Ruoka & Ripuli Osa 7. Keraaminen pussikebabsoossimuussi ameriikansavulla

1 pussi valmispottumuussia

1 ruskeakastikepussi (valmissemmoinen)

1 laatikko kebablihaa n. 400 g

vettä raanasta

Sinistä maitoa pari desiä

Vahvaa ja savunmakuista amerikkalaista grillikastiketta

1 Kattila

1 Keraaminen paistinpannu

1 Puu- ja muovikauha

Kävin eilen paikallisessa halpiksessa (Raja-Market) ja turisteja väistellessä eksyin semmoisen hyllyn eteen, jossa myytiin kahdellakympillä paistinpannuja, joiden paistopinta oli kokonaan valkoinen ja kuulemma jotain tarttumatonta keramiikkaa. Tietysti se piti ostaa kunen ollut aiemmin tommoista nähnyt (tai kuullut), kun sen pahvissa luvattiin vielä ergonomisesti oikein muotoiltu kahva ja kolme vuoden takuu. Jipii. Ajattelin samalla tehdä melkein oikeeta ruokaa, kun nyt on sitten siihen sopivat vermeet ja täydennellä samalla köksä-Raijalta oppimatta jääneitä opinkappaleiden mustia aukkoja mutupersaustuntumalla.

Aloitin ruoan valmistuksen laittamalla kaikesta huolimatta iiihan pikkulirun oliiviöljyä keramiikkapannulle, koska en suoraan luota mihinkään mikä on made in China. Tämän jälkeen paistoin kebab-lihoja se verran, että lähti se hassu haju poies kun olin unohtanut ne ”hetkeksi” jääkaapin viereen. Samanaikaisesti laitoin puoli kattilallista vettä lämpenemään muussia varten, vaikka lähikaupan muijien mielestä maistuu paremmalta maitoon tehtynä (edellyttää kuitenkin jatkuvan väijyn asettamista ja se on ruoan laitossa hölmöintä hommaa).

Seuraavaksi avasin kastikepussin saksilla ja heitin pussin yläosan roskiin. Virhe. Koska sen jälkeen pussissa oli viidellä kielellä ohjeet; ylimpänä ruåtsi ja suomenkielisestä ohjeesta jäljellä enää sanat ”lla sekoittaen”. En käynyt poisheitettyä pussin osaa roskiksesta kaivamaan, koska siellä oli aamuiset kissansheebat ja jukurttipurkin puolikas tahmaamassa. Tässä vaiheessa en muistanut laatikossa olevaa toista identtistä pussia, mutta kaukaa haudan takaa kaikui Köksä-Raijan kuiskaus ”lisää ne jauhot lihan joukkoon ja laita sitten vasta vettä”. Toimi erinomaisesti. Sotkin puulastalla hetken kastiketta ja jätin hautumaan, koska hetki aiemmin vesikattilaan lisäämäni maito alkoi nousta vaahtona kattilasta ulos. Sen verran kuitenkin ehti maitovaahtoa loiskahtaa levylle, että keittiö haisi hetken aika pahalta.

Sitten ei muuta kuin kuohan laskeuduttua muussijauho kattilaan ja voimakkaasti sekoittaen ylimääräiset jauhokököt pois. Itse kastikkeeseen laitoin pyhän kunniaksi ameriikkalaista grillikastiketta, koska en muuta löytänyt ja se sopii IHAN kaikkeen. Järrrkyttävän hyvä sunnuntaimättö ja vielä jäi täksikin päiväksi.

Ei muuta uutta Mikan kokeilevasta kauhukeittiöstä, mutta palaillaan.

Weisse scheisse ja genitaalien kevät

Weisse scheisse-talven aikana kaikki lumen eri olomuodot ja sijainnit on bylsineet hermot siihen kuntoon, että keskivertoisen arkiaamun sössömuodossa tallatessa alkaa äly olla viimeistään Hietalankadun paakkuhelvettiylämäen puolivälissä ämpäröity tajunnan harmaimmimmalle vyöhykkeelle eikä toivonvalo enää pilkahtele tunnelin päässä edes ajoittain. Viimeistään Ratakadun risteyksen liikennevaloissa seistessä Valintatalon jonon ensimmäisen kauppakärrin kahvaan totisena potkukelkoillaan lykkivät eläkeläismummelit näkevät parasympaattissymbolisen hermostoni laukaiseman kyynelnestevirran osoittavan poskiuurteitani syvempää sisäistä kaipuuta etelän lämpöön tai/ja edes kuivaan asfalttiin lenkkarien alle. 

