Ihmisvitutuksen seitsemännen danin sensei

Ihmisvitutuksella on seitsemän eri vaikeusastetta helpoimmasta vaikeimpaan: lievä- => perus- => keskivaikea- => yleinen- => vaikea- => syvä- => ja Vitutus Maksimus-vitutus. Tyypillisen synkkä suomimies jojoilee normitilaansa tyytyväisenä omalla vitutuksen vuoristoradallaan vajoten ajoittain siihen ihanan itsesääliseen synkkyyteensä. Ääriharvinainen vitutukseton tila johtuu suomimiehellä ainoastaan siitä, ettei se keskity riittävästi.

Vitutusvuoristoradassa alamäet ovat yleensä tuskallisen loivia ylämäkien ollessa lähes pystysuoria. Meistä aikaihmisistä varmasti kaikki tuntevat sen vitutusasteen ykkösestä seiskaan räjäyttävän maagisen sekunnin, kun huomaa kaiken menevän totaalisesti perseelleen, eikä asian korjaamiseksi voi tässä ulottuvuudessa operoiva enää mitään tehdä. Seuraavassa mun TOP-10 lista v-käyrän volttaussekunneista viimeisen reilun parin vuoden ajalta.

Eli sen sekunnin aikana nousi mieleni vitutus maximukseen, kun:

…peilikaapin oven yläsaranan pettäessä seurasin lasioven lipumista majesteettisen arvokkaalla hitaudella vasemman kyynärvarren yli päätyen vessan nurkkaan tuussanpaskaksi. Refleksiliikkeenä voimakas ylävartalon kiertoliike ja refleksiajatuksena ”onneksi mitään muuta ei mene rikki”. Tämän ajatuksen syntymekanismia tulen vielä pohtimaan aika pitkään.

…autotallin ovea alasvetäessä kuului se pelonsekaista kunnioitusta herättävä ”runks” tällä kertaa olkapään sijasta veto-oven vasemman puoleisesta kiskosta. Vasemman puoleisen jousen virttymisen takia ovi ”saattaa” välillä juuttua kiinni hitaasti alas vetäessä ja tällä kertaa se jumittui mukavasti noin 20 cm ala-asennosta. Ei liiku mihinkään eikä mahdu kuin hattu välistä. Toki asian korjaamisvaihtoehtoja oli useita: A. Huutelen ohikulkijoille, jotta ”tuuttako painasemaan tuota ovea alaspäin, niin mie rynksytän sitä täältä sisältä”. B. Soittaa naapurille, notta tuutko auttaa mut pois täältä omasta autotallistani ja kestää sen jälkeen 10 vuoden vinot hymyilyt. C. Käyttää työkaluja (ja aivoja). Valitsin viimeisen vaihtoehdon, koska kerrankin olin osannut jumittaa itseni samaan tilaan lähes kaikkien omistamieni työkalujen kanssa (ml. sorkkarauta, rautakanki ja hätävaroina puolikas jemmaleka kossua lääkkeeksi). Lyhyen mutta intensiivisen taontasession jälkeen kävelin taas onnellisena vapauteen kokonaan avoimesta ovesta, eikä tarvinnut ohi menevälle naapurille sanoo muuta kuin moi.

…keittiössä makkarapakettia aukaistessa kuulin selän takaa sadepisaroiden valtavan rummutuksen ikkunapeltiin. ”Khyl nää taitaa olla ihan poutapilviä” taisi olla sen alkukesän viimeinen kuivana huokaistu ajatus sillä pihalla. Eikä siinä vaiheessa voimakkaasti kiroilevan miehen mieltä lämmittänyt katsella keittiön ikkunasta pallogrillistä kohoavaa höyrysienipilveä makkaralautanen kädessä. Tilitilitom ja korjaussarjana kori kaljaa kiitos.

…crocksit lensivät jalasta 45 asteen kulmassa yläviistoon ja lapaluut dippasivat räntäsössöön. Kyllä sitä ihminen oppii arvostamaan kevään tuloa maatessaan aamuviideltä keskellä pihamaata käsissään kaksi märkää mönttiä, josta olisi ennen töihinlähtöä pitänyt lukea päivän uutiset ja se s**tanan säännuste. Sillä hetkellä mun bätmänikatse näki mustuuden seassa tähtiä, vaikka paksu pilvimassa mätti naamalle räntää normia isommalla kauhalla…Varmuuden vuoksi testasin tämän jumpan toimivuuden uudestaan keväämmällä, tosin silloin laskeutumista ”pehmensi” selän alle poikittain kääntynyt pihaportti. Jos jaksaisi sitoa kengännauhat, niin säästyisi näiltäkin saikuilta. Tosin kyllä vanha samurai aina jaloilleen pääsee, jos vaan luut sijaitsee samassa huoneessa.

…kesäloman jälkeen ensimmäisen henkisesti pitkän ja fyysisesti hikisen työviikon jälkeen perjantaiehtoolla kävelin ne muutamat kilometrit kauniissa kesäsäässä syvästi ajatuksiisi uppoutuneena kodin ilmalämpöpumpun viileyteen lepäilemään...istahdin eteisen penkille...ja huomasin tulleeni himaan crocksit jalassa ja työpaikalle on unohtunut kenkien lisäksi juuri se tällä kertaa mukaani ottama reppu…jonka taskuissa lymyili rahapussin lisäksi puhelin. Eikun tallaamaan takaisin TOIMISTOLLE, jossa hymyilevät työkaverit toivottivat vielä kerran hyvää lomaa. Kyyneleet meinasi tulla silmiin ja nauratti niin että pieraisin.

…seisoin Kouvolan ratapihalla tuijottaen kaihoisasti Lahtea kohti katoavaa Intercityjunaa, jonka penkille oli unohtunut juuri tätä kokousta varten käsin kirjoittamansa muistiinpanot. Sekä aurinkolasit. Onneksi pitkähkön työkokemuksen aikana jalostunut paskanpuhumisen taito kompensoi muistin ajoittaista pätkimistä.

…istuin työpaikan ruokalassa hernekeittolautasen ääreen. Ja näin lautasella höyryävän hernekeiton seassa mikrosiru-henkilökorttini. Ne uudet hienolla firman logolla varustetut kaulanauhat olivatkin 15 cm edellisiä pidempiä ja näin ollen vertikaalisesti vaatimattomalle aivan liian riskialttiita. Ilmeisesti kaukoviisaaseen kulunvalvontapiippikoneeseen on ohjelmoitu hernekeitonhajun tarkoittavan eläkeläistä, mutta henkilöstöhallintoon sille miten-tää-on-taas-mahdollista-sihteerille soitetun puhelun jälkeen potentiaalisia työvuosia rapsahti taas ne reilut 20 lisää lusittavaksi.

…nostin kotiseutukäynnin jälkeen sukulaisilta saamistani lahjakasseista kaksi täsmälleen samankokoista ja samalla tavalla kolisevaa joululahjapakettia, joissa kummassakin arvasin jo etukäteen olevan minun kropalleni täysin sopimattoman liikuntavälineen. Pitäisi olla jo tähän ikään mennessä oppinut, ettei loppusyksystä katso (ja kommentoi) ostos-tv:tä sellaisten sukulaisten kanssa, joita näkee just ne kaksi kertaa vuodessa. Noihin selänvemputuskiekkoihin on toki huomattavasti ovenkarmia mukavampi potkaista varpaansa aamuhämärässä, koska ne ”uusinta teknologiaa olevat laakerit” pyörittävät kiekkoja sen 7 sekuntia pärisyttäen silmistä ne viimoisetkin unihiekat.

…avasin tojotan takakontin, jossa oli viisi (5) kappaletta identtisiä 15 kg käsipunttia. Jouduin hieman aiemmin hankkimaan kissalemmikkini rikkivirtsaaman puhelimen tilalle uuden älykännykän ja sen mikrofoni oli edellistä abaut sentin korkeammalla. Puhelimen väärin asemointi korvalle aiheutti meikäläisen hörökorvilla ja tuulisella säällä eräänlaisen simpukka-ilmiön eli ilmavirran helevetinmoisen turbulenssihuminan koko kallossa. Varsinkin ”ia”- ja ”eja”-äänteet kuulostivat sillä hetkellä sen rimpulan mikeistä aivan identtisiltä. Kaveri nimittäin soitteli ja luulin sen kysyvän notta ”tartteeksä käsipunttIA?”. No minä aattelin, että kai sitä yhden ilmaisen voisi ottaa koristeeksi niin saisi vähän naapureilta rispektiä autotallia ovi auki siivotessa. Nyt niitä puntteja on sitten tuossa koko sarja, vaikka näillä kyynerpäillä pitää kauppakassitkin tuoda sisälle hitaasti hiipien, ettei pieninkään askelvirhe turauttaisi kipukakkaa punttiin.

…pyöränavain sano naks. ”Tätä turvalukkoo ei saa auki kuin avaimella” totesi pyöränmyyjä pahaenteisesti ja oli lähes oikeassa. Sai sen rälläkällä. Paitsi että rälläkkä sijaitsi naksahdushetkellä omassa autotallissa eikä ihan lähellä. En muista niin komiana kesäpäivänä pyörää aikaisemmin raahanneenikaan. Puku päällä….ai vitunvitunvittuuu-uh että teki mieli tirvasta nenänvarteen niitä Nesteen risteyksessä asiasta huolestuneena tietovisailevia puliveivareita. Niiltä en apua alkanut pyytelemään, kun tuskin ovat työkaluihin koskeneet sen aikana mitä minä olen elänyt.

…kun klikkasin itseni junanettiin. Aamulla järkyttävällä kiireellä varaamani paikkaliput osoittautuivat junaan noustessa arvottomiksi, koska konnarin mukaan edellisyönä oli vaihdettu junan runko (?) ja vaununumerot eivät siis enää päde. Uskoin selityksen koska se vaikutti liian hölmöltä, jotta sen näköinen äijä olisi sitä itse osannut keksiä. Myös nettisurffailu olisi vaatinut hieman  normaalia enemmän rohkeutta, koska VR-junanetin sijaan käytettävissä oli koneen mukaan ainoastaan ”haistapaska”-niminen verkko. Ajattelin käydä lohtuna vetäsemässä junadiisselit kolme kertaa normiravintolalounaan hintaisella sämpylällä. Mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska kaupan päälle tuli julkkisbongauksena Putous-Krista, jonka boobsit näytti livenä paljon isommalta kuin tv ruudusta arvioituna. Sen minkä minä nyt sillä perinteisen huomaamattomalla vajaan sekunnin vilkaisulla ehdin siitä T-paidasta arvioida. Ei ne sitä oikeesti huomaa jos ei päätä käännä.

Eli tossa oli pätkissä se kymmenen sekunnin aikajatkumo elämästäni jota en juuri ikävöi. moi.