Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Ruoka & Ripuli osa 8: Aamiaisen kyytipojaksi norsunsontaa raakasammakoilla

Eläinkanava ja Aamiainen eivät sovi yhteen, varsinkin jos tapananne on tahattomasti jemmailla kädessä pidettävän kokoisia ääntelykyvyttömiä elektroniikkavempaimia milloin mihinkin osaa huoneistoa tai sohvienkolosia. Jos ette usko niin kokeilkaa huviksenne. Tällä kertaa (kissan avustuksella) silmiä availlessa ajattelin sunnuntaiaamun kunniaksi tehdä oikein kunnollisen voikkariaamiaisen costariicalla ja nauttia sen rauhallisesti jotain mitälie teeveeohjelmaa katsoen. Aivan sama kunhan kuvat liikkuu.

Hyvä…Nousee ylös. Laittaa ohimennessä TV:n päälle. Kauhoo sheebat kissaeläinten lautasille ja odottaa ovi auki kalsarisillaan niistä pölhömmän tämänaamuiset tilannearviohaistelut säätilasta. Palaa meteorologikissa perässä keittiöön. Keittää kahveet ja duunaa omasta mielestään helevetin hyvät voikkarit jonkun eläimen roikkuessa jalan vieressä kynsiensä varassa työtasosta. Ignore. Käy päästämässä äsken aamusäätä arvioineen kissan ulos. Hakee aamiaisen keittiöstä ja menee olohuoneeseen. Ottaa erittäin mukavan asennon sohvalla, laittaa armeijan villahuovan jalkojen lämmikeeksi ja luulee aloittavansa rennon aamuhetken luonto-ohjelman/aamupalan parissa…koska kanavaksi on näköjään jäänyt tuo amerikkalainen eläinkanava ja siinähän näkyy pyörivän joku kiva koiraohjelma. Aaah tätä sunnuntaiaamun raukeutta.

Heti ensimmäisen kahvihörpyn kohdalla kuitenkin ohjelmassa tunnelma vaihtui. Ensimmäisessä videoklipissä kaksi norsua kävelee vierekkäin savannilla. Sen kummemmin varoittamatta toinen kääntyy ympäri ja työntää kärsänsä toisen hanuriin kahmaisten sieltä itselleen ruskeeta aamupalaa…jumalauta yyyäääääärrrgh ja kaukosäädin keittiössä tai jossain muualla ei-saatavilla. Keskitän katseeni voikkariin kuunnellen samalla tuskaisen yksityiskohtaista selostusta, mitä tässä nyt tapahtuu. Huhhuh. Ei tämä tän pahemmaksi voi mennä. Tai sitten voi.

Mainoksen jälkeen oli vuorossa toinen videoklippi, jossa Romanialainen herrasmies esittelee ensin itsensä sekä vaimonsa ja sanoo sitten lähtevänsä suolle hakemaan aamupalaa. Hetken päästä kaveri nostaa suosta sammakon ja sen kummemmin valmistelematta vetelee sen raakana naamaansa; kehuu vielä syövänsä niitä 6-7 päivässä ja kaivaa jälkkäriksi tunkiostaan kastematoja. Äijän vaimo kehuu hymyssäsuin ruokalaskun olevan kesäisin paljon pienempi, mutta olevan hieman huolissaan raakasammakoiden aivoloisista (seuraavana mikroskooppikuva joistain pikkuvipeltäjistä)…mietin hetken, että oliko tämä maa jo eeuun jäsen samalla kun luovuin voileivästä ja ajattelin keskittyä tänä aamuna vain kahveeseen. Hohhoijaa… 

Mitä vielä…Kolmannessa klipissä kyläläiset ovat kerääntyneet tekemään karitsasta juhla-ateriaa. Paikalle saapuu python ja alkaa nielemään tuota karitsanmöhkälettä tullen kuitenkin hetken päästä toisin ajatuksiin öykäten sen takaisin pihalle. Kyläläiset jatkavat muina miehinä ruoanlaittoa ja tanssimista. Eipä taida niitten lasten kouluissa tillilihaa tarjoilla. Jokohan tää jo riittäisi tälle aamulle.
Ohjelman Grande finaalissa aavikolla makaa gnuun ruho ja paikalle saapuu kaksi korppikotkaa. Onneksi tätä klippiä liidattiin selostus edellä. Tiesin aamiaiseni tämän sunnuntain osalta jääneen kahteen kahvihörppyyn ja yhteen voileipähaukkaukseen siinä vaiheessa, kun selostaja kertoi gnuun nahan olevan korppikotkien nokille liian paksu ja ruho tulee siksi syödä kehon onkaloitten kautta. Heitin pikaisesti viltin päältä ja kiiruhdin keittiöön hakemaan siellä puhelimen vieressä odottavan kaukosäätimen. Lähdinkin aamiaisen sijaan lenkille. Oppia ikä kaikki.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Aamupalana 20 senttisekunnin lenkkisilakka

