikkei vieläkään osaa edes jokaisen läpikäydyn kurssin nimeä lausua. Edes suomen kielellä. Enkä millään muullakaan. Flashbackkinä opintieni viimeiset metrit, jossa koulun rehtori opasti viimeisiä askeliaan teekkarina hoipertelevia puolihumalaisia että skumppalasia ei saa vetää naamaansa suoraan lavalla vaan sen kanssa pitää kävellä omalle paikalleen ja juoda se vasta merkistä. Hyvin on jätkät pärjänneet elämässä vaikka lähtö hieman huteralta näyttikin. Oppimistuloksena lähinnä se, ettei sillä ole väliä mitä sanot vaan se miten asian esität. Olen panostanut siihen.

Siinä meikäläisen koulutie koko karuudessaan: oranssin jopon tarakalta skumppalasin varteen. Nyt eikun ”Gaudeamu Igitur” te nouseva nuoriso missä vaiheessa polkua sitten olettekin. Tämä TippaLinssi ottaa hatun päästä.

Pieneläinsuojelussa kurresamurai

Nyt oikeesti. Elävä lintu vessanpöntössä, pöllö biojäteastiaa väijymässä, orava raparperikiisselikattilalla lämmittelemässä ja räksä sulkapalloverkossa. Viimesen kahden vuoden keissit. Ja nyt tää ihmevipeltäjä.

Olin tuossa putsaamassa ruohonleikkuria, kun joku hipaisi hellähkösti pohjetta. Luulin kissaksi mutta eikä mitä. Oravahan se tietenkin siinä haisteli croksejani. Oli vissiin treenaamassa Lappee-Jukolaa kun niin eksyksissä. Eläinsuojelijan vaistot heräs nanosekunnissa ja keinussa nukkuva Pölhö kainalon kautta ovenraosta eteiseen sekä ovi kiinni ettei tule Kurresta jauhelihaa.

Vähän aikaa tuossa istuskelin kuvaamassa, kun hölmöorava hinkkasi työkaluvajan, kompostin ja marjapuskan väliä Pölhön moikaessa ikkunassa. Nyt se orava pääsi tuosta seetripuun kautta katolle ja ilmeisesti mammansa luo kun ei enää näy. Se isompi mammaorava kun aina aamuisin juoksee sähköpiuhoja pitkin tuon pihakadun yli ja pysähtyy välillä tsiikaamaan meitsiä sillai pahasti. Joopajoo.

Mikähän ihme ääliöeläinmagneetti minusta on tullut. Keskellä pientaloaluetta ja tässä postimerkkitontilla on kohta käynyt enemmän eläimiä hölmöilemässä kuin Korkeasaaressa konsaan. Kai ne jotenkin toisen hölmön tunnistaa tai pitää muuten vaan vaarattomana. Onneksi niistä on jokainen tähän mennessä mahtunut öbaut kenkälaatikkoon. Mutta jos teeveeruuduissanne alkaa punateksti piipittää karhusta Lappeenrannassa, niin tiedätte kenen tontilla se on tekees käsiseisontaa tai jotain muuta vähä-älyistä.

T: Mika The Pieneläinsuojelija

Yhden Kissan pihabongi

Olen nähnyt pihallani jopa minunkin mittapuussa sen verran omituisenäänisen lintuhumanoidin, että ajattelin tehdä kesäisen puolen tunnin pihabongaussession virittämällä kameran ikkunalaudalleni. Itse poistuin markettiin hakemaan grillihiiliä “luontofilmin” valmistumisen ajaksi ja tultuani tsekkasin tuloksen. No filmillä sitten yksi nimeltämainitsematon Pölhökatti ajaa linnut sekä siskonsa pihalta poies ja hieroo loppuajan (9 min 23 s.) kylkeään yms. muita ruumiinosiaan kameraa vasten. Esimerkissä siveellisimmät 30 sekuntia. Hienosti meni taas tämäkin. Niih.

T. Harapaisen Harlin  

Äidienpäivän Fantta

Oman miesmuistini mukaan ensimmäinen kukkalahja, jonka tää suomiäijä on äitienpäiväksi ostanut. Enkä osaa edes kauppakuitista sanoa minkämerkkinen; valintaperusteena oli se ettei tarvinnut hyllystä poimiessa kumartua. Äitee oli kuitenkin yllätyksen laadusta johtuen järkyttyneenoloisen onnellinen tjsp.

