Kaatopaikasta kaalimaaksi

KAATOPAIKASTA KAALIMAAKSI: OSA 1. Paikallishistoria ja arkkitehtuuri

Aika ennen kuin iskä pampun osti

Ensimmäiset pystyasennossa liikkuvat ihmisenoloiset nisäkkäät saapuivat linnoituksenniemelle Imatran suunnasta paljon ennen kun sähkön tänne toivat. Kun tuohon aikaan Roomassa sivistyneistön lempiharrastuksia olivat runous ja näytämötaide, niin meillä fiksuimmat istuivat puissa ja heittelivät toisiaan ulosteilla. Vuosisatojen saatossa paikalle kasautui hilpeän omalaatuinen populaatio, jossa karjalaiset, ruåtsalaiset ja venäläiset tekivät kauppaa, tappelivat, joivat viinaa sekä yrittivät lisääntyä. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan myös silloin, kun kreivi Pietari Brahe suositteli kaupunkioikeuksien myöntämistä säälistä tälle "markkinapaikalle". Vuonna 1649 Ruotsin kuningatar Kristiina allekirjoittikin perustamisasiakirjan sekä antoi uudelle kaupungille kieltämättä oudonnäköisen sinetin, jonka kuviona on mallin mukaan piirretty puolialaston puliukko yleisavain kädessä (Lapin maakuntavaakunan Källimiehen velipoika Willimies). Kaupungin ruåtsinkieliseksi nimeksi tuli miehekäs Willmanstrand. Kristiinasta muistona nykyisen kauppakeskuksen nimi on Iso-Kristiina ja sinetinkin alkuperäisten mallien mukainen Wunderbaumikööri Kari & “pojat” (nimi ehkä muutettu) löytyy hyvällä säällä taivaallisen rauhan deekuareenalta painimasta.

Seuraavina vuosisatoina Lappeenrantaan liitettiin vuorosarjoina Ruotsia ja Venäjää ja näihin hiihtokisoihin liittyen ulkomaanpellet kävivät paikkakunnalla polttamassa talot ja mätkimässä toisiaan turpaan harvasen suvi. Vuorotellen turisteja on ollut karkoittamassa Ruotsin "urhean" soutuvenelaivaston soturit, slaavilainen hapankaalin/mahorkan/paskan haju tai kaupungin virkamiehet. Eli sotia on käyty säännöllisin väliajoin ja parhaimmillaan raatoja on rullattu kiivaammin kuin Karjaportin teurastamolla. Keskiverto-suomalaista rotevampi ruumiinrakenteemme selittyy pitkälti näitten Lappeenranta-Naapurimaat-otsaanlyöntimaaotteluiden aiheuttamasta luonnollisesta karsinnasta.

Ennen oli miehet rautaa ja talot oli puuta...Hii-o-hoi?

Lappeenranta oli pitkään tunnettu maailmalla kauniista puurakentamisestaan ja vehreistä lehmuksistaan, kunnes koitti 1960- ja 70-luku ja päättäjät tilasivat DDR:stä läjän rakennuspiirrustuksia sekä päättivät aidossa breshneviläisessä toverihengessä viimeistellä neuvostopommittajilta jatkosodassa kesken jääneen työn. Kestävän kehityksen nimissä kaikki perinteiset puurakenteet pistettiin tuhannen p***un päreiksi ja korvattiin persoonallisilla betonimöhkäleillä. Nykyisin kaikki harmaan eri sävyt on hyvin edustettuna värikkäässä ja pomminkestävässä katukuvassamme. Silmiähivelevän kaunis arkkitehtuurin helmi on jykevä ja maisemaan kuin nenä pyllyyn sopiva maakuntakirjasto, jossa betonia ei ole säästelty turhaan. Lukurauha ei tässä talossa häiriinny, vaikka kellarissa räjäytettäisiin keskikokoinen ydinlataus. Rakennusvaiheessa kirjastosta jäi jäljelle niin paljon betonia, että päätettiin tehdä samoilla lämpimillä radiotalo, joka hyvän kuuluvuuden varmistamiseksi sijoitettiin luonnollisesti kaupungin korkeimmalle paikalle eli historiallisesti arvokkaaseen linnoitukseen. Linnoitusta ei ehditty sillä kertaa modernisoida tämän enempää, vaikka kovasti yritettiinkin pykätä tornitaloja, hotellia ja yliopistoakin tälle niin arvokkaalle tonttimaalle. Ja kun vauhtiin oli päästy, niin samat uudisraivaajat käänsivät puskutraktorien nokat alamäkeen ja rullasivat sitten satama-alueen kerralla nykyaikaiseksi poistamalla kaupunkikuvaa rumentamasta mm. vanhan kauppahallin ja Jaakkolan kirkon. Nykyisin sataman kautta saapuvaa turistia tervehtii kerrostalojen rikkumaton rintama. Näiden arkkitehtuurin "asaradioiden" parvekelaseista ilta-auringon kajo välkehtii kauniisti kilpaa sinisen Saimaan aaltojen kanssa. Satama-alueen rantamaisema on todellinen Alvar Aallon suksivajoista kicksejä saavien viivotinfetistien märkä päiväuni. Täydellisessä maailmassa “muoto seuraisi funktiota” ja minun nyrkki suoraa viivaa omalta poskipäältä retroarkkitehdin otsaan.