Käsittämätöntä. Olen elämässä mm. kantapään kautta oppinut, että naisihmiset ja poliitikot voivat muuttaa mielensä silmänräpäyksessä ja myös tekevät sen ilman sen suurempaa tarveharkintaa. Tänä aamuna huomasin mielenmuuttumisen onnistuvan minultakin putoamiskiihtyvyyden nopeudella. Aamulenkille lähtiessä pohdin kuivaa pihapolkua ja tietä auringonvalossa ihailessani, että taidanpa tänä kiertää sieltä sitimarketin kautta rautakaupan ohi ja siitä sitten….fudum…ja sekunnin päästä olin jo ihan eri mieltä itseni kanssa rentojen lenkkeilyajatusten lähtiessä päästä kuin kilvet ooppelista.

En ymmärrä miten on mahdollista osua 32 cm pitkällä oikean jalan lenkkikengällä 20 cm leveälle miltei olemattomalle jäärannulle ja em. oikean jalan vasempaan suuntautuvalla liikkeellä potkaista vasenkin jalka alta ja laskeutua oikean olkapään varaan silakka-asentoon (ruho suorana, kädet vartalonmyötäisesti ja vain kylki maata vasten) lähes keskelle katua. Ja koko toimenpiteeseen menee aikaa vain sekunnin sadasosia. Siinä muutaman sekunnin ajan kyljellään kehonkipuja priorisoidessani pohdin kamppailulajeissa minulle vuosikymmeniä hoetun ”kipu on vain kehosta poistuvaa heikkoutta”-sanonnan sopivuutta tähän tilanteeseen ja käänteisesti sitä, että onko toilailujeni seurauksena kehooni jatkuvasti saapuva kipu minun tapani absorboida ympäristössäni yleisesti vaikuttavaa heikkoutta. Se varmaan sopisi hyvin noille naapurissa verhoja päivät pitkät heilutteleville eläkeläisille. Samalla toki kysyin itseltäni myös, että vaikuttaako tällä hetkellä ajatteluuni kalloni oikean puolen asfalttitervehdys, murtuiko mitä ja näkikö kukaan. Alitajuntani äänen vastattua noihin kysymyksiin kyllä, ei ja todennäköisesti tiesin poistua pikaisesti takaisin sisätiloihin lisää hölmöilemästä.


Noh. Aamujunpaksi jäi tänä sunnuntaina kymmenen metrin kävely pihaportille, kadulle silakka-asentoon oikealle kyljelle syöksy, ylösnousu ja kymmenen metrin kävely takaisin sisälle kahvin/puuron keittoon. Unihiekat toki lähti silmistä näinkin. Hieno ulkoilukeli on joo…

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Työpaikkaliikuntoa perselompsalla



Perjantai 13. päivä liikuttaa semiskeptikon ruhoa huomattavasti mieltä maltillisemmin. Kauniin kevätaamuauringon loisteessa siemailtu aamusaludo olisi varmasti hyväillyt herra huolettoman aamunkarheita makunystyröitä vieläkin hellemmin, jos ennustajanlahjat olisivat riittäneet kertomaan sen olevan ainoa energianlähde työpäivän hyötyliikunnoissa. ”Ei kai sitä kukaan täysjärkinen näin kauniiseen toimistopäivään pyörällä lähde”, mietti puoliääneen aiheeseeen hyvin perehtynyt ekoeinsteini eteisessään pukiessaan kevyempää kävelykenkää ja tuulipuvuntakkia päälle. Niih. Päivän ensimmäinen parin kilsan työmatka taittuikin rauhallisesti askeltaen mairean lämpimän kevättuulen hyväillessä aamuherätyksen viimevitutukset sinne missä (muut) auringon lapset lettuja paistaa. Kas oravakin, tuo suomivitutuksen kelpo symboli, pysähtyi puussaan ihastelmaan tuota töihin hitaasti kiiruhtavaa miestä niin onnellista. Takin taskussa pullottavan puhelimen tuplatärinällä maustettu muistutuspiippaus ruokatunnilla hoidettavista asioista nosti ainoastaan vienon ”olisinhan-sen-muutenkin-muistanut”-hymyn hyvämuistiseksi itseään luulevan toimistoapinan rumalle naamalle. Hyvä päivä tästä tulee...eeh.

Päivän ensimmäisen aisaatanan lausui tämä omaan näppäryyteensä ennenkin kompastunut mies työpaikan pihan pankkiautomaatille raplatessaan kevätrotsin sitä kohