Ruuski, Rähinäpalli ja Reisiraidat

Ruuski on mun kissa, Rähinäpalli tunnearvoltaan melkein mittaamattoman arvokas tuolia muistuttava koulukäsityöni Kekkoslovakiasta ja Reisiraidat kahden edellisen summana normaalia tuskaisempi hermoimpulssishokkiherätys (ja ennenkuin aloitatte niin selvennykseksi palli = selkänojaton matala tuoli).  Löysin näet varaston perukoilta tuon ikivanhan kätteni työn hedelmän ja laitoin sen seinän viereen arvopaikalle, mutta yllättäen omaa liikutusta oudompi tunnereaktio oli aiemmin kahdesta vaihtoehdosta viisaammaksi luulemani kissan riemu tuosta niin kovin vaatimattomasta huonekalusta. Tätänykyä tuon puuhökötyksen tärkein funktio onkin toimia Ruuskin rähinäalustana niinä hepulihetkinä kun eteisen matto ei enää maistu. Siinä se outotyttö väijyy pahaa-aavistamattomia ohiraahustajia kahmien samalla vasuriyläkoukulla ilmaa/lahjetta/ihokudosta naaman ollessa pelkkää pupillia ja öörat päätämyöten. Ei asu viisaus siinä päässä silloin. Tasapeli.

Ei siinä muuten mitä, mutta neiti Yläkoukun uudenkarhea aamurutiini alkaa pikkuhiljaa hinkata tän ihmisestä syntyneen hermot jo harsomaisen hauraiksi. Allekirjoittaneen joka jumalanaamuiseen makkari-olkkari-kyökki zombiewalkkiin mun oman pikku laardijojon nekkausrasti on ainoastaan kissan logiikalla sadankin toiston jälkeen vielä hauska vitsi. Herätyskellon tilulilulilun jälkeen on täysi hiljaisuus Mikan kissalandiassa eikä liiku mikään elollinen. Ja elottomasta luonnostakin ainoastaan autopilotilla ajatustaan hitaammin yksi eilenkuolleen näköinen insinööri. Olkkarin suoralle (3 metriä) käännyttäessä vilahtaa nurkan takaa kuvanmukaiesti kissanpää 1-2 kertaa ja taas hiljaisuus. Samalla kun meinaa ehtiä ajattelemaan, että ”Ei se tällä kertaa...” niin 10 cm polven yläpuolella tuntuu napakka kaasut liikkeelle saava kirpaisu kun ”tsap-tsaptsap-boing-boing-boing-boing” lyöntisarjan jälkeen on kisumirri neljällä pompulla keittiössä ruokakupin vieressä ihmettelemässä notta mikä maksaa.

Eikä auta mikään perinteisistä P-, V- tai S-alkuisista voimasanoista tai Rähinäpallin poistaminen, koska se ei ole ymmärtävinään suomen kieltä ja minulla on nilkassa on vielä reittä enämpi hermoratoja. Aaangh.

Aivojen narikkalappu hukassa kontaten

Mika

Pikapuuhaspedeilyä mutteriporalla

Välillä tulee oikesti semmonen fiilis notta on tämän planeetan ainoa kädellinen, jonka käsityötaidot ovat luokkaa Black ilman Deckeriä ja kädettömyys työkalujen edessä uhmaa jo fysiikan lakeja pois lukien painovoima. Tämän totesin hetki sitten käymäni lyhyen kokovartalopohdinnan jälkitoimissa. 

Äsken lounaalle istahtaessani päättyi näet pitkään palvelleen tuolini elinkaari karun arkisesti muistuttaen taas kerran hyvinkin käytännönläheisesti lenkkeilykilometrieni määrän ja laadun liiallisesta vaatimattomuudesta nauttimieni kaloreiden määrään ja laatuun nähden. Eipä ehtinyt ensimmäinenkään makkarapala ihan suuhun asti, kun persauksen alta alkoi kuulua pahaenteinen rutina. Koska kehonolo tuntui em. ääneen  verrattuna sillä hetkellä suhteettoman mukavalta, niin ehdin jo ennen liikkeellelähtöä arvioida rutinan syyksi tällä kertaa käyttämäni huonekalun. Alaviistoon kaaressa suuntautunut kehonliike vahvisti edellä pahasti kesken jääneen ajatuksen ja lonkan kohdatessa laminaatin olin jo ehtinyt menettää toivon rakkaan huonekaluni  jatkokäytön suhteen, koska se (tuoli) näytti lähes yhtä pahalta kuin polveni nivelsiteet röntgenissä elämäni viimeisen jujutsutreenin jälkeen.