KAATOPAIKASTA KAALIMAAKSI: OSA 2. Betonimörköilyä arkkitehtiapassien vanhalla hautausmaalla

Muista "rakennuksista" voitaneen mainita nyt jo edesmennyt vanhaan soramonttuun ovelasti piilotettu ja aikanaan euroopan kauneimmaksi paikallislehdessä mainostettu linja-autoasema sekä vanhan raatihuoneen vieressä maisemaa hallitseva, arkkitehtiylioppilaan harjoitustyönään piirtelemä pahvilaatikko-koulukunnan tummanharmaa seurakuntatalo. Näistä rakennustaiteen klassikoista linja-autoasema peruskorjattiin jämäkästi dynamiitin avulla ja tämän tilalle rakennettiin vuoden 2006-2007 aikana Star Wars-tyylisuuntaa edustava vielä entistäkin toimivampi rakennuskompleksi nimeltä Galleria. Rakennuksen pohjaratkaisujen selkeys hämmästyttää monella tapaa vierailijaa. Katedrimaalimaisuutta sisätiloihin ei luo katon korkeus vaan lähinnä yleistunnelmaa suu auki pälllistelevät turistit. Mikäli ne nyt pääsevät ovista sisälle, koska nykyisin termisen talven tietää virallisesti saapuneen kaupunkiin silloin kun Gallerian liukuovet tippuvat kiskoiltaan. Sammontorimaisen kaunista sisäpihaa koristaa auramiesten halkomat harmaat halpiskaakelit sekä kaupungin tahmaisimmalta pankkiautomaatilta aukion yli horjuneiden yöhiippareiden maakuntagallerian nurkkaoven eteen lorottelema kauniinkeltainen luistinrata. Maakuntagallerian pohjaratkaisu on selkeämpi; jos ulko-ovelta toimiston ovelle on 28 askelta, 6 kpl 90 asteen käännöstä ja seitsemän ovea, niin ei sinne voi olla vaikea löytää. Savusukeltajatkin muistivat ylistää tätä kun kävivät saunaa sammuttelemassa.

Purettavaksi kelpaamattomista rakennuksista kiistattomasti pistesijoille pääsee konstaapelien kortinpeluun kestokeskeyttäjä eli Suomen raikkain ulkohuussi nimeltä Sammontori, jonka rakentamisen jälkeen alueen palvelutaso parani huomattavasti ja mömmöjen hinnat halpenivat. Sammontorin betoniämpärin palvelut on tänäpäivänä jo hiipuneet kirpputori-kirjasto-baari-tasolle ja roudan nussima parkkipaikka luo kaurismäkeläistä sielunmaisemaa tyhjille liiketiloille. Muutenkin 90-luvun merkittävin rakennusprojekti alkaa ulkonäöllisestikin pikkuhiljaa olla kustu 60-luvulle.