Koko itä-Lappeenrannan pihoilta huolellisesti yön aikana juuritäsmälleen minun postimerkkiä pienemmälle pihalleni itä-länsi-ja-pohjoistuulien keräämä metrinen lumisoossi lurauttaa ensihiet selkärankaa pitkin jo ulko-ovelta postilaatikolle polkua reuhtoessa aamulla kello viisi, koska pitäähän se weisse scheisse lapioida sen kaikista naapuripainimatseista kuuluisan postilaatikoiden edustan edestä ennen kuin naapurin eläkeläisten liiketunnistin sytyttää pihavalot klo. 5.08. Tilulilu. Valkokakkajumpan seuraavassa vaiheessa piharampista lapioiden auton ympärys ja lapionvarteen nojaten se ihan joka-aamuinen ihmejakummadejavuu/haistamikapaska-hetki: kuinkahan helevetin vaikeaa se voi olla muistaa putsata puolen metrin kinos ENSIN auton päältä. En ole vielä kertaakaan muistanut ja toistoja kyllä pitäisi olla riittävästi. Eli tämä homma AINA tuplana. Kertaa kaksi, koska seitsemältä lähtiessä pitää vetää sama kierros uusiksi mutta lujempaa, koska on jo kiire töihin ja pitää ehtiä saada paidanselkämys + kolme kainaloa nihkeäksi koko aamupäivän ajaksi. Kele.  

Aura-auto/traktoripiru käy aamupäivän aikana, jotta tien eteen kasautunut puolen metrin valli varmasti ehtii jäätyä kotiintuloon mennessä timanttia kovemmaksi linnoitusvalliksi, jonka yli ei pääse kuin Ritari Ässän turboboostilla tai kulkuvälineetön kamppailulajien harrastaja eturistisideleikkauksen jälkeen tiikeripompulla. Ja koska minun Fordista ja polvista puuttuu edellä mainitut, niin joudun turvautumaan pistolapioon. Noin tuhannen tuskaisen lapiollisen jälkeen onkin sitten peltilehmä pihassa ja pikaisen lumenluonnin jälkeen ääsmarkettiin, jonka kassajonossa oikealta elämältä jo silmänsä sekä aivonsa ajattelevat osiot sulkeneet kerrostalofrouvat kiittelevät toisiaan ja taivaan isää pitkästä aikaa kunnon Wanhasta Hywästä talwesta ja upeista kinoksista. Ai tana sanon minä. Tekisi mieli suunnata oikea kenkäni vauhdilla kohti seuraavaa arktista ahteria, jonka omistaja seisoo kännykkä kädessä mairea ilme naamallaan kuvaamassa lunta Kirkkopuiston lehmuksissa. On se perkele kauniimpaa puussa kuin kolassa. Tuo lumi. Tai katolla.

Koska pikaisen juoksuvälipalan jälkeen riennän naapurin ex-palomiehen kehoituksesta lapion kanssa kattolumen kimppuun ”vielä kun on valoisaa”. Varastolta tikkaille kävellessä munaan varmuuden vuodeksi itseni huutamalla lapa pystyssä omaa pihaansa kolaavalle em. naapurille käyväni pikaisesti katolla työntelemässä nuo lumet alas. Vartin päästä haen isomman lapion/työntimen ja puolen tunnin päästä lumikolan. Joka kerta ohimennessä hymyillen ja nyökäten. Muutaman tunnin huhkimisen jälkeen alkaa tulla jo pimeä ja jätän jyrkimmän osion seuraavalla päivälle pelon ottaessa pikkuhiljaa selkävoittoa vitutuksesta. Portaita alastullessa enää vienosti harmittaa lumenpudotuksessa rikkoutuneen sadevesiputken sijaan koko taloa ikkunan puoliväliin ympäröivä lumibetonimuuri, jonka poislapioimisessa menee jäljelle jääneen järjen ja terveyden lisäksi pari tuulista iltapäivää. 

Pihamaatani kesää kohti lapioidessa jäin hetkeksi pohtimaan, että ihan syystä se meteorologi seisoo Espanjan edessä.  

Deep sleep sängystä assalle

Seminaaripäivät on vaan hienompia kuin toiset. Päivät.