Siinä lattialla haarukka kädessä istuessani pidin lyhyen ja tunteikkaan muistohetken tuolilleni ihmetellen samalla autonomisen hermostoni kykyä tuottaa automaattisesti kovin monipuolisia kirosanamuunnelmia näinkin ulkoisesti rauhallisen miehen suusta...mutta sitten pikkuhiljaa mieleen hiipi ne karut elämän realiteetit: vastaavaan toimintoon sopiva lähes kokonaan omistuksessani oleva tuoli sijaitsee 38,3 km päässä äitin varastossa ja huonekaluliikkeelle ehdin aikaisintaan keskiviikkona, mikäli kaveri tuuraa treenienvedon. Eli lyhyt dialogi sisäisen puuhaspedeni kanssa johti lopputulemaan, jossa päätin mahdollisimman matalalla profiililla kokeilla taas kerran käsityötaidottomuuteni rajoja ja vetää tuolin kahdeksi päiväksi kasaan maksoi mitä maksoi ts. halvalla ja helposti. 

Vasempaan käteen pakista kaksi ensimmäisenä siihen osunutta ruuvia, oikeaan käteen Boschin akkuporakone sekä vruum-vruum-viuviuviiuh-uh ja pelottava työkalukohtaaminen oli startista kalkkiviivoille kolmessatoista sekunnissa ohi akun varauksen päätyttyä viddumaisennormaalinkivasti. Räpellyksen järkyttävää ulkoista rumuutta ihaillessani totesin sen kestävän harmojani paremmin ainakin vaadittavaan keskiviikkoon asti; sen jälkeen hyvin piereskellyn tuolin matka joutaakin vaikka sinne Ekokemin hornantuuttiin muun ongelmajätteen sekaan Riihimäkeä lämmittämään. Hieman joutui kuitenkin pohkeilla keventämään ennen ensi-istuntaa takaisin jo jäähtyneen mikromakkara-appeen ääreen, mutta tuolin kolmanneksi viimeinen ateria sujui sen enemmittä rutinoitta. Nälkä se opettaa siperiassakin....

Ruoka & Ripuli Osa 3: Willimiehen kolmen linjan asfalttiranskikset pissinlirillä

Urbaanin aamulenkin/köntsäväistelyn aikana tekemäni kulttuuriantropologisen pikatutkimuksen aihe oli tänä sunnuntaina lappeenrantalaiskansallinen tapa merkitä joko suoraan heitteenä tai kehonsisäisesti kierretetyillä ravintoaineksilla kulkureitit välillä tanssianniskelupaikka-nakkipotaattikebabbila-taksijono. Kokemusperäisesti arvioituna kohderyhmää yhdistää ainoastaan kellonaika, kaikenpuolisen nauttimisen runsaus ja todennäköisesti selvästi havaittavissa oleva päihtymys. 

Dagen efter-syysaamun kadunpintoja katsellessa voi kyllä kauempaakin saapunut turisti muodostaa nopeasti kattavan kuvan suomalaisesta pikaruoka-, juoma- ja ulostamiskulttuurista. Kahden promillen häveliäisyydessä juhlivan suomiäijän logiikan peruspilareihin kuuluu, että jos johonkin kiinteään kohteeseen voi otsalla nojata, niin kai siihen kohtaan silloin voi myös kusta. Ja ruokaahan pitää totta kai saada nakkarin isoin annos kaikilla mausteilla, vaikka satojen toistojen kokemuksella pitäisi tietää ettei aamuyön katkokävelyvaiheessa vatsassa pysy edes Rapalan kaksikoukkunen uistin ja jo kolmas haukkaus nostaa eilisetkin nakkiperunat kadunpäällyseksi.