Viimeksi keskustan alueelta purettiin kulttuurihistoriallisiakin arvoja omaava ns. Nikun vuokratalo, jonka säilyttämiselle eivät päättäjät nähneet perusteita, vaikka kuinka opaskoiriltaan kyselivät. Keskustan puurakennuksista ei ole säilynyt mainittavan arvoisena kuin Lappeen kirkko, Raatihuone ja Taikinamäen koulu, joista viimeksi mainittu purettiin, koska sen ullakolle on virallisen selityksen mukaan käyneet pulut kakkaamassa ja se oli ihan varmasti alakerrassa niitä kolmea sointua hinkkaaville bändikoulun pojille se suurin terveysriski. Rakennuksen tilalle tuli ajan hengen mukaisesti n. 10 auton parkkipaikka. Pappilankin ainutlaatuinen miljöö olisi pitänyt purkaa, koska eihän sille korjattuna löydy käyttöä eikä rahaa ole kunnostukseen asti eikä rakennusmiesten terveys kestä hometalon remonttia eikä päläpäläpälä...

Pripjat-aukio (tunnetaan myös nimellä Rauhanaukio) on keski-ikäisen keskustamme jämerästi rapistunut pultsariparkki, joka tuo oman mausteensa kaupungin yleisilmeeseen ja on varsinkin rospuuttoaikaan tosi kaunis. Aukiota ylittäessä ei sokeinkaan voi olla huomaamatta upeaa taideteosta, joka symbolisesti muistuttaa kohti kirkkautta kurkottavia koirankakkoja keväisessä räntäsateessa. Miten ylevästi onkaan kaikki kaupunkilaisten ikiaikaiset traumat osattu valaa pronssin kelmeään hehkuun. Tai kuten jujutsukielellä sanottaisiin, niin patsaassa on helevetin hyvä flow. Noh. Aukiota reunustavat kaupungintalo, poliisiasema, valtion virastotalo ja hautausmaa. Jos ei tuolla viihdy niin jo on kumma. Rannan romanttinen Pusupuisto (nykysuomeksi BlowJob Park) on kaupungin lähes kaunein virkistysalue, josta löytyy niin kaupungin vanhimmat lehmukset kuin kännisimmät pussikaljateinitkin sekä laululava, johon teinipoikien miehistymisriittinä maalaamat fakjuut käy kaupungin setät kiltisti maalaamassa piiloon ihan joka kevät.

Rohkea rotan syö, sano kaavoittaja kun kaatopaikalle talon pykäs

Kasvavan karjalaiskaupungin asujaimisto tarvitsee luonnollisesti myös uutta lebensraumia, jota löydettiin kätevästi aikaisemmin lähes sata vuotta teollisuuskaatopaikkana toimineesta Pikisaaresta. Puolet saaresta sijaitsee tosin tätänykyä Toikansuon kaatopaikalle kapseloituna, koska tervettä maata etsittäessä joudutiin kaivamaan lähes kiinaan asti ulottuva kaivanto. Saaren jylhissä tornitaloissa on mainosten mukaan lähes kaikissa asunnoissa Saimaa-näköala, paitsi niissä, joissa voi keittiön tuuletusikkunasta sanoa naapurinrouvalle kättäpäivää viereiseen taloon.

Huhmarniemen kaatopaikan jälkihoitoprojekti alkaa nyt olla loppusuoralla, kun sen päälle rakennetun asuinalueen taloihin on saatu mitään pelkäämättömät uudisasukkaat. Hyvinhän siellä geeniperimältään terve ihminen pärjää, kunhan vain muistaa, että vihanneksia saa kasvattaa ruoaksi , mutta maata ei saa kaivaa eikä syödä. Maidenvaihdot saatiin tehtyä halvalla ja hyvässä harmoniassa ympäristöviranomaisten kanssa. Vatupassiakaan ei "uusintamaisemoinnissa" tarvittu; maa oli vaaterissa, kun pihalla seisovalla ympäristötarkastajalla valui vaahtoa molemmasta suupielestä yhtäaikaa. Kaatopaikkarakentamisbuumi tosin vasta lähenee kliimaksiaan ja katseet on suunnattu alueille, jonne ihmisenjalka ei ole aikaisemmin vapaaehtoisesti selvinpäin astunut. Viipurin vaneritehtaan ja Pikisaaren "märänpään" teollisuusalueiden pohjatyöt on tehty vanhaan hyvään aikaan, jolloin ympäristöluvaksi riitti povitaskussa pullottava Mauseri kymmenen patin lippaalla.

