Valokuvauksen älyämpäreissä

Tekninen lahjattomuus on ihmisen ominaisuuksista oudoimpia. Mainoksen mukaan tuossa mun kamerassa pitäisi olla älykkyyttä enemmän kuin pienessä savolaisessa maalaispitäjässä yhteensä, mutta miljardien valikkojen taakse hukkuvan uusavuttoman sieraimia ei korealaiset oljenkorret jaksa pinnalle nostaa.

Valitsin kameramainoksesta sen valokuvavehkeen, jonka haistapaska-tyyliin kirjoitettu mainoslause jo valmiiksi ufoili kuvaustaidottomalle jotta ”Tämä kamera antaa täydellisen lopputuloksen valokuvaukseen jokaisena hetkenä.” Eipä kauaa mennyt huomatessani sanojen ”täydellinen”, ”lopputulos” ja ”jokainen hetki” tarkoittavan jotain ihan eri asiaa mainosmiehen ja minun agendassa. Mikäli korkeampia voimia on olemassa ne ovat jo varmasti kuulleet valitukseni ja päivä koittaa, jolloin pitelen klo 2 yöllä valokuvakonetehtaan parkkipaikalla niiden teknisen osaston johtajan päätä headlockissa ja totean karun rauhallisesti jotta ”otatko nyt tässä hetkessä ja tälllä kameralla sen täydellisen lopputuloskuvan mun vasemmasta yläkoukusta ennen kuin se napsahtaa keskelle sun otsaa”. No aina voi haaveilla.

Vielä kun jälleenmyyntifirman paikallinen pojankloppi ostarilla paasasi kuin paraskin ruuneperi että ”tällä kameralla et voi epäonnistua” ja kuvaaminen ei koskaan ole ollut näin helppoa”, niin tiesin olevani taas kerran tuhon tiellä ja teki puheripulointia kuunnellessa mieli läiskätä pojalle punanen piippalakki päähän ja postimerkki perseeseen toivotuksina hyvää matkaa takaisin korvatunturille, eläkä tuo ensi jouluna kahta selätintä jossoot nenäs muotoon tyytyväinen…mutta mitäpä se olisi auttanut…kuvia on feisbuukiin saatava, joten puolen hehtaarin hillot pöytään myyntimiehen iloksi ja kylmä rinkula perseen ympärillä kohti kiintotähteyttä valokuvataiteen taivaalla. Eli kuvaamaan, jota ennen tietysti se ns. ohjeidenluvun korvaava räpläilyvaihe….

Terve aikamies mitään manuaaleja tartte, varsinkaan kun niiden kirjoittaja luulee minun ilmeisesti havittelevan tohtorin hattua valokuvatieteessä tai kätilön arvostettua ammattia (aukon suuruudet, suljin ajat ja muut oumaigaadit kuullostaa ihan joltain muijien genitaalihommeleilta). Ja mun vaatimattomana tavoitteenani on vain ottaa hassu kuva feceen kissasta paskalla tjsp…Päätin sittenkin lähteä ”kylmä kalkkuna”-menetelmällä pulitzerin perään heti kun se on-nappula löytyi ovelasti etusormen ja kuvausnappulan kohdan etupuolella piilotettuna. Moon edelleen aivan varma että pääosa näistä nappuloista on 99 % meille täysamatööreille totaalisen tarpeettomia ja mun pitää ainoastaan löytää se 1 %.

Oukkidoukki. Ensimmäisenä lapsenmielistä keski-ikäistä ilahduttaa oikean peukun alle jäävä ratas, joka pyörittämällä sanoo ihanasti tirrRRirrrirrr ja hälventää selvästi jo pikkuhiljaa munaskuihin erittyvää stressihormonien määrää. Kameran päällä olevassa kääntimessä on kirjaimia P, S, A, M…jajaja…SMART. No nyt lähti. Smarthan tarkoittaa lontooksi fiksua ja ainakin äiti mua sellaiseksi väitti siihen asti kun teku alkoi. Painan nappia yksi, kaksi ja vasta kolmannella toistolla tajusin, ettei oikeasti fiksu kamera suostu ottamaan kuvaa. Linssinsuojuksen läpi. Älynjättilaisten vapaapainiottelussa selkeä erävoitto kuvanottokoneelle, eikä jo 90-luvulla HERMONSA msdos-tietokoneiden kanssa puhkinussinutta aikamiestä osaa vielä tässäkään vaiheessa hävettää. Linssinsuojus pois ja heleijaa…objektiivi alkoi surisemaan liikkuen eestaas ja pikkuruiseen ruutuun ilmestyi kuva sekä outoja symboleja, numeroita ja tähtäimiä enemmän kuin lääkäri määrää. Sekä se pakollinen pieni vilkkuva punainen valo, joka hälyttää taas jostakin antaen kaksi vaihtoehtoa ”ei mtn hätää” tai ”tää koko paska lasahtaa kohta sun käsiisi”. Otan riskin ja samalla vahingossa kuvan eteisen oven karmista sekä vasemman maihinnoususaappaani kärjestä.

Jatkan matkaani valokuvauskoneen ihmemaassa käymällä läpin kaikki valikot ja painamalla jokaisen kohdalla napista jännäten, että minkä kohdalla räpsähtää. Pääosan kohdalla kuuluu vaan tsi-tsi-tsiii-tsii eikä tapahdu mitään muuta. Pelottavin valikko on ilman muuta tuo wi-fi, johon kameran sisällä asuvan pikkuinsinöörin mukaan olin jo kuulemma asentanut tarvittavat applikaatiot. Vittu sitäkö se pitkä lista ”hyväksytkö säännöt” listan klikkailua tarkotti? Huhhuh. Tällä toiminnolla voit lähettää kätevästi kuvasi pilvipalveluun tai televisioon tjsp. No voi helevetti. Jos minulla jää tuo valikko päälle, niin näkeekö kuvani sitten kaverit, työkaverit, sukulaiset, naapurit, ameriikan tiedustelupalvelu ja iltarukousteni jeesus. Uutisten loppukevennyksessä. Alkaa pelottaa.

Nyt on kuvaustaitoa jo puolen vuoden aikana kertynyt runsain mitoin ja laitan tähän lyhyen installaation ihan opetusmielessä.

Liikkuvan vaihtolämpöisen kuvaaminen on kinkkinen juttu. Tyttökissaa on helpompi kuvata kuin veljeään, jolta pallien poiston yhteydessä katosi suuntavaisto ja tilanhahmotuskyky. En tietenkään väitä sen johtuvan (pelkästään) siitä. Kuvassa esimerkkinä tyttökissani oikeaoppinen jabi.

Kissoista tyhmemmälle on kehittynyt kuudes aisti kuvissa sössimisen suhteen. On miten hyvä pose tahansa, niin sulkimen (?) äänen kuullessaan tekee tasan varmasti jotain vammasta esim. hävittäen kuvan mukaisesti päänsä tähtiportissa aikaikkunamme tuolle puolen.

Liikkumattoman luonnon kuvaamisessa on kameran vakaimen krapularajana 0,8 promillea. Omalla alkometrilla ja Bilteeman piuhoilla mitattuna. Kuvan sunnuntaiaamussa pitäisi näkyä orava.

Luonnonilmiöitä kuvattaessa ei aina tosin krapulattoman vakaa käsikään auta, jos asemoinnin kultainen leikkaus solisee tilapäisesti kuvaajan korvien välissä. Esimerkkikuva on kahdeksan kuvan sarjasta se, jossa näkyi vähiten tuota räystästä.

Tsuumauksen käyttö on vanhalle pugilistille liian vaikeaa silloin kun kuvattava kohde liikkuu reilusti lyöntietäisyyden ulkopuolella ja selkeästi sivuttaissuunnassa. Esimerkkinä Lappeenrannan kansainvälinen lentonäytös. 24 kuvaa sinistä taivasta ja pieniä mustia pöperöitä.

Lähelle tsuumaus onkin sitten teknisesti paljon helpompaa, mutta muuten nolompaa. Tajusin kesäloman olleen jo riittävän pitkä siinä vaiheessa, kun makasin terassilla tsuumaamassa pientä etanaa ja naapuri totesi aidan takaa jotta ”on se ilmoja pidellyt”.

No tämän lyhyen, mutta intensiivisen kuvauskokemukseni älyllisessä painimatsissa kameralta kuusinolla turpaan ottaneena olen oppinut arvostamaan oikeita valokuvaajia ja heidän ammattikuntaansa. En aio jättää leipätyötäni. moi.

Ihmisvitutuksen seitsemännen danin sensei

Ihmisvitutuksella on seitsemän eri vaikeusastetta helpoimmasta vaikeimpaan: lievä- => perus- => keskivaikea- => yleinen- => vaikea- => syvä- => ja Vitutus Maksimus-vitutus. Tyypillisen synkkä suomimies jojoilee normitilaansa tyytyväisenä omalla vitutuksen vuoristoradallaan vajoten ajoittain siihen ihanan itsesääliseen synkkyyteensä. Ääriharvinainen vitutukseton tila johtuu suomimiehellä ainoastaan siitä, ettei se keskity riittävästi.