Kaupunkimme keskustassa on pääasiassa kolme vatsahappohighwaytä; eteläinen, läntinen ja itäinen reitti, joiden kohtaamispaikkana/päätepisteenä virastotalon kusitaksijono. Pisin (600 m) ja jäljistäkin päätellen fyysisesti vaativin eteläinen samoilureitti kulkee satamasta Birran, 3 Lumpun sekä Teerenpelin välistä koukaten Parkin kautta kävelykadulle tankkauspaikkana cityn itämainen nakkipainikioski ja jatkaen kirkkoleikkipuiston lävitse kohti keltaisia kattovaloja. Tällä reitillä se 15 askeleen yrjöntäraja kulkee havaintojeni mukaan välillä ärränparkki-maksuvessa, jonka tausta on kasvustosta päätellen hyvin lannoitettu varjon puolelta. 

Läntinen reitti (470 m) starttaa Ilonan rappusista, jonka herkullisen mustanlaikukkaan tahmeassa pintamateriaalissa on todennäköisesti Lappeenrannan alkomahoolia rakastavan kansanosan kattavin geenipankki ja deeänaata vaikka toisille jakaa. Tältä reitillä Ilonan, Kikkelin ja Montun kolmen polven horjujat mahtuvat periaatteessa hyvin torin laidan kebabbikoppiin, jonka rullajöötin puolikkaita löytyy sankarihautausmaan kivimuurin vierestä sunnuntaiaamuisin keskimäärin 1 – 5 kpl. Tämä reitti yhtyy eteläisen reitin kanssa Paasikiven puklupuistossa, jonka kohdalla kannattaa viimeistään laittaa sormet kurkkuun, jos meinaa selvitä pienemmällä taksilaskulla. 

Itäinen reitti lähtee Kukon ovelta grillitolpan kautta Toteemin ohi taksitolpalle. Tämän reitin lyhyys ja henkinen helppous (170 m) takaa näennäisesti siisteyden, joskin hätäisimmät ehtivät käydä tarpeilla sen pikkugrillin sisäpihalla ja karistaa ylimääräiset nakkipaperit pornokaupan-handelsbankenin kohdalta alamäkeen. Muutenkin reiteistä helpoin ja suositeltavin monessakin mielessä.

PS. Havainnekuvassa viime kesän laihdutusinnostuksessa tekemäni Savukanapaiston Welldone Plus. Ei muistaakseni liity millään tavalla edellä kirjoitettuun.

Egolokista lähiömultakonttausta sarkasmin raunioilla

Kyllä minun mielestä itseään saa kehua ainakin silloin, kun on pystynyt selkeästi parantamaan mitä tahansa suoritustaan guuglejumalan armollisessa suojeluksessa.  Suomiäijän geeniperimään kun on ohjelmoitu luontainen kyky ylittää (ja alittaa) miehekkäästi omat rajansa sillä suomalaisen sisun, lujan tahdon, oikeiden hakusanojen ja toimivan nettiyhteyden viitoittamalla elämänpolulla. Uuden oppimisessa tämän periaatteen sisäistäneen ihmisen alkuinnostuksessa on vain taivas rajana ja realismin astuessa kuvioihin täräyttää lahjattomimmankin juhamiedon itsetunnolta ilmat pihalle viimeistään se multainen maankamara, vaikka ns. kasvimaan yli pääsisikin tasajalkaloikalla.

Kuten taas kerran kävi tämän lähiöfarmarin porkkanankasvatuksessa. Viimevuotiset naurettavat tikkuporkkanat olivat katkera muisto vain, kun kaksin käsin riemuitkunpurskahduksen säestämänä tongin tuota oranssia kultaa takapihani muhevasta mullasta. Puutarhakompostorin ravinteet olivat tehneet tehtävänsä ja maan antimien kokoluokka vaihteli tällä kertaa tuommosesta yhden solun mittaisesta nanoameebaporkkanaisesta aina jyhkeän pikkunakin puolikkaan kokoiseen mikromooroottiin. Voi sitä riemun tunnetta, kun nyppimisurakassa penkin päähän asti kontattuani tajusin edellisvuoden yhteen kouraan mahtuneen sadon kasvaneen kokonaista kolmeen ja puoleen kouralliseen. Hieman minua tosin huolestuttaa sadon ja maanviljelystaitojeni eksponentiaalinen kasvu; näillä kasvukäyrillä joudun vuokraamaan traktorin peräkärryineen viimeistään syksyllä 2047. 