KAATOPAIKASTA KAALIMAAKSI: OSA 3. Willimiehen bussihippaa kulttuurin ramppiradalla

Liikennekaaos ja Jouluastma

Autopeltiseppä on Lappeenrannassa arvostettu ammattimies. Lappeenrantalainen ruletti toimii näet niin, että about 5 - 10 vuoden välein muutetaan yöpimeällä katujen ajosuuntia ja pölyn laskeuduttua lasketaan ruumiit sekä kitumaan jääneet. Tämän jälkeen teetetään pikaisesti ennen seuraavia vaaleja estareiden perusteella uusi liikennesuunnitelma maan parhaimmalla sekä kalleimmalla konsultilla, joka käy takahuoneessa kopioimassa edellisen ehdotuksensa ja pistää sen postiin. Seurauksena tästä on se, että ainoastaan säännöllisesti keskustassa asioivat tietävät varmasti mihin suuntaan tällä kadulla oikeasti saisi ajaa. Liikenneympyröitä suunnitellessa insinööriltä unohtui, että bussissa istuu monta ihmistä peräkkäin ja se on piiiiiitkä auto. Radiohaastattelussa 30 vuotta autokoulussa opettanut jamppakaan ei suoralta kädeltä osannut selkeästi sanoa, miten tästä nyt oikeasti sääntöjen mukaan ajaa, mutta kyllähän ne konstaapelit sen sitten kertoo jos/kun tulee leikittyä bussin kanssa hippaa ja tajunta vielä joku päivä palaa.

Toki sujuvasti soljuva joukkoliikenne korvaa romurallirumbaa, ainakin linjalla keskusta-yliopisto johon on sijoitettu kansanäänestyskunnista himmattua kapasiteettia. Lisäksi kaupungista poistuminen onnistuu myös lentoteitse kaupunkirakenteen keskellä sijaitsevalta Suomen vanhimmalta lentokentältä, jonka viereisiin kerrostaloihin muuttaneille lentomelu tulee aina yllätyksenä. Ja onhan meillä tietysti tämä valtion virallinen selityskone VR, joka vie lähes aina ajoissa ainakin Pasilaan asti. Paitsi silloin kun on liian huono ilma, liian hyvä ilma, on lehtiä kiskoilla, vastatuuli, vaihdettu yön aikana runko, on vastaantulevaa liikennettä tai tällä veturilla oli muuten vaan tänä aamuna jotenkin paha ajella.

Ydinkeskustassa vierailijoita naurattaa suomen lyhyin kävelykatu (Oleksi, 70 m), jota konsultin käskystä tituleerataan kaupunkilaisten olohuoneeksi. Kesäisin Oleksille roudataan penkkejä, spreijattu jätskikoju sekä entisajan hyyskää muistuttava kaljanmyyntikoppi eli viihtyisäksi mainostettu ulkoilmaravintola. Vielä muutama vuosi sitten marraskuusta helmikuulle Oleksilla lapsia pelotteli happosateisiin kuollut joulukuusenräähkä, jota teknisen viraston miehet saivat joka vuosi ihan itse koristella määrärahojen puitteissa. Tuottavuusohjelman ainoa hyvä puoli on juuri näiden rönsyjen karsiminen.

Uutuutena kaupunkiin tuli v.2011 taivaallisen rauhan aukion joulumaa, jonka pohjoiskorealaisen melankoliseen "joulutunnelmaan" ihastuivat ainoastaan Neuvostoliiton gulageissa lapsuutensa eläneet venäläisturistit. Nekään tuskin ostivat mitään itku silmässä tuotteitaan myydä yrittäneiltä ulkopaikkakuntalaisilta krääsäkauppiailta, joiden paluu kaupunkiin on jatkossa yhtä varmaa kuin Jeesuksen toinen tuleminen ennen sitä. Siistejä myyntikoppeja ja amiskaapelointia kompensoi liidlimäisen aito joulupukki sekä pelastusarmeijan kolehtipadan luona kaupunkilaisten huolia vakavana kuunteleva Matti-Pappi. Näin harmoonisen kokonaisuuden suunnitteluun ei eläin pysty. Jatkossa sama festifaali aiotaan siirtää kävelykadulle ja sitä kaupunkimme veroja maksava asujaimisto odottaa yhtä innosta kihisten kuin aikoinaan ihanasti nimetyn Lappeenranta Blue Lake Festifalsin pääesiintyjä Paula Ankaa, jonka konsertti muistetaan edelleen voimassaolevana kulttuurisössimisen maailmanennätyksenä. On tasan ainut ex-maailmantähden konsertti, jonka kaikki katsojat muistavat vielä kymmenen vuoden jälkeenkin toisensa nimeltä.