Klo. 5.00 – 7.59. Nousukiitovaihe. Päivärumban ensirytmit soittaa kissa, joka pyyhkäisee univelkaista poskea (toivottavasti) kyljellään. Kissan aamutoimet ja omat jos ehtii sekä ääntä nopeammin pakkasta päin. Asemalla toiseksi viimeisenä junaan ja omalle paikalle keskelle non-stop-lappeenranta-helsinki puheripuloivaa akkalaumaa. Helsingissä hermot riekaleina ja VR arponut tekosyygeneraattorillaan tämänkertaiseksi myöhästymissyyksi vastatuulen tjsp.. Lyhyessä intervallijuoksuharjoituksessa täysillä valojenvälit 5 jäistä korttelinväliä + kahdet raput spurguineen. Perillä ilman pipoa ja happea, pipon jäätyä junaan ja hapen viimeiseen ylämäkeen. Hy-hy-hy-hyvää Hu-hu-hu-huomenta kaikille tässä salissa minua tuijottaville. Jatkakaa.

Klo 8.00 – 9.30. Irtopistevemppausvaihe. Päänsisäisen ensyklopedia kahmii dataa ja irtopisteitä penkkirivistön edessä aamukarheasti änkyttävältä powerpointtaajalta koko ahterinmitalla. Lapaluut tiukasti selkänojan yläosassa jaksaa irtopistevemputtaja briljeerata ”tietämyksellään” mukakuuntelijoita pahimpienkin bulkkitekstien kursiivillakirjoitettujen alaviitteiden läpinussituimpien pilkunpaikkojen rivinvälit. Henkinen tila fyysisen ohella lähes loistava ja lähestyvän kahvitauon saludonpehmeät aromit nostavat oppimiskäyrän rajan stratosfääriin. Taukojonossa läikkyy kahvit edelläolijan takinselkämykseen, kun vehnäsenvalintaan keskittyminen alkaa kaksi sekuntia liian aikaisin. Sori.

Klo 9.31 – 11.00. Hällävälivaihe. Tämän normaalimpi ei ihmisen olo voi olla. Päivän sudenhetki niille keski-iän kriisin vittuunnuttamille pujoliivimiehille, joiden elämänspektriin ilonvaloa tuo kaikki eri harmaan värit ja viagraksi riittää enää virastotalon edessä olevaan pyörätelineeseen lukittu Helkama Kaunotar vm. -85 muistoineen. Asiantuntijunttiutensa Seppälän tarjouspuvuilla pätevöittäneet jatkavat messiaanisen verbaalista itsensähipelöintiä puhumalla kovaan ääneen asioista, joista eivät itsekään mitään tiedä mutta osaavat kysyttäessä paeta hienojen sanojen taakse. 

Klo 12 – 14.00. Hiipuvahippivaihe. Ruoan jälkeinen raukeus lamauttaa ajatteluelimien vielä aktiiviset osat miljoonan synapsin minuuttivauhtia. Ihmiset alkavat jo tuntua niin tutuilta, että pitää seuraavana päivänä morjestaa jos vastaan tulee. Ajatukset pomppaavat viidennen esiintyjän kolmannen kalvon neljänneltä ranskalaiselta viivalta totuuden mukana tuonne ulos ja loppupäivän kalvot voisi oppimistehon puolesta translitteroida vaikka klingonien kielestä japaniksi fontilla Comic Sans 10pt. Luentosalin sivuseinällä apeanhitaasti liikkuvien kellonviisarien seurantaan on harvoin valjastettu kollektiivisesti näin monen ihmisen aivosolut, vaikka pöydällä olevista kännyköistä ihan saman ajan näkisi päätä kääntämättä. Suu kiinni haukottelu on yhtä huomaamaton ele kuin tissivilkaisu, mutta juuri ruokailun jälkeen riskialttiimpi tahattomille kehonäänille. Kenellekään ei enää kuulu sen ihmeempää, eikä päivän viimeinen kahvipullatankkaus juuri asiaa auta. Oppimiskäyrä leikkaa x-akselin takaisin penkkiin istahtaessa ja kuuntelukiintiö alkaa olla tämän päivän osalta loppuunkuksittu.

Klo 14.15 – 16.00. Eloonjääntitaisteluvaihe. Alkupäivän opit nollaava nukkumattipeikko takoo 6 kilon lekalla REM-unta takaraivoon, mutta saman penkkirivin hierarkkisesti molempiin suuntiin etenevä komentojono itsestä ylöspäin pysyttää silmät auki katseen takana siintävästä tyhjyydestä huolimatta. Armeijaa käymättömät amatöörit sulkevat istuallaan nukkuessa silmänsä, mutta vanha reservin upseeri vielä muodollisesti valveill’ on. Kasvolihasten lamautuminen saa ryhmäpilkkimissession osallistujat muistuttamaan passikuviaan ja lähimpänä eläkeikää oleva erikoisasiantuntija tohtii jo pari kertaa korahtaa kuorsaamisen merkiksi. Epäonnekseen viimeiseen settiin valitut luennoitsijat kiittävät taivaanisää siitä, ettei ihmiselle ole suotu ajatustenlukukykyä.