Vaikka koko tämänkertaisesta sadostani ei riittänyt jouleja edes yhden tuhnupierun tarpeiksi, niin vastapainoksi makua ei lähiöjuureksissani ollut tällä kertaa juuri maistettavissa. Ilmeisesti runsaita sateita seuranneen kuivuuden seurauksena kaikki maku oli imeytynyt maahan ja maukkainta kasvimaassani oli se penkkejä ympäröinyt kompostimulta mikä toki voittaa ne lähiliidlin valmissösseröt. Puolikas lautasellinen maanläheisen ekoloogista vegaanijeesustelua sai taas henkisen minäni hippiosaston hymyilemään sisäisesti matkalla kohti kirkkautta ja lihansyönnin syntejä syviä.

...

Sarkasmi on huumorin vaikein laji. Ainakin silloin kun pään sisäisen sanakirjan sivuja liimaa toisiinsa majesteetillinen vitutus. Potenssiin kaksi.

Skuutsintäydeltä kahden tahdin mielenrauhamustelmia

Eilisen eloonjäämiskamppailussa:

• etenin lyhyin syöksyin, kävellen, kontaten, ryömien ja jopa juosten
• hyppäsin melkein koko ojan yli
• pakenin mielikuvitusvillieläintä
• näin verta, suolia ja ulosteita
• amerikkalainen sateliitti palautti suomalaisen kartan ryöväämän suuntavaistoni
• taistelin painovoimaa vasten ilman käsien apua ylämäkeen edeten ja iloitsin painovoiman avusta samaa mäkeä kylkimyyryä alastullessa
• vaatetukseni nestetasapainoa ylläpiti ulospäin runsas hikoilu ja sisäänpäin sadekuurovesi
• keksin kaksi uutta kirosanaa
• kaaduin metsässä ja vaikka kukaan ei ollut kuulemassa niin siitä pääsi silti ääni
• ylläpidin metsän ravinnetasapainoa pissimällä puunjuureen
• pahoitin mieleni termarikahvini unohtuneesta sokerista
• pärisi luontoäänenä Homelite
• en löytänyt mielenrauhaa ainakaan sen luonnon keskeltä

...kaikkee sitä joutuukin taipumaan vain saadakseen yhden ropposellisen metsänantimia. Vaikka olisi miten pieni ropponen.

Kengällinen sadevesikaffetta aa-men!

Jotkut aamut osaavat mennä niin totaalisesti päin persettä notta niitä ei normituurilla varustettu lajitoveri ymmärrä. Eikä mitään siloista sulopyllyä päin vaan semmosta elefantinkokosta karvaista megahanuria. Kuten tämä jumalanhylkäämä torstaimoorning. Kissat herätti tosin armollisesti kymmenen minuuttia perusaamurutiinia aiemmin eli mikäli rähmän seasta numerot oikein hahmotin, niin aamulottoni ensimmäiseksi numeroksi viralliset kissavalvojani olivat arponeet numeron neljä ja varanumeroksi kaksoispisteen perään kolmekymmentäviisi. Eihän siinä muuta kuin aamurutiinit ja kuppi kahvia. Tai niin taas hyväuskoisesti kuvittelin.

Pääsin ajatuksessa ”Hyvinhän tässä jää aikaa nauttia aamuteeveeohjelmat ja -kahveet ennenkuin lähden...” lähes loppuun, ennenkuin pienen ennakointivirheen seurauksena se iso herkullinen saludokiulu imeytyikin minun vatsalaukkuni sijaan sohvan käsinojan pehmusteisiin. Ai jumalauta. Siinähän se aamun sudenhetki kuluikin rattoisasti sohvaa jynssätessä ja aamukaffet jäi haaveeksi. Onneksi eilen työstä lähtiessä oli sen verran lämpöinen ilma, että tiesin päällystakin ja sateenvarjon odottavan kiltisti toimiston pukukaapissa jonne ne unohdin. Pieni tihkuvesituhnu tasoitteli murheenryppyjä kaljusta lähes eroottisen hellästi ja olo oli hetken aikaa melkein onnellinen. Ainakin siihen työmaaparakkien kulmalle asti. Siihen kohtaan missä on jalkakäytävässä asfaltin vieressä se vesilammikko, joka kokeiluni mukaan on noin kaksi senttiä oikean puoleista kenkääni syvempi. Oli muuten jänskää huomata, miten hyvin tuommoinen tavallinen nahkakenkä pitää vettä. Päästessäni työpaikan pihamaalle, niin kenkä oli säilyttänyt huolellisesti kaiken hörppäämänsä kuraveden (pl. se osuus mikä oli imeytynyt paksuun tennissukkaan). Aika jännää...