Hietamiehestä Hynyseen eli on siellä kulttuurisaunan takana vielä tilaa

Lappeenrannassa ei varmasti törmää suurmiesten (eikä -naisten) patsaisiin. Ennen kaupunki tunnettiin jokakesäisistä superjunttijuhlistaan eli Humppafestivaaleista, joissa peräkammarin pojjaat pääsivät humppaamaan vuoden paineet poies se parempi paita päällä. Humppafestarien luonnollinen kuolema 80-luvulla paransi huomattavasti kaupunkimme imagoa, vaikkakin jokavuotiset Muikku- ja Pottu-kalajuhlat ovat ikävä kyllä tulleet täyttämään tätä suurta (?)aukkoa. Ompahan taas muutama päivä satamassa iloinen karjalainen puheensorina ja puolet kaupungista osaa haista vehkeille ilman Kaukaan sellutehtaan normifarttailuakin. Markkinakrapulassa voissapaistetun muikun käry herättää kuolleet haudoistaan ja sen myös huomaa katukuvassa. Vuotuisen itsensähäpäisykiintiön täyttämiseksi järjestettävä syksyinen kulttuuriähellys on pari-kolme päivää kestävä linnoituksen yö, jonka toimintaperiaate on se, että joku pystyttää linnoitukseen kaljanmyyntiteltan ja toinen tulee sen viereen kuselle. Osa tapahtumista aiotaan tulevaisuudessa siirtää linnoitusalueen ulkopuolelle satamaan, koska kaupungin ainoalle nupukiveykselle on aina yhtä ikävä sammua suorin vartaloin. Viimeisimpänä vetona kaupunkiin saapuu uusi uljas Rakuunarock, jossa alku ainakin lupaa hyvää. Ensimmäinen meluvalitus taisi tulla jo ennen kuin ensimmäistä esiintymissopimusta oli allekirjoitettu. Että silleen...

Kulttuuripaikkakuntamme "muusikoille" ei ole juuri ristuksen armo loistanut. Lähes maailmankuulu Paavo "Pave" Maijanen kertoo säännöllisin väliajoin paikallislehden sivuilla kaikkia kiinnostavasta helponoloisesta lapsuudestaan Rakuunanmäellä. Yksi idolstrukkikuski esittelee uutta tukkamuotiaan kolmen vuoden välein levynkansissa, mutta äkkiseltään ei tule kenellekkään yhtään sen mimmin biisiä mieleen. Raskaammalla kalustolla tärykalvoja runttaa ruttuun Kotiteollisuus, jonka saavutukset ovat kiistattomat. Hynynen alkaa jo olla joulupukkiakin suositumpi partaveikko jämäkänmiehekkään inhorealistisine kannanottoineen. Vakavamman musiikin edustajana Skinnarilan Hovissa on hetken aikaa viihtynyt Toivo Kuula. Meidän Topista otettiin aikanaan varmuuden vuoksi todisteeksi pari valokuvaakin, jotka muistetaan aina muualta tulleille esitellä. Osasi kuitenkin paeta ajoissa, ennenkuin leimaantui paikkakuntalaiseksi ja ammuttiin Viipurissa.

Kaakkoiskulman hemohässijät

Kaupungissamme on kilvanhikoiltu jo kauan ennen kuin Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle ja myös paljon sen jälkeen kun hiihtomaajoukkueemme Lahdessa 2001 Suomen maailmankartalta poispissasi. Urheiluelämämme lippulaivana luita murskaa vastapallon peluuseen erikoistunut Imatran Ketterän tunnetuin farmijoukkue nimeltä Saimaan Pallo (Saipa). 90-00-luvut kuluivat edustusurheilijoiltamme lähinnä venytellessä. Yleisurheilumme kulta-ajoista, jolloin aitajuoksija Arto Bryggare voitti hurrit kipsi kädessä ja Juha Tiainen nakkasi lekaansa konstaapelin jäykkyydellä katsomon kolmanteen riviin, on kulunut jo kohta kolmekymmentä vuotta. WADA:n ansiosta meidänkin yleisurheilijamme ovat vajonneet osittain tuloslistojen kolmannelle sivulle, vaikkakin jämäkkäniminen Lappeenrannan Urheilu Miehet (LUM) tekee edelleen hyvää juniorityötä kasvattaen muille seuroille tasaiseen tahtiin kansallisen tason huippu-urheilijoita. Urheilutalon lähinnä Hitlerin bunkkeria muistuttavan arkkitehtuurin suojasta ei tosin ole välttämättä ihan parhaat mahdollisuudet kovin korkealle tai pitkälle ponnistaa kun pää jo iloisesti kumahtaa tiiliseinään. Albert Schpeeriltä unohtui urheilutalon tiilihimmeliä piirtäessään laittaa sinne esim. ilmastointilaitteet ja Urtsin pierukammarin (oven kyltissä lukee painisali) rehevän miehekäs atmosfääri vastaa mm. tästä syystä happipitoisuudeltaan Mount Everestin viimeistä perusleiriä. Soutuhuoneen altaissa on vettä polviin asti ja turpaanvetokoppiin mahtuu kahdeksan ihmistä yhtä aikaa hengittämään.