Vitutusvuoristoradassa alamäet ovat yleensä tuskallisen loivia ylämäkien ollessa lähes pystysuoria. Meistä aikaihmisistä varmasti kaikki tuntevat sen vitutusasteen ykkösestä seiskaan räjäyttävän maagisen sekunnin, kun huomaa kaiken menevän totaalisesti perseelleen, eikä asian korjaamiseksi voi tässä ulottuvuudessa operoiva enää mitään tehdä. Seuraavassa mun TOP-10 lista v-käyrän volttaussekunneista viimeisen reilun parin vuoden ajalta.

Eli sen sekunnin aikana nousi mieleni vitutus maximukseen, kun:

…peilikaapin oven yläsaranan pettäessä seurasin lasioven lipumista majesteettisen arvokkaalla hitaudella vasemman kyynärvarren yli päätyen vessan nurkkaan tuussanpaskaksi. Refleksiliikkeenä voimakas ylävartalon kiertoliike ja refleksiajatuksena ”onneksi mitään muuta ei mene rikki”. Tämän ajatuksen syntymekanismia tulen vielä pohtimaan aika pitkään.

…autotallin ovea alasvetäessä kuului se pelonsekaista kunnioitusta herättävä ”runks” tällä kertaa olkapään sijasta veto-oven vasemman puoleisesta kiskosta. Vasemman puoleisen jousen virttymisen takia ovi ”saattaa” välillä juuttua kiinni hitaasti alas vetäessä ja tällä kertaa se jumittui mukavasti noin 20 cm ala-asennosta. Ei liiku mihinkään eikä mahdu kuin hattu välistä. Toki asian korjaamisvaihtoehtoja oli useita: A. Huutelen ohikulkijoille, jotta ”tuuttako painasemaan tuota ovea alaspäin, niin mie rynksytän sitä täältä sisältä”. B. Soittaa naapurille, notta tuutko auttaa mut pois täältä omasta autotallistani ja kestää sen jälkeen 10 vuoden vinot hymyilyt. C. Käyttää työkaluja (ja aivoja). Valitsin viimeisen vaihtoehdon, koska kerrankin olin osannut jumittaa itseni samaan tilaan lähes kaikkien omistamieni työkalujen kanssa (ml. sorkkarauta, rautakanki ja hätävaroina puolikas jemmaleka kossua lääkkeeksi). Lyhyen mutta intensiivisen taontasession jälkeen kävelin taas onnellisena vapauteen kokonaan avoimesta ovesta, eikä tarvinnut ohi menevälle naapurille sanoo muuta kuin moi.

…keittiössä makkarapakettia aukaistessa kuulin selän takaa sadepisaroiden valtavan rummutuksen ikkunapeltiin. ”Khyl nää taitaa olla ihan poutapilviä” taisi olla sen alkukesän viimeinen kuivana huokaistu ajatus sillä pihalla. Eikä siinä vaiheessa voimakkaasti kiroilevan miehen mieltä lämmittänyt katsella keittiön ikkunasta pallogrillistä kohoavaa höyrysienipilveä makkaralautanen kädessä. Tilitilitom ja korjaussarjana kori kaljaa kiitos.

…crocksit lensivät jalasta 45 asteen kulmassa yläviistoon ja lapaluut dippasivat räntäsössöön. Kyllä sitä ihminen oppii arvostamaan kevään tuloa maatessaan aamuviideltä keskellä pihamaata käsissään kaksi märkää mönttiä, josta olisi ennen töihinlähtöä pitänyt lukea päivän uutiset ja se s**tanan säännuste. Sillä hetkellä mun bätmänikatse näki mustuuden seassa tähtiä, vaikka paksu pilvimassa mätti naamalle räntää normia isommalla kauhalla…Varmuuden vuoksi testasin tämän jumpan toimivuuden uudestaan keväämmällä, tosin silloin laskeutumista ”pehmensi” selän alle poikittain kääntynyt pihaportti. Jos jaksaisi sitoa kengännauhat, niin säästyisi näiltäkin saikuilta. Tosin kyllä vanha samurai aina jaloilleen pääsee, jos vaan luut sijaitsee samassa huoneessa.

…kesäloman jälkeen ensimmäisen henkisesti pitkän ja fyysisesti hikisen työviikon jälkeen perjantaiehtoolla kävelin ne muutamat kilometrit kauniissa kesäsäässä syvästi ajatuksiisi uppoutuneena kodin ilmalämpöpumpun viileyteen lepäilemään...istahdin eteisen penkille...ja huomasin tulleeni himaan crocksit jalassa ja työpaikalle on unohtunut kenkien lisäksi juuri se tällä kertaa mukaani ottama reppu…jonka taskuissa lymyili rahapussin lisäksi puhelin. Eikun tallaamaan takaisin TOIMISTOLLE, jossa hymyilevät työkaverit toivottivat vielä kerran hyvää lomaa. Kyyneleet meinasi tulla silmiin ja nauratti niin että pieraisin.

…seisoin Kouvolan ratapihalla tuijottaen kaihoisasti Lahtea kohti katoavaa Intercityjunaa, jonka penkille oli unohtunut juuri tätä kokousta varten käsin kirjoittamansa muistiinpanot. Sekä aurinkolasit. Onneksi pitkähkön työkokemuksen aikana jalostunut paskanpuhumisen taito kompensoi muistin ajoittaista pätkimistä.

…istuin työpaikan ruokalassa hernekeittolautasen ääreen. Ja näin lautasella höyryävän hernekeiton seassa mikrosiru-henkilökorttini. Ne uudet hienolla firman logolla varustetut kaulanauhat olivatkin 15 cm edellisiä pidempiä ja näin ollen vertikaalisesti vaatimattomalle aivan liian riskialttiita. Ilmeisesti kaukoviisaaseen kulunvalvontapiippikoneeseen on ohjelmoitu hernekeitonhajun tarkoittavan eläkeläistä, mutta henkilöstöhallintoon sille miten-tää-on-taas-mahdollista-sihteerille soitetun puhelun jälkeen potentiaalisia työvuosia rapsahti taas ne reilut 20 lisää lusittavaksi.

…nostin kotiseutukäynnin jälkeen sukulaisilta saamistani lahjakasseista kaksi täsmälleen samankokoista ja samalla tavalla kolisevaa joululahjapakettia, joissa kummassakin arvasin jo etukäteen olevan minun kropalleni täysin sopimattoman liikuntavälineen. Pitäisi olla jo tähän ikään mennessä oppinut, ettei loppusyksystä katso (ja kommentoi) ostos-tv:tä sellaisten sukulaisten kanssa, joita näkee just ne kaksi kertaa vuodessa. Noihin selänvemputuskiekkoihin on toki huomattavasti ovenkarmia mukavampi potkaista varpaansa aamuhämärässä, koska ne ”uusinta teknologiaa olevat laakerit” pyörittävät kiekkoja sen 7 sekuntia pärisyttäen silmistä ne viimoisetkin unihiekat.

…avasin tojotan takakontin, jossa oli viisi (5) kappaletta identtisiä 15 kg käsipunttia. Jouduin hieman aiemmin hankkimaan kissalemmikkini rikkivirtsaaman puhelimen tilalle uuden älykännykän ja sen mikrofoni oli edellistä abaut sentin korkeammalla. Puhelimen väärin asemointi korvalle aiheutti meikäläisen hörökorvilla ja tuulisella säällä eräänlaisen simpukka-ilmiön eli ilmavirran helevetinmoisen turbulenssihuminan koko kallossa. Varsinkin ”ia”- ja ”eja”-äänteet kuulostivat sillä hetkellä sen rimpulan mikeistä aivan identtisiltä. Kaveri nimittäin soitteli ja luulin sen kysyvän notta ”tartteeksä käsipunttIA?”. No minä aattelin, että kai sitä yhden ilmaisen voisi ottaa koristeeksi niin saisi vähän naapureilta rispektiä autotallia ovi auki siivotessa. Nyt niitä puntteja on sitten tuossa koko sarja, vaikka näillä kyynerpäillä pitää kauppakassitkin tuoda sisälle hitaasti hiipien, ettei pieninkään askelvirhe turauttaisi kipukakkaa punttiin.