Toimistolla oli kuitenkin vielä siistijä lattioita hinkkaamassa, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan säästä (eh-heh) ennenkuin poistuin vielä itseäni sisäänkuittaamatta läheiselle kauppatorille tarkoituksena viimeinkin hörpätä se aamukahvikuppi, jota kehoni joka solu jo lähes ääneen huusi. Mukava ajatus. Torille päästyä sade alkoi jo hieman kiihtyä, joten ”nautin” muovimukikahvin pikana postimerkinkokoisessa torikopissa oikein eksoottisen tuoksuisen seurueen vähiten horjuvan jäsenen öristessä minulle joskus kauan sitten hyvin alkaneista teologianopinnoistaan. Mielenkiintoista...totesin fadeouttina poistuen samalla kohti työpaikkaa oikean jalan varpaiden välistä lirskuvan sadevesimöhnän kohottaessa mielialaa askel askeleelta. Työpisteelle päästyä kellokin oli hieman yli seitsemän eli kyllä minun mielestä tuommoinen kahden ja puolen tunnin aamupuuhastelu on lähes minimi sellaisen hyvän työvireen päälle saamiseksi. Suosittelen todella lämpimästi.

Ensimmäisen työkaverin tullessa töihin hymyilin katsekontaktilla ja toivotin hyvää huomenta...niih. Ja vielä prkl vuoden eilistä vanhempana.

Retropoppi- ja tuhnukoneella kohti Kalkuttaa

Rationaalisena retrohamsterina on tullut tätä nykyä tavaksi ostaa ensin ja harkita vasta sitten, varsinkin jos vastaan tulevan esineen hinta on kuulemma halpa tai sitä ei käytännössä ole. Tällä viikolla turhakeaarteistoni kasvoi kahdella lähes käyttökelvottoman hienolla yksilöllä: retropoppikoneella ja tuuletin-kylmennin-starwarshimmelirobotilla. Kummankin käyttöarvo liikkuu nollan molemmin puolin, mutta katsekontaktin hetkellä ne käynnistävät (tai lopettavat) antoisan keskustelun. ”Mistä sie tän oot hankkinut?” – ”Paljo tää makso?” – ”Mitä v*ttuu sie tällä teet?”-kysymysketju ei enää riittävän monta kertaa kuultuna tunnu ollenkaan loukkaavalta, vaikka kyselijän status morjestusjärjestyksessä olisikin korkeintaan tasolla ”vain ehkä suoraan etusektorista kohdattaessa”.

Ensimmäisenä keräilynälkääni kahmaisin tuon Philipsin poppikoneen. Ihan kirjaimellisesti, kun nuori harjoittelija meinasi jostain kumman syystä runtata kaikki ex-työkaverin jälkeenjääneet ”vanhat retroromut” roskiin. En ymmärrä miksi. Enkä sen naisenlogiikalla antamaa meriselitystä pystynyt näillä kromosomeilla tulkkaamaan, koska normaalisti käyttämäni naistenkielenkääntäjä on lokakuuhun asti vuorovapaalla. Philipsin poppikoneiden särkemisestä minulla on tosin jo lähes elämänmittainen kokemus; ensimmäisen sellaisen pistin tuhannen sukuelimen päreiksi osimoilleen heti kun olin fyysisesti ehtinyt kypsyä juoksentelutaitoiseksi eli käytännössä sotkeuduin virtapiuhaan syöksyessäni siskolta kuurupiiloon pöydän alle. Isältä pojalle kestäväksi tehdyn saundijyrän mainoslause osoittautui liian optimistiseksi sille lentoradalle ja jo toisen pompun aikana äitikin ehti todeta koneen takuun päättyneeksi viime tammikuussa. Mukava lapsuudenmuisto, joka tuli huutotatuoiduksi pysyvästi takaraivoon, vaikka äksidentin jälkeen sen miljoonanmonta sivua onkin jo tän Mr. Murphyn pöytäkalenterista ehditty repiä ja monissa piuhoissa kompastella.