Kuntourheilun harrastamiseen tarjoaa kaupunkimme toki valtavat mahdollisuudet. Esim. jokakeväinen Prinsessakierros on maakunnan suurin kaikenikäisten naisten ja naistenmielisten kuntoilutapahtuma. Mottona on: aika auringosta - vauhti myötätuulesta ja hitto kun ON hauskaa. Tyyli on vapaa, mutta ei pakollinen. Hassut hatut naurattavat ihan varmasti kaikkia ja helpottavat eri ääliöporukoiden erottamista toisistaan. Bingonpeluuseen uupuneet ja muut oikeaan urheiluun kykenemättömät valoisat vanhukset kehittivät dementiahiihtona paremmin tunnetun sauvakävelyn (Nordic Walking), josta on ikävä kyllä tulossa kansallishölmöilylajimme. Tätä lajia ei kukaan maataan rakastava suomalainen jumalauta saisi ulkomaalaisille esitellä (ehdottoman) vankilarangaistuksen uhalla.

Ravinto lá Kulttuuri

Perinneruokanamme elinikäennustetta lyhentävät maailmankuulut kolesterolipläjäykset Vety ja Atomi, joiden alkuperäisen reseptin tietää ainoastaan jokaikinen nakkikioski. Niitä sitten torinlaidan napakastipäivittyneet extremekarppaajat vetelevät muovituolit nitisten ja ovat toimivinaan roolimalleina turisteille. Eipä varmaan tästä maasta montaa kaupunkia löydy, jonka perinneruoan pääainesosana on Saarioisten valmislihapiirakka ja muukin sisältö löytyy samasta S-marketin kylmäkaapista. Mites se Saarioisten mainos nyt menikään, "Äitien tekemää ruokaa…isien tekemillä koneilla" tai jotain sinneppäin.

Kaupunkimme ruokakulttuuria rikastuttavat myös monet etniset pikaruokalataamot, joista saa sen seittemättäsataa eri eläinlajista valmistettua kebappia ja pitsaa vaikka mihin vuorokauden aikaan tarvittaessa kotiintuotuna ja pilkkahintaan. Kokit ovat yleensä huolestuttavan kaukaa etelästä lähtöisin ja heidän puheestaan ei saa selvinpäin mitään selkoa. Ruoka on tanakkaa ja laatukriteerit rajoittuu siihen, että mätöt maistuu yhtä hyvälle alas- ja ylöspäin mennessä, lentävät pitkälle ja ovat helppo korjata sekä pysyvät riittävän pitkään pakissa taksijonossa painiessa. Seuraava aamukakka on sitten samaa kokoluokkaa kuin se mikä tappoi Elviksen ja vatsahappojen pH vajonnut sen vahvan kastikkeen tasolle. Baareja kaupungissa on kuitenkin ihan riittävästi; alkomahoolista pitäville kaupungin palveluverkosto on riittävän tiheä ja laadultaan lavea.