Naiset saavat kuitekin syyttää itseään siitä, etteivät useammin saa kukkasia lahjaksi. Koska ovat itse tehneet hankintaproseduurista niin totaalisen kryptisen ettei siitä ota millään logiikalla selkoa. Jumalauta kaikki kasvit on laitettu metallikehikkoon ja hinta-/nimilaput hyllyn alalaitaan yhdeksi jonoksi. Mistä hemmetistä minä tiedän miltä näyttää joku Tuuliruusu, Kaukaasian Karvalatva tai Panus Angelus Höpölöpsis. Yksi epätoivoisen näköinen äijä käveli laillani ees-taas hyllyn edessä ja kääntyi lopulta puoleeni kysyen notta “Hei osaatko sanoa…”, mutta keskeytin kysymyksen vastaamalla “No en” paljon ennen kysymysmerkin paikkaa, ettei tilanne menisi kummankaan osalta yhtään enempää nolommaksi.

Ihan oppimismielessä seurasin kahden frouvashenkilön kukanvalintasysteemiä, johon minun havaintoni mukaan kuului tasan kaksi repliikkiä “Katos TÄTÄ” ja “Tuo on paljon ihanaMpi”. Jokainen niitten esille nostama kukka oli minun mielestä kuitenkin ihan samannäköinen kuin se edellinen ja ihan samasta pihalla olevasta kuorma-autosta hetki sitten uloskannettu. Eli en oppinut heiltäkään yhtään mitään.

No tossa se nyt sitten on. Äipän äitienpäivälahjakukka. Kuitin mukaan Fanta Light Ananas 1,5 l.

Humppasielläsoi-päivitys nro. 1237: Aaa niinku Ambulanssi

Tämänpäiväinen töistätulon jälkeinen normiraukeus oli tipotiessään, kun eteisessä odottelikin itse Pölhöpoika tyrkäten semmoista vasen-vasen-oikea-oikea-rytmiyskää pintoja pitkin kymmenen sentin limajojo leuassa keikkuen. Puolen tunnin vähä-älyisen lepertelyn jälkeen tajusin nottei tästä karjalanmurteella selvitä ja syöksyin takkia riisumatta kysymään googlelääkäriltä syytä paniikkiini. Nettieläinvälskäreiden analyysit alkoivat kangistaa ruotoa siihen malliin kauhusta, että suuntasin enää enempää ajattelematta seuraavana varastoon hakemaan kantokoppaa ja foordin avaimia. 

Kantokopan nähtyään pinkaisikin tuo potra yskämies juoksuun ja hopeallehan minä näillä eturistisiteillä siinä spurtissa jäin. Aikaisemmista kyykkypolvijuoksuista viisastuneena en lähtenyt siihen slalomiin mukaan, vaan ajattelin luottaa ihmisälyn ja upseerikoulussa opitun taktiikantaidon (?) voittoon eli käytännössä eteiseen unohtuneiden hokkari- ja printteripahvilaatikoiden magneettiseen vetovoimaan. Terdellä nautitun puolen litran jaffapullolekan aikana ei kuitenkaan mikään eteisessä liikkunut, joten yskätutka päälle ja kattijahtiin.

Tyhjien pahvilaatikoiden takana näkyikin sohvanpäällisen alta kissankäpälät eli helppo homma. Kolmen tikin kokemuksella ihan pikkuhiljaa polvilta mahalleen sohvan eteen, karhuhaliliikkeellä kissa syliin ja yleisliikkeellä ylös. Muuten hyvä, mutta väärä kissa. Yskä kuuluikin saunaeteisestä, jossa Pölhösankari oli jo hartioita myöten haistelemassa kantokoppaa.  Ei hyvänen aika. Ovi kiinni, koppa kantoon ja himpsinlimpsin Foordilla kirkolle. 

Ilmeisesti kaunis nuori naislääkäri lumosi myös Pölhön, koska käytös oli todella herrasmiesmäistä vaikka kuumemittarillekaan ei ihan koko vierailumme ajan aurinko paistanut. Yök. Ainoastaan rokotusneulan poisvedon halusi ystäväni simuloida etureiteeni kynsillään. Vasta apteekin jonossa kirvely hellitti. Ei kissan vaan minun.