…mutta kuvan humppakonetta ankeampaa soittopeliä en pystyisi sieluni silmillä näkemään, vaikka sielun omistaisinkin. Ei mitään ylimääräistä, eikä ihan kaikkea tarvittavaakaan ja 80-luvun DDR-kirveellä veistetty ulkomuoto ylittää rumuuden kynnyksen jo melkein kauneuden puolelle. Play-napin ensipainallus toi keittiööni lapsuuden joulutunnelmaa, kun ainoalta varastonperukoilta löytämältäni C-kasetilta tulvahti joku kauheimmat joululaulut-rallatus, josta pienimmätkin stereoefektit riisui pois tuosta ainoasta kaiuttimesta monotonisesti rahiseva menneen ajan ankeus. Vielä kun saisi jostain musta-valkoteeveen, niin pomppaisi lapsuudentraumojen hoito taas seuraavalle levelille. Lauantaitanssit, ääliökokit Kolmonen/Vanamo ja Lasse Pöystin iltasatu, niin johan alkaa saunan takanta tila loppuu perrrrkeleeh.

Tämän uudemman turhakkeen hankintaan vaikutti kesän ensimmäisen loma- ja työpäivän aiheuttama tilapäinen häiriö kehon neste- ja voima-/järkitasapainossa. Jumalauta. Keskellä kaupan käytävää iso tuulta tekevä elektroniikkajööti, jossa oli värivaloa, kaukosäädintä ja kaikkee mahdollista laiskan miehen koukutinta. Ja kaiken lisäksi tuulikonehökötin maksoi ooveeehootaan huomattavasti vähemmän, vaikka insinöörin laskuopilla olinkin kassaneidin kanssa pitkälti eri planeetalla sillä surullisenkuuluisalla mars-venus-akselilla tuon prosenttilaskun suhteen. Mutta kaupat tuli ja ihmevekotin kainalossa kotio hellettä pakoon toiveena ettei tartteis taas seuraavaa yötä hikimarinoida ruhoansa itälappeenrantalaisen urbaaniviidakon trooppisissa metaanihöyryissä…no ei tarvinnu joo…

Illalla virittelin turhakkeeni kaiken tieteen ja taiteen sääntöjen mukaisesti käyttöohjetta mukaillen ja ei muuta kuin painajaisteni unihiekkalaatikolle sattumia kaivelemaan. Aamulla pystyin aistinvaraisesti jo ensihengityksellä toteamaan, ettei on se mainoksen tehokkuushokema ollut ihan tuulesta temmattu (!) väittämä….Varmasti kaikki Venäjän Kannakselaiset olivat yön aikana innostuneet grillailemaan vahvasti votkissa ja erään nimeltämainitsemattoman kaupunkimme keskustassa sijaitsevan sellutehtaan oli just sinä yönä pitänyt turauttaa semmonen kymmenen Estarin megapieru. Ilmanlaatuporttaalista tarkistin, että ulkotiloissa ilmanlaatu oli erinomainen…no kai se saatana sitä oli, kun tuo ihmehärpätin oli imenyt tuuletusikkunasta kaikki Venäjän metsäpalojen kökkäreet ja sellutehtaiden kakkapatojen kaameimmat höngät täältä Uralille. Ja runtannut ne kootusti minun keittiööni aamupalan painikkeeksi. Kalkuttalaisen saniteettilaitoksen atmosfäärissä ei ensimmäisenä tullut mieleen käydä leipää voitelemaan puhumattakaan aamusumpin keitosta. Kaiken kukkuraksi jo kolmannen kirosanan kohdalla kone alkoi pitää jotain ihme pip-pip-pip-dipi-dipi-dipi-ääntelyä. Piuha seinästä, kone varastoon ja itse pihakeinuun monttu auki nauttimaan kesäaamun raikkaudesta. 

Tätä kirjoitellessa mankka on jo autotallissa ja tuuletinrobotti edelleen varastossa. Siitä kun ei oikein saa kunnon poijunpainoakaan, koska todennäköisesti joku EU-direktiivi estää tuuletinromun loppusijoituksen Saimaan pohjaan. Ajattelin sittenkin tehdä siitä Suomen ensimmäisen kauko-ohjattavan ja värivaloissa piipittävän telkänpöntön discosta tykkääville lintueläimille. Jos edes yhden kerran onnistuisi jossain…