…pyöränavain sano naks. ”Tätä turvalukkoo ei saa auki kuin avaimella” totesi pyöränmyyjä pahaenteisesti ja oli lähes oikeassa. Sai sen rälläkällä. Paitsi että rälläkkä sijaitsi naksahdushetkellä omassa autotallissa eikä ihan lähellä. En muista niin komiana kesäpäivänä pyörää aikaisemmin raahanneenikaan. Puku päällä….ai vitunvitunvittuuu-uh että teki mieli tirvasta nenänvarteen niitä Nesteen risteyksessä asiasta huolestuneena tietovisailevia puliveivareita. Niiltä en apua alkanut pyytelemään, kun tuskin ovat työkaluihin koskeneet sen aikana mitä minä olen elänyt.

…kun klikkasin itseni junanettiin. Aamulla järkyttävällä kiireellä varaamani paikkaliput osoittautuivat junaan noustessa arvottomiksi, koska konnarin mukaan edellisyönä oli vaihdettu junan runko (?) ja vaununumerot eivät siis enää päde. Uskoin selityksen koska se vaikutti liian hölmöltä, jotta sen näköinen äijä olisi sitä itse osannut keksiä. Myös nettisurffailu olisi vaatinut hieman  normaalia enemmän rohkeutta, koska VR-junanetin sijaan käytettävissä oli koneen mukaan ainoastaan ”haistapaska”-niminen verkko. Ajattelin käydä lohtuna vetäsemässä junadiisselit kolme kertaa normiravintolalounaan hintaisella sämpylällä. Mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska kaupan päälle tuli julkkisbongauksena Putous-Krista, jonka boobsit näytti livenä paljon isommalta kuin tv ruudusta arvioituna. Sen minkä minä nyt sillä perinteisen huomaamattomalla vajaan sekunnin vilkaisulla ehdin siitä T-paidasta arvioida. Ei ne sitä oikeesti huomaa jos ei päätä käännä.

Eli tossa oli pätkissä se kymmenen sekunnin aikajatkumo elämästäni jota en juuri ikävöi. moi. 

Valehortonomin viherpeukalointipyllistys

Taisi olla taivaallisella puutarhurilla viherhiukkaset loppu, kun tuli geenienjakolistassa meikäläisen nimi kohdalle. Sain nääs mutsilta marraskuussa lahjaksi kolme oudonoloista huonekasvia ”tuomaan vähän vihreyttä” asuntooni. Mutta meikäläisen puutarhurointitaidottomuuden edessä näyttää googlekin olevan voimaton. Sekä googlen vanhempi versio nimeltä naapurit. Sattui nimittäin sopivasti lehdenhakureissulla naapurin joutomiehet olevan postilaatikolla juttelemassa jostakin ja minä myöhemmin paikallesaapuneena sain ne jonkun helevetin pitkän aasinsillan (ford => sellutehdas => entinen raviradan pohja => huonekasvit) kautta muilutetuksi tähän aiheeseen. Totesivat vaan yksissätuumin lähes vakuuttavasti, jotta moon kastellut niitä kasveja joko liian vähän tai liian paljon, mikä on jopa miehenkin logiikalla arvioituna helevetin hyvä neuvo. Se kun ei jätä oikeaksi vaihtoehdoksi muuta kuin ”sopivasti”.

Ei muuta kuin aikamiehen ihmemaahan nimeltä rautakauppa neuvoa kysymään, koska siinä mestassa itsensä munaaminen ei enää niin monen toiston jälkeen tunnu missään. Koska Pihaklubin asiantuntijat lupasivat viime kevään myyräsotatarvikeostosten yhteydessä neuvoa ISOSSAKIN ongelmassa, niin ajattelin notta tämä on minun olohuoneen mittakaavassa iso ongelma ja suuntaan tällä kertaa sinne puutarhapuolen tiskille nojailemaan…vaikka mielestäni sarkasmi ei aina toimikaan palveluammatissa jos toisella on oikeesti hätä…vaikkei sitä palautelaatikkoa tyhjentäisikään se siivousfirman postipate. Noh ”asiaan”.

Eli eikun kyselemään siltä rautakaupan isompitissiseltä asiantuntijalta neuvoa. Tosin sen homman perseelleenmenon pysty ennakoimaan jo siinä vaiheessa kun se kysy notta ”minkä lajin kasveja ne on?”. Mistä hemmetistä minä tiedän ”ei-ainakaan-voikukkia”-tietämyksellä, minkä kasviluokan horsmia mutsi mulle tapettavaksi antoi, mutta hieman luovaa viittoma-/kuvakieltä käyttäen osasi suunnilleen haarukoida lajin sinnepäin eli myyjän mukaan yhden nimi oli Jukka Palmu ja kahden muun (kuvassa) nimi oli suunliikkeistä päätellen pitempi mutten tiedä mikä, koska just sillä hetkellä puhalsi siinä varastomyymälässä ohi Hitachin haarukkatrukki ja myyjättären össönsössöt peitti alleen römäkkä nelitahtikoneen pauhu. Ikuiseksi arvoitukseksi jää myös se, miksi se puhuessaan liikutti oikeaa kättä puolikaaren muodossa osoittaen samalla muutaman metrin päässä olevaa suurta vihreää ovea…En kysynyt kuitenkaan uudelleen, koska näinkin lyhyellä kasvintappokokemuksella osaan jo olettaa sen(kin) tiedon olevan minulle täysin tarpeeton.  Mun hoidossa ne kaikki juoksee hoitajansa tavoin samaa tahtia kipua kohti lukuun ottamatta niitä paria sitkeintä kaktusta, jotka parhaillaan harmonisoivat fengshuitaan kompostorini kastemadoille…eli ehkä se kertoo jotain ongelman vakavuudesta, jos edes rautakauppa ei osaa auttaa.

Yksi vaihtoehto kasvien äkkikuolemaan voi tietysti olla tuo kissa, mutta se on kyllä ruholtaan liian leppoisa kasvissyöjäksi. Toisaalta onhan elefantitkin kasvissyöjiä ja silti eläinkunnan lihavimpia nisäkkäitä. Mikä on hyvä juttu. Ei se lihavuus vaan se vegaanius. Olisihan se karmee ajatus, jos norsut joku päivä muuttuisivat lihansyöjiksi…äääp…ennen kuin tän jutun jopo alkaa karata lopullisesti käsistä niin kääntelen tajunnanvirtaa takaisin aiheeseen eli noihin olkkarin seinän vieressä niskalaukausta rukoileviin saattohoitolaisiin.
Toinen vaihtoehto on tietysti suora analogia ihmiseen, eli jos niille kasveille on kehittynyt pikaevoluutiossa sukupuoli, tunneäly sekä sitä kautta vaihdevuodet ja yhteyttäminen on päättynyt. Nämä seikathan saattavat aiheuttaa pikaista hiipumista ulkomuodon raikkaudessa. Tämän teorian voisi toisaalta helposti todentaa asiasta niille ääneen mainitsemalla ja mikäli sen jälkeen tuntuisi voimakas kipu nenänvarressa, niin asia olisi tieteellisesti todistettu. Eeee-en kuitenkaan lähde tämän teorian osalta kokeilemaan kepillä jäätä, koska näitä asioita höpötellessä se kevät tulee niin kovin nopeasti. Enkä keksi riittävän tehokasta hymiötä tämän kappaleen loppua pehmentämään…

Kolmas vaihtoehto on tietysti olosuhteet, koska vettä, valoa ja substraalia ne on saaneet ihan riittävästi. Tuon edellä mainitun kasviravintotärpätin nettisivun mainosjingelissä mainitun rakkauden jätin poies, koska en todellakaan halua tietää mitä sen pitäisi asiantuntijoiden/mainoshenkilöiden mukaan käytännössä tarkoittaa. Olosuhteet tosin tarkistin Mitsubishin ilmalämpöpumpun manuaalista ja ne pitäisi olla optimaaliset ellei sitten ajoittainen substrooppinen sukkahienhaju tuki niiden (kasvien) hengityshuokosia (mikäli niillä semmoiset edes on).

Neljäs ja toteuttamiskelpoisin vaihtoehto sitten on samanlaisten kasvien hankkiminen ennen kuin alkuperäisten lahjoittaja saapuu seuraavan kerran paikalle. Ei niitä aikuistenoikeesti kuitenkaan kukaan toisistaan erota, jos niissä on samanväriset ruukut. Tai sitten voi valehdella notta ”mie vähän kuivia oksia karsin kun alkaa niin tuo kevätaurinko jo lämmittää…tjsp bullshittiä” ja toivoa että hevonpaskabingossa menee sillä kertaa osumat samalle riville ja matsaavat naaman mikroilmeiden kanssa. Olen minä ikävä kyllä ennenkin osannut puhua mustan valkoiseksi ja toisinpäin.

Huoh…on tää kasvienhoito sitten hemmetin rankka ja tylsä harrastus. Teet mitä tahansa niin perseelleen menee ja korjausliikkeiden oikeuden pystyy arvioimaan ehkä viikkojen/kuukausien päästä. Siinä ajassa ehtii tehdä monta jännäkakkaa housuun seuraavaa pyhäpäivää kalenterista vahdatessa…niih…aion jatkossa pitäytyä vähän helpommissa harrastuksissa. Ehkä elämäni helpoin lupaus.

Ei kai tässä muu auta, kun laittaa sälekaihtimet kiinni ja jäädä odottamaan triffidien kostoa. mmmoi.

Wanhan fruktoosi-intolerantikon pikanttia lankkujäpitysfarttinkia

30 day plank challenge. Plankinghaaste. Hieno sanapari, josta ensimmäisestä ei ollut alussa hajuakaan (!) ja toinen oli taas kerran se vanhan yllytyshullun itsensämunaamistoiminnon käynnistävä liipasin. Itsensämunaaminen kun voi olla yhtä aikaa sekä taito- että voimalaji, varsinkin miehellä jolla voimaa on selvästi taitoa enemmän ja ”itsekunnioituksen” puutetta voidaan selvästi pitää jo alaselän jäykkyyttäkin merkittävämpänä voimavarana. Lainausmerkeillä ja ilman.

FB-kaveri haastoi meikäläisen näet semmoseen 30 päivän lankutus-haasteeseen, jossa pitäisi piirtämäni kuvan mukaisesti olla kyynärpäiden varassa etukenossa kerran päivässä aina aikaa lisäten. Ajattelin säästää teidät valokuvalta, koska se olisi tästä badista otettuna jo kuulunut visuaalisena saasteena luokkaan ongelmajätteet ja haudannut katsojan henkisen tasapainon bitumikapselissa peruskallioon verkkokalvot kohdatessaan. Vähän alkoi homma jo siinä vaiheessa epäilyttämään, kun mainosvideon ameriikanääliöt hampaat loistaen näyttivät lähes käytännössä miten ”juuri tällä menetelmällä” pystyy photosoppaamaan 30 päivässä mistä tahansa horisontaalisesti haastavasta jumppanorsusta rantaleijonan.

Tämän lankkujäpitykseksi kääntämäni itsensähäpäisyähellyksen pitäisi kuulemma sattua eniten vatsalihaksiin…muttamutta…eipä menny niinku juutuubissa tämäkään. Ongelmana oli lähinnä edellispäivänä työpaikan ruokalassa nautittu hernekeitto pannareineen. Puoli kiloa keltaisia Ranskan Golden-omenoita iltapalaksi voidaan fruktoosi-intolerantikolta tulkita jo lähes itsetuhoiseksi käytökseksi. Mutta ilmaherruus on seuraavana päivänä taattu meni sitten mihin hissiin tahansa.

Itse suoritus tuntui aluksi lähes huolestuttavan helpolta, kunnes about 10 sekunnin kohdalla kuulu adidaksen jumppapöksystä illan ensimmäinen nahkeankuiva traaaaa-at cresendona ja aukes haadeksen portit kehon sisäinen poppikoneen alkaessa sekuntisekunnilta tuskaisen hitaasti kääntää volumesäädintä kaakkoa kohti hanuri”toive”konsertin finaalinumeron huipennuksena o fortuna. Kokemusperäisenä tietona voin jakaa, että tärinän alkaessa vatsalihaksia voi kyllä vielä rutistaa mutta pakaroitapa enää välttämättä ei. Enpä muista vähään aikaan elämässäni olleeni tilanteessa, jossa olisin näyttänyt, kuulostanut ja tuoksunut yhtä nololta samanaikaisesti.

No en aio yrittää 5 minuutin ihanneaikaa. Vaikka kunto sen joku päivä kestäisikin, niin nuo naapurit asuu ihan liian huomioon ottaen sen, että joku kipinä saattaisi lasauttaa ilmastointikoneen kiertoradalle. Mutta kokeilkaa ihmeessä.

Kahdeksan ikkunan tikutakut

Kyllä ketutti kuin pientä oravaa. Käväsin aamuyöstä pikaisesti koneella ja Gatesin Billi ilmmoitteli notta pitäisi Windows 8.1 päivittää. No aattelimpa tehdä sen samoin tein, kun lupasi että konetta voi käyttää iiiiihan normaalisti päivityksen ajan. Ehkä me vaan määritellään normaali eri tavalla, kun taisin tuossa yön tunteina käydä digitaalimuodossa muuallakin kuin Voikkaan wanhalla paperitehtaalla. Prkl.