Klo. 16.00 – Kooma. Nyt jo liikkuvassa penkissä rautahevolla kotikuusta kohti ratsastamassa. Mieli sanoutuu irti tämän maailman murheista kehon seuratessa hyvää vauhtia perässä. Tästä tilasta herättämiseen pystyy ainoastaan VR:n konduktööri, joka toteaa ”Herätys, olet Imatran tavara-asemalla.” Kaukana kavala maailma ja 40 km päässä tulosuunnassa ohinukuttu kotiasema Lappeenranta. Työpäivä päättynyt. Ylimääräinen bonuskotimatka kotiakohti alkaa vielä määrittelemättömällä liikkumisvälineellä. Pakkanen lauhtunut substrooppiseen miinus kahdeksaantoistapilkkukolmeen, mutta onneksi huomenna on jo tiistai. Niih.

Ruoka & Ripuli osa 6. Aasianmakuinen ruuhkabussisimulaattori

Eksoottista ja oikeaa ruokaa kaipaavalle alkaa kohta niiden viimeisistenkin perähörkkölöiden tyhjentyneistä keskustaajamista löytyä sen kylän viimeisen kirpparin vierestä jonkunsortin eksotiikkaravintola, jossa tarjoillaan milloin minkäkin vuoristokurakstanin perinneruokamenuuta kaikenuskovan pottumuussikan hifistelijöille joiden makuaisti ei oikeesti erota kyynerpäätä perseestä. Mutta työpaikan kahveepöydässä kyllä muistetaan edellisillan kaukomaidensafkoista nekin mausteet, joita ko. baarin kokit eivät ole eläissään nähneet. Toden nimessä täytyy myöntää, että suomisuolistolaisista jopoilijoista vahvan kastikkeen valinneet tunnistaa seuraavana päivänä naaman väristä kunnei ne uskalla ennen puoltapäivää pierastakaan palovammojen pelossa. Habaneerokaasun alla kun sulaa IDOn posliinikin puhumattakaan muusta sektorille osuvasta pehmosemmasta materiasta.

Hetken mieli(häiriö)johteesta päätin minäkin sitten suunnata jokalauvantaisen ruumiintankkausreissuni työpaikan akkojen suosittelupälpätyksestä huolimatta siihen entisen bingon tiloihin remontteerattuun kaupungin parhaaseen ja ainoaan kiinalaisravintolaan. Yli miljardi ihmiskiinalaista kun ei voi olla väärässä makuaistiensa eikä vatsanpurujensa suhteen. Ensi-innostus pysähtyi heti tuulikaapin jälkeen poikkiteloin laitettuun sohvanselkämykseen ja tiukan oikean jälkeen lievästi klaustrofobinen eksotiikanetsijä veti syvään henkeä huomatessaan pöytäpinta-alan kattavan yli 90 % baarin lattiapinta-alasta. Onneksi tuli aloitettua lenkkeily toissakeväänä, notta mahtui ristiaskeltamaan pöytien välissä. Aikaisemman elämän pötsillä olisi tullut ohiaskeltaessa pyyhkäistyä laitimmaiset lautaset mukaansa. Vastaan tullutta treenikaveria piti morjestaa vain leualla kunei siinä kohtaa ”käytävien” risteysaluetta mahtunut nostamaan kättä kupeelta.

Normaalihämmentynyt läsnä-muttei-paikalla-ilme naamallani aloin jo alustavasti ottaa taka-askelia ovea kohti pysähdyttäen kuitenkin liikkeeni mukavanmuodokkaan tarjoilijattaren ”hyvää päivää täällä on paikka”-toteamukseen ja paikanvalinnan oikeus oli sillä sekunnilla harvinaisen selvä. Lyhyt mutta sitäkin syvempi odotuksen riemu lähestyvistä kaukomaiden makuelämyksistä valtasi mielen, eikä aitoa lapseniloani juuri vähentänyt edes samaan pöytään lonkkatuntumalla istahtaneet tuikituntemattomat ruokataukoaan lonnimaan tulleet raksamiehet, joista toinen oli puheen perusteella savosta ja toinen hajun perusteella 1700-luvulta. Hämmennyksen numero kaksi jälkeen kolme kookasta miestä suuntasi oikea kylki edellä kohti takaseinän kassaa, jossa eurot hiihti siihen malliin että päätin syödä servettitelineenkin tyhjäksi ennen lähtöä.

Itse sen ruoan maku jäi minulle hieman arvoitukseksi, koska päästyäni mättämisjonon päähän ensimmäisen kerran alkoi sekä henkinen että fyysinen junttinälkäni olla elämää suurempi eikä siinä psykofyysisessä tilassa enää oikein lajittelu toiminut niin pienillä ottimilla. Satojen hotelliaamiaisten hanskaustekniikalla aloitin oikealta ja mätin jokaisesta kohdalle osuneesta laarista sen minkä lautasella mahtui. Siinä ne sitten meni makeat ja suolaiset kastikkeet sekä lehmän ja gebardinlihat sekaisin. Olin ottanut vapaaehtoisesti jopa kalaa, jonka olen viimeeksi tehnyt vuonna 1984, kun yritin tehdä vaikutusta meidän luokalla opiskelleeseen hammaslääkärin tyttäreen. Eikä toiminut silloinkaan. 

Toisella kierroksella maistelu ei onnistunut sen paremmin, koska eka kierroksen jäljiltä oli lautasen pohjalla sentin kerros makeata kastikevelliä enkä tiennyt salliiko säännöt lautasenvaihdon. Ei se maku paha ollut, mutta ihan sama joka möntin kohdalla. Kolmatta kierrosta en enää uskaltanut tehdä, kun pelotti että saattaa vahingossa päästää taistelukaasut kapealla käytävällä jonkun naamalle jos keskittyminen jostain syystä herpaantuu tai joku kysyy jotain. Kaikenkaikkiaan erittäin positiivinen kokemus ja asteikolla 1-10 annan ruoalle 9 ja tarjoilijattarien toiminnalle/ulkonäölle 10 plus. Plus. Menen varpilla toistekkin.

Palaillaan astialle.

Teleoperaattorimangustina elektroniikan ihmemaassa

Mangustit ovat petoeläimiin kuuluva nisäkäsheimo. Näin googletin. Ai jumalauta. Elisan ja Sonyn salaliitto minua vastaan on nyt päättänyt ilmeisesti antaa Mikan hermoille mangustiterapiaa, kun tänä aamuna hipaisin vahingossa ilmeisesti jotain elisan logoa ja nyt näyttöä koristaa pysäytyskuva Korkeasaaren mangusteista eikä muuta. Ei liiku mikään, vaikka etusormella hellästi näyttöä hivelen ja puoleksiääneen voimasanoja loitsuan. Vaikka laitan virratkin pois ja takaisin päälle niin tää saatanan älyräpylä ei muuta kuin tärähtää kaksi kertaa trium-trium ja sano perään notta ti-ti-di-DII. Ja näyttöön tulee taas sen tanan mangustihäkin tilanne. Tänä aamuna. Klo 6.48. Oisko se nyt ihan liikaa laittaa näihin käikäleisiin se pieni reikä josta ennenmuinoin sai tökätä hammastikulla jos/kun ei muuta osannut. Akunkin Jaappanin pojat ovat pultanneet koneen syövereihin niin napakasti, ettei sitä saa sieltä irti kuin valtuutetun huoltokorjaamon 6 kilon lekalla. Äääsken puhelin soi pitkään ja hartaasti, mutta ei mahda mitään. Tiluliluvittujoo…Sorry dude, en ole tavattavissa, koska Mikalandiassa on mangustipäivät niin kauan kuin akussa virtaa riittää. Niih.

Niitten huoltoliikkeen kolkkapoikien eteen en enää lähde spedeilemään. En en en. Koska viimeeksi lupasin olla palaamatta, eikä niitten hymy poistuessani vaikuttanut väkinäiseltä. Mutta kuulemisiin.

57 sentin oravatrilogia

Juu en ole vieläkään lukenut sitä ohjekirjaa, vaikka viimeeksi lupasin. Meinaan tuon älykameran. En kuulu siihen nopeasti kasvavaan naamakirjakuvaajajoukkoon, jotka saavat lähes ammattivalokuvaajatason otoksia heti saadessaan ensimmäisen minua älykkäämmän kameran kouraansa ja ottaessaan hienon luontokuvan etupihallaan taapertavasta eläimestä tai juuri kolaamastaan pihasta joululyhtyineen. Minä puolestani otin puhelimenkin kameralla kaksi ensimmäistä HD-kuvaa omasta otsastani, kun en ollut ”muistanut” kääntää objektiivia takakameran puolelle. Nyt olen kuitenkin päättänyt ottaa ilon irti osaamattomuudesta ja jatkaa valitsemallani linjalla.