Työn orjat Zorron yöstä nouskaa

Itärajan läheisyys pitää opiskelijat kaljassa ja tupakissa sekä pienyrittäjät leivässä. Itäturismi on viime aikoina muuttanut muotoaan ja se näkyy myös katukuvassa. Sunnuntai-iltapäivisin kaupunkia punakylkisillä busseilla kiertelevät suoraselkäiset mallineuvostokansalaiset ovat vaihtuneet yksitotisiksi mersumiehiksi, joilla on rahaa kuin rakennusmestareilla ja nyrkkeilijän naamat. Kun vielä parikymmentä vuotta sitten tyypillinen neuvostotyönsankari kävi ostamassa Teboililta kantti-Ladan takakontillisen 5 markan sateenvarjoja ja miestenlehden, niin nykyisin nämä teiden ritarit käyvät meillä kerran viikossa pesettämässä autonsa ja tyhjennyttämässä sen tuhkakupit. "Vain-yksi-neuvostosankari-kerrallaan-tähän-kauppaan"-mentaliteetti on samalla jäänyt historiaan ja nykyisin palvelu pelaa sillä kolmannella kotimaisella karjalan murretta huomattavasti paremmin. Alkonkin ovessa lukee (kuulemma) kaalimaan kielellä teksti "Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudestaan". Yläpuolella lukee vapaasti käännetty teksti suomeksi paikallisille: "Ulos". Osassa keskustan kauppoja saa toki kohteliasta palvelua jopa suomenkin kielellä, joskin inkeriksi murtaen. Keskusta on täynnä oudonnäköisiä vaateparsia myyviä erikoisliikkeitä, joihin perusduunarin palkkapussilla ei ole mitään asiaa, vaikka olisi Kaukaalla töissä.

Kyllä Herra hulluistaan huolen pitää

Poliisi-TV:stä tutussa Skinnarilan kaupunginosassa sijaitsee ihan oikea yliopisto (LTY), jossa saa ainakin tienviittojen perusteella yliopistotasoista yleissivistystä eli tässä opinahjossa joka äidin painajaisvävyt oppivat 180 opintoviikon verran miten liikutaan kalustetuissa huoneissa. Lisäksi lukutaitoa ylläpitää en-ihan-päässyt-yliopistoon-AMK, ammattiopisto, ammattikoulu, maailmansotakoulu (ent. maanpuolusteluopisto), aikuiskoulutuskeskus, kansalaisopisto, työväenopisto, musiikkiopisto, taidekoulu, autokoulu, rippikoulu, sirkuskoulu, luistelukoulu, jne...eli välillä sitä vaan kiittää luojaansa, että noissakin rakennuksissa on vielä valot päällä päivisin, kun on tuo sivistys tuntuu niin soljuvasti ohittanut kaupungissamme tuon päätöksiä tekevän aikuisväestön. Teekkareiden opiskelijawappukin kestää ainakin 10 päivää, mikä oli tuon makkaratehtaan yhteiskuntaan päin näkyvin vaikutus ennenkuin älysivät palkata mainostoimiston imagoa rakentelemaan. Ensimmäiset TV-mainokset oli ovelasti laitettu Simpsonien mainostauoille, joten niitä yliopiston ruokalassa ääneen kehuneiden pääsykoe talon sisäisen kulttuurikerhon jäseneksi oli suoritettu. Jaa että mistä tiedän...

Onneksi nuoriso on meidän sukupolvea huomattavasti fiksumpaa, tosin perusopetuksen megamuutos omista ajoista on ollut tuntuvaa. Jos ennen haistatti v***tut opettajalle, niin siitä soitettiin kotiin, kuraattorille ja Kekkoselle. Nykypäivänä vastaavassa tilanteessa ope menee nurkan taakse itkemään ja hakeutuu kriisiryhmään. Eipä enää ope kolauta päitä yhteen naapurin kanssa, jos laulaa kuorossa liian kovaa, kuten ennenmuinoin ala-asteella kävi pikkumikoille. Olikohan ne vanhat ajat sittenkään niin hyviä…ehkä kuitenkin Lappeenrannassa.

Lopussa seisoo vain kiitos

Lappeenranta on pieni kaupunki, jossa elämä on näennäisen helppoa ja ihmisillä on aikaa ajatella syntyjä syviä. Täällä paistaa aina aurinko ja pieni ihminen viihtyy...paitsi Voisalmessa, joka on asuinpaikkana syvältä hanurista.

PS. Neljännen osan ”Sisällispolitiikka, Snaimaankaupunki ja Valtabingo” itsesensuroín, koska sitä kirjoittaessa tietokoneen suoritin ylikuumeni ja käyttöjärjestelmä kaatui, vaikkei kone ole kuin kaksi viikkoa vanha. Ehkä joku päivä...