No hetken aikaa jatkoin normaalisti ja sitten kuulu yön ensimmäinen "Zing" ja kaikki meni pimeeksi. Kolmannella käynnistysyrityksellä ruutuun tuli joku heksadesimaalilukuilmoitus, mutta kun en klingoninkieltä osaa niin ohi meni. "Zing" numero kolme, täysi hiljaisuus ja kaikki valot koneessa sammu. Neljännellä käynnistyskerralla tuli jo se sinine ruutu, jossa oli helevetisti lohduttava hymynaama ja ilmoitus "Asennuksessa on havaittu..." enkä pitemmälle ehtinyt kun taas tuli "Zing" synkkä pimeys. Käynnistys viisi toi helpotuksen, kun Microsoftin tikutakut rehellisesti ilmoittivat asentavansa sen vanhan "hyvän" vitutusgeneraattori-kasipistenollan takaisin ja alkoi ne ei-yhtään-vituttavat pikkupallot taas pyöriä ruudulla. Standing Ovation.

Ai kiitos Jeesusmaaria tästäkin aamujumpasta. Ja kun vielä aamuyöstä Kähmy soitti Ääliöltä puhelintukea, niin voidaan sanoa että Suomen kielen sana kaaos on aivan liian mieto kuvaamaan sitä spedeshowta, kun kaksi vanhaa kasaridiskohilettä yrittää ratkaista ongelmaa jota kuulemma ei edes ole. Onneksi kello löi kuusi, joten insinööri voi lähteä töihin <3

Ihanaa aamua kaikille. moi

Ängriböördin kommandopipokalastusta vessanpöntön syövereistä

EI jumalauta oikeesti. Kaikkeen sitä ihminen sunnuntai-iltana joutuukin. Päivittelin ajankuluksi feisbuukia ja alkoi yht’äkkiä kuulua vessasta helevetinmoinen lätinä ja älämölö. Minä tietysti singahdin parasta mahdollista vauhtia huomattavasti nopeammin paikalle…ja jumalauta…vessanpöntössä räpiköi ehta pikkulintu (oli päässyt ilmeisesti ilmastointiputkien kautta vessaan ja pudonnut suoraan pönttöön). Minä siinä sitä paljain käsin kahmimaan, mutta tappeli vähän turhankin raivoisasti vastaan. Hetken paniikkiähkittyäni riensin eteiseen ja tempasin hyllystä pipon. Takaisin hyyskään ja kahmaisin linnun hajulukosta pipoon. Eikun lintupipo kädessä kylppäriin ja ohijuostessa ensimmäinen pahvilaatikko nurin lattialle sekä lintu siihen elpymään.

N. 15 minuuttia kuivailin uutta ”ystävääni” nenäliinalla ja froteepyyhkeellä, ennen kuin se ennalta arvaamatta singahti laatikon nurkkaan minua vihaisesti mulkoilemaan. Minä löin laatikon kannen päälle ja jätin sen 15 minuutiksi siihen lattialämmitykselle lämpiämään; kävi vielä lintulaudalta hätäpäissäni hakemassa siemeniä, jotka laitoin laatikon kantoaukosta sille ”evääksi” ja evakuoin kaksi sähisevää kissaa eteiseen. Noin 2,5 vihreen palmallin jälkeen lähdin tarkistamaan tilannetta ja raotin ”hieman” kantta (VIRHE), jolloin lintu singahti poskeni vierestä lentoon ja suihkukaapin taakse. Kyllä voin sanoa, ettei vähään aikaan ihan niin hiki ole ollut, kun pienessä kylppärissä yrittää muiluttaa lintua kylpytakkini huppuun. Yllättävän paljon pieniä kolosia sitä mahtuu niinkin pieneen kylppäriin... Hetken hektisen taistelun jälkeen sai linnun hellästi kylpytakkiin pesukoneen ja sukkakasan takaa. Eikun tosielämän very ängribööd pihalle ja aika raivoisasti se siitä singahtikin vapauteen kohti taivasta. Prkl.

No eipä jäänyt linnusta muistoksi kuin märkä pipo, hikinen T-paita, pahvilaatikollinen rojua keittiön lattialla ja kaaostilassa oleva kylpyhuone...mutta lintu voi hyvin  *huoh*

Sunnuntaiaamun karhut, talitintit ja henkiset munapallit

Tämän sunnuntaiaamun säksätysväijyn kohteina rohkeemmalla siskolla karhut, haikalat ja muut afrikan mörköt, kun taas nynnybroidia pelotti jo lintulaudan talitintit. Taas yksi todiste siitä kummalta se lääkärisetä raapas ne henkisetkin munapallit veke. Ugh.