Valokuvataiteen osalta olen tahtomattani (kamerani armosta) valinnut tyylisuunnakseni Hasselhoffilaisen koulukunnan abstraktin expressionismin, jossa 80-lukumaisen kaikkivoivan avaruustekniikan ja siihen lähes täydellisesti luottavan ihmisen rajapinnasta ponnistaa aivan uudenlainen kuvallisen ilmaisun muoto, jossa muoto pakenee funktiota, värit spektriä ja kuvan kohteen nimeäminen ei lähialueen sienimetsän antimilla ilman minimissään työväenopiston kuvataide-/astangajoogahippikurssin käyntiä onnistu. 

Esimerkkinä luomastani valokuvataidesuunnasta käyköön tämä viimeisin teos, jonka olen nimennyt 57 sentin oravatrilogiaksi. Teoksen nimi koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen kuvaa teoksen hintaa ja toinen kohdetta. Vanhan liiton mies tilaa aina kaikista kuvista printit ja mieluummin täysihintaisena. Tilasin kuvat keskiviikkona, kun edellinen kampanja päättyi maanantaina ja seuraava alkoi sunnuntaina eli kanta-asiakkaana onnistuin taas kerran maksamaan kuvista tuplahinnan eli noistakin otoksista sen 57 senttiä. Kyllä kannatti.

Kuvan aihe valikoitui lennosta, kun olin laittamassa lukkosulaa jäätyneeseen varastonoveen ja huomasin oravien vallanneen hienosti pyykkitelineeseen asentamani lintujen syöttöautomaatin. Äänettömin intiaaninaskelin hiivin hakemaan mainoksen mukaan erinomaisesti hämäräkuvaukseen sopivan kameran ja klikkailin varmuuden vuoksi kaikki valitsimen vaihtoehdot läpi kunen hämärässä nähnyt mitä niissä luki. Muutenhan noista kolmesta tuli ihan melkein hyviä ja ilmeisesti naapurin jouluvalotkin pääsivät kahteen kuvaan mukaan. En minä muutakaan selitystä noille keksi. Neljännellä panalluksella tuli kolme sekuntia pimeetä videokuvaa ja viidennellä välähti salamavalo oravien singahtaessa paniikissa aidan läpi naapurin omenapuuhun, jääden sinne kyyläämään vahingoniloisesti 3 minuutin arktista ”etsi pimeässä hangesta linssinsuojus”-perseilyäni.

Jatketaan tästä. moi.

Ruskean möhnän sepelvaltimovalssissa Möö ja Paa

Joo ne koulutodistusten perusteella minua selkeästi viisaammiksi todistetut väittävät ettei outo huumorintaju ole opittu ominaisuus, ilmansaasteiden aiheuttama mielenongelma tai välttämättä edes geeniperimään kirjoitettu händikäppi vaan kaikkien edellämainittujen elämänperseyksien monisävyinen summamutikka. Tämmöinen ajatuskakkapökäle turahti mielensyövereistä tajuntaan avatessani kuvassa olevaa kauniisti paikallislehden sunnuntainumeroon pakattua joululahjaani. Pakkauksesta paljastui 2 * 200 g * 9 kpl = 3 600 grammaa Fazerin Sinistä Suklaata (joka minun suussani maistuu karjalanpaistia pahemmalta) sekä paristokäyttöinen hammasharja, jossa oli neljällätoista (14) kielellä lakanan kokoinen käyttöohje (ennen hammaspeikot Möö ja Paa saivat turpaansa, kun muisti puristaa putkilon oikeasta päästä Pepsodenttia harjalle, pesuväline osui leegojen väliin ja pysyi siellä ees-taas-hinkkauksen ajan)… Lahjaa hetken katsottuani otin mielikuvituspipon päästä, painoin katseen alas, pudistin päätäni ja totesin äänettä opinnonohjaajan yläasteella rikkisössimälle minäkuvalleni: Olen kohdannut voittajani; tämän parempaan minä en pysty. Ikinä. Respect.

#enääreilukolmesataakyyskytäpäivääaikaakeksiäräplytähän