Kotiin tultua Harapaisen hiirikuningas veti antbioottipäissään kaksi pussia tonnikalasheebaa, rykäisi hiekkalodjuunsa taivaankauhian nenäkarkkibooan ja vetää nyt unta luumuun systerin vieressä sohvalla unissaan hyristen. Sadankuudenkympin ilta, mutta alles in ordnung. Huhhuh.

Thänk juu Pölhö. Maa friend.

Ruoka & Ripuli Osa 15. Nakkimakaronikakku

Ruoka- & Ripuli-kurmeekeittiöni tämänpäiväisenä innovaationa resurssiviisas nakkimakaronikakku. Resepti salainen, mutta helposti arvattavissa. Valmistusvaiheessa mikroaalloilta leijuva the Tuoksu pitäisi bätmäninkin poissa keittiöstä ja "maku" hiipuu haarukoidessa alun rasvaisesta raikkaudesta loppuvaiheen yrjömäisen vatsahappoiseksi (ketsuppi unohtui lidlin kassalle). Ruokalevon jälkeen mieliala ja ilmanlaatu muuttuu pikkuhiljaa jopa itselle haastavaksi ja kissat uskaltavat palata vasta tunnin päästä raapimaan kyökin ovea...ulkopuolelta. 

Tämä ruokalaji vain ammattilaisille. Bon Appetit.

Kissaihmisen aamuisen timelinen pitstopit Aasta Ällään

Kissaihmisen aamutimeline alkaa makuuhuoneen ovelta pisteestä A, jossa Hänen kuninkaallinen korkeutensa jo odottaa Ilmoittaen ilmeellään ottaneensa muutaman metrin ennakkoa about näillä main ilmateitse nenääsi saapuvasta yrjöke-nenäkaramellista notta herra palvelija on hyvä vaan ja alkaa tallustaa kohti köntsäkauhanvartta B. Hajualiherkäksi vuosien totutuksella puuroutunut ihmisaivomassa suorittaa vähempihappisen schaibanongintabingon ja jatkaa autopilotti päällä matkaa kohti gepardiduon täysillä moikaamaa nälkämaan aariaa oopperasta ”munat oven välissä” paikassa C, jossa nämä kaksi sheebatoimista lattialämmityksen testauslölleröä jo valmiina tuijottaa piinaavanpiittaamattomasti ainavihannasta ikuisesta lähteestä taas kerran puuttuvaa tuoretta kökköä ihmisen hajuaistille vierasta limalihakalakompostimössöä. 

Hämäränäkökyvyttömän palvelijan hamutessa epätoivoisesti valokatkaisinta D ryhmittyvät liikkuvat liikuntaesteet reitille kohti sheebakaappia E, jolle alaseläntuskaansa kuuroille kissankorville ääliönä voihkiva palvelija kumartuu arpoen pahvilaatikon läpän alta randomisti kaksi pussia vuorokauden viiveellä matot rullaavaa kivakakkaenergiaa. Vähintään 50 % arvon aterioitsijoista (Pölhö) poistuu tässä vaiheessa ylvään kettumaisesti ruokakupilta F takaovelle G apetta maistamatta, syystä jota ei käyttäytymistieteiden kirjoissa ole vielä kissankielestä ihmisenälylle tajuttavasti käännetty. Takaovella G alkava kahden tassun maalinpoistoraavinta keskeyttää tylysti kofeiiniaddiktin orjan tervankeittokoneella H varmuuden (väsymyksen) vuoksi ääneen laskeman kahvinpurujen lapioinnin kohtaan yykaakoo ja pisteeltä G (ainoastaan lämpötilan vuoksi) raikkaaksi luokiteltavan ilman silmät sirrillä jojoilun taas vastavuoroisesti päätöksentekoa nopeuttava rennonhellähkö nilkkatyöntäisy. 

Postilaatikon J kautta takaisin etuovelle I saapuvaa orjaa odottaa takaovelta G talon ympäri kiertänyt Pölhöpoika vain jäädäkseen haistelemaan oviaukkoon vastaan tulleen siskon naamaa. Naamannuuskutussession keskeyttää hypoterminologian itseoppinut ihmismaisteri (M.Sc) tylyn verbaalisti änkyttäen, koska pohjoisesta arktisesti puhaltelevan hyytävän aamutuulen ja paljaan persauksen erottavan kalsarikankaan eristysominaisuudet soveltuvat näissä sääoloissa seisoskeluun kovin kehnosti. Velipojan jatkaessa tulosuunnassa nurkan taakse takavasempaan poistuu fyysisesti naaraampi siskolikka armeijavauhtia taakse vastakkaiseen suuntaan eli kolinasta päätellen aamuhaippi päällä sladissa sheebakaapin E ja löpökoneen H ohi kohti ruokakuppia F.

Aamuflipperin ihmiskuulan haettua pitstopilta H aamulöpöt raaputtaakin jo takaovella G iloisesti toiselta reviirintsekkausrundilta saapunut pölhökatti, joka ovenavauksen jälkeen kävelee itsevarman oloisesti ruokakupille F syömään ne sheebat, jotka ei viisi minuuttia aiemmin aamurundien etkon ensihaistelulla maistuneet. Heikompihermoinen ihminen voisi tässä vaiheessa muistaa ääneen vanhaa suomalaista ukkosenjumalaa voimasanoilla loihtien, muttei tuhansien toistojen jälkeen asemaansa alistunut kissaihminen.

Aamusirkuksen loppunäytökseen sohvalle K lysähtävä ihminen ei jaksa enää myötätuntea aamu-uutisten huolta eikä tuskaa seuratessaan puolen litran höyryävän aamulöpömukin kanssa kahta eestaas kivaskeidapäissään täysillä rientäen mattoja rullaavaa sheebaohjusta. Tässä vaiheessa etuovelta I kustannuspaikalle L poistuva unihiekkakeitaan beduiini onkin henkisesti valmis kohtaamaan mieli raikkaana kaikki päivän uudet haasteet. On ihmisaamun ensi hetki.

Mikäli kuullosti monimutkaiselta, niin voin vakuuttaa todellisuuden olevan tarua ihmeellisempää. 

Moi.

Harjoitus tekee maisterin

Jos ne väittää, että naiset muuttaa nopeasti mielensä niin muutin minämieskin mieleni päinvastaiseksi tänä aamuna omien laskujen mukaan 0,32 sekunnissa. Tuossa lähikadun highwaytohelliä kustannuspaikalle kavutessa funtsin onnesta omenana että aaaiijai miten hienoa, kun ei sateen jäljiltä enää ole liukast...perk...ääh...jaaha..ja eikun kahden richterin pehmeydellä tonttiin oikean jalan heiluriliikkeen pyyhkäistessä vasemman jalan tukipisteen kohti yläviistoa. Ja rekyylillä ripeästi ylös 

sekä 360 skannaus jotta huomasko kukaan. 

Vähän aikaa oli kankku hellänä ja melkein paha mieli. Nyyh. Ei auttaneet kissavideot eikä mitkään. Toisaalta se slowmotionmoment, minkä ruohonjuuritasolta säätä arvioin, selvitti konkreettisesti miksi pölhökissani ei mennyt ensimmäisellä ovenavauksella pihalle...vaan tuikkasi pissinlirit eteisen nurkkaan sillä aikaa kun mikamoppimies meistä kahdesta ovenavaustaitoisempana istui valkoisella valtaistuimella hyräilemässä eldankajärven jäätä. Ai ääärrrkeleeh. Nih. Olisihan tämän tiistain voinut paremminkin alkaa.

Ulkona ON liukasta. Olkaa varovaisia. Ja kissat aina ensin.

-Mika

Lauantaiaamun arseutta

Melatoniinikoneen kampiakselina pyörityn yön virkeydellä vaihdoin sitten lauvantain ensimmäisenä aamutoimena jollain ilveellä naamakirjan käyttökielen venäjäksi. Minä en slobosta osaa muuta kuin kysyä puhelimella mikä on maakaasun lähtöpaine Leningradissa kesätyössä opittuna. Niih. Ei auttanut Nesteen opit, joten googlella pääsin taas planeetalle. Hetkeksi.

Aamulenkille lähtiessä jopa minä jymmärsin, että säänhaltija oli yön aikana kussut tienpinnat tasaisiksi ja kaupungin leasingtraktorimiehen sanakirjassa hokkarikeli ei enää mahdu hiekan kanssa samalle sivulle aaviitosen vaihtuessa kohta luuviitoseksi. Ohitulleitten koirankusettajien ilmeistä pystyin aavistamaan syvää kunnioituksenpuutetta älyni valon hohtaessa umpijäisestä tiestä halpahallilenkkereiden gummipohjien etsiessä epätoivoisesti kitkaa säästöauratusta kulku-urasta. Iloisesti syöksyikin kohta tema 100 kilon kasariraketti leipätehtaan kohdalla polvet edeltä asfalttiin iloisesti aamyön henkiä manaten. En tiedä kummalle kävi pahemmin, polvilumpioille vai asfaltille mutta sen kertoo sitten keväämmällä ortopedi tai lemminkäisen jyrämies. Ei hjyvä-

Mika Tee

Kasariraketti 100 kg

Pihakatupartiolaisen konsensuksintaa

Jo ajat sitten perustamani äärimaltillista sisällispolitiikkaa edesajava puolue M@ eli Kansan suussa Ämmät on päättänyt taas aktivoitua jatkuvan luulo-/kuulo-/kakkapuheiden pahanmielen naamakirjapakkojauhannan seurauksena. En ole lukenut naistenlehtiä, joten en ole ihan kartalla että mikä on tällä hetkellä mistäkin asiasta se ainoa virallisesti hyväksyttävä mielipide oikeusvaltiossa Suomi ja ketä saa vapaasti haukkua. Mutta eipä se minua äärimaltillisena haittaa, koska olen luvannut olla aina kaikkien kanssa samaa mieltä. Vaikka miten hömelöitä höpertäisivät. Itse vaikuttamisen keino oli kyllä alussa hukassa, koska en aikaani seuraamattomana tiedä edes yhtään viime aikoina kuollutta rokkitähteä jota voisin julkisesti surra. Yhtään biisiä en keneltäkään muista, joten kuka tahansa olisi sopinut tähän hätään. Mutta ei. Jotain muuta piti keksiä.

Asia valkeni isokrissen ylihintaisessa kahvipaikassa ruokkiksella hengaillessa. Mukasynkännäkösenä virkakahviaan ryystävät talvisotaan lähtövalmiit jyhkeämahaiset turvatartsanit ja toisessa nurkassa veepainoitteisen huterasti taivaanrantaansa pinkillä maailailevat nuorison edustajat puhuivat ilmeisesti samasta muotiasiasta, mutta kovasti eri sanoin. Ainoa sana minkä sanoivat aina isoin kirjaimin alleviivaten oli KATUPARTIO. Enempää en keskusteluiden sisällöstä kuullutkaan päänsisäisen äärimaltillisen bullshitsuodattimen alkaessa soittaa korva(vaikku)matona piiiikkukakkosenpooostin teemaa tinnitusinstrumentilla muiden sanojen kohdalla. Hetken aikaa isoa Sanaa ja kanelipullaa mutusteltuani päätin että tuotahan pitää kokeilla, vaikka asia oli minulle täysin tuntematon. Oujeah. Minun talo on kuitenkin kadun varressa ja olin pienenä partiossa. Tai en ihan, mutta Salo-Issakan VPK:n jokatorstaisessa pingiskerhossa opetettiin myös tärkeitä elämäntaitoja, kuten istumaan hiljaa piipaa-autossa sekä lyömään mailalla vain ja ainoastaan hellästi pientä muovipallonpoloista verkon yli. 

Kotiin päästyäni päätin lähteä lähipartioreissulle perinteisesti ajoissa palttiarallaa pikkukakkosen hämärissä. Eeen minä sitä etteikö noissa katuvaloissa tämmönen peruspöllö selvinpäin kompastelemaan joutuisi, mutta ne  lassepöystikyllitädin muinoin pikkumikan psyykkeeseen irvistelemät mörköt saattaa vielä pistää kävelemään sen lumenkaatokohdan ohi oikea silmä kiinni. Rohkaisukaakaon jälkeen puin päälleni neutraalit pieruverkkaribyysat sekä pyykkinarujen peitoksi suomirotsikokoelmastani Oy Lax Ab:n v.-73 valmistama nahkis, koska se on tehty Gamlakarlebyssä ruåtsinkielellä. Ruåtsinkielisethän on aina niin lutusia, ettei niille voi kukaan vihainen olla. Mika löper också bra fast inte lika fort. Och så vidare. Ja kaljun päälle tietysti vähiten kauhua herättävä tupsupipå kårvaläpillä.

Kotiportilta lähtö sujui hyvin, mutta jo noin kymmenen metrin päässä tuli ensimmäinen paha rasti. Uhkaavasti kohti hiippaili se mummo jota viime kesänä aitaa maalatessa vahingossa morjenstin vaikka kuvittelin vaan hikeä pyyhkäiseväni. Mitä teen? Morjenstanko toistamiseen? Heittäydynkö maahan ja tekeydyn kuolleeksi? Puhelin unohtui kotiin, joten en voi hämätä sitä räpläämällä…Katseet eteen suunnattuna siinä sitten kaksi suomalaista ohittaa toisensa kadun laitoja hipoen dejavuuufiiliksissä. Huhhuh. Mie niin arvasin, ettei tästä partioreissusta helppoa tule. Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää tätä hommaa…

Kadunristeykseen saavuttuani pysähdyin, koska kahviomölinän mukaan katupartiolaiset “norkoilevat sitten huolestuttavan näköisinä kadunkulmissa”. Mutsin mukaan olin huolestuttavan näköinen jo syntyessäni eli se puoli hoidossa, mutta norkoilua lähin sivistyssanakirjasta löytämäni sana oli norkkokukinta ja sitä en kyllä nyt mitenkään osaa tähän hommaan yhdistää, joten jatkoin eteenpäin kuten se äsken vastaan kävellyt mummo lumessa. Noin neljäkymmentä askelta myöhemmin olenkin jo kadun päässä vain todetakseni lapsuuden “Hopeanuoli”-lehden intiaaniopeilla paikallisen jäniksen ja puliukon menneen oikopolkua talojen välistä vanhalle meijerille syömään, mutta jäljistä päätellen ei edes jänistä päästetä tällä kertaa kyökin puolelle. Hui.

Pohdin aluksi käveleväni samat 50 m takaisin samaa reittiä, mutten halunnut aiheuttaa verhonheiluttelijoille mielipahaa tyyliin että “jaaa tuolla se syntymäruma äärinössö taas keskellä tietä naapureille hymyilee ja säitä kyselee mikälie meteorologi tai muuten ketku”. Päätinkin sitten parturoida koko korttelin ja heti viereiselle kadulle astuessa tunnelma muuttui välittömästi. Koska vastatuuli, kahden niiston kolvi ja eilen poisajeltu biologinen leukapipo. Kaakaon termodynaaminen vaikutus alkoi heiketä ja poskipäitä nipisteli, mutta eikun “rohkeasti” eteenpäin. Kadulla ei näkynyt minun lisäksi muuta huolestuttavaa kuin yksi aikuisten kokoa oleva keltainen Fischerin suksi sekä autoramppia lakaiseva naapuri, jonka mielestä on aina hieno ilma. Toisen puolen naapuri ei edelleenkään aja mitsuaan talliin, koska “nää nykyautot ei mahdu m.-71 talliin, mutta välimallinkopan escortin pysty muijakin ajaa näistä pokista naarmuttamatta sisään”. Toivottavasti muistaa ensi vapun grillibileisiinsä ostaa kaljan lisäksi myös makkaraa. Korttelin länsipäähän päästyäni olikin lähipartioreissu viittä vaille valmis ja näköhavaintona ainoastaan rusakonjäljet, sähköjohtoa pitkin rientävä Kurre-orava ja kolmet jouluvalot. 

Nyt on tämäkin partiohommeli molemminpuolin käytännössä kauhisteltu ja päätin puolueohjelmani mukaan olla ottamatta kantaa asiasta suuntaan tai toiseen. Kerran viellä voisin kokeilla hiihtokatupartiota, mutta en ole vielä kirpparilta löytänyt sopivia monoja. Pihakatupartioinnissa on oman kokemuksen mukaan parasta myötätuuli ja pahinta samaan tahtiin kävelijät. Ei minulla muuta, kuin että Ämmät/M@ palaa isänmaan astialle sitten taas kun se vähiten sitä pyytää. Joko riveihin tai niiden väleihin ;)

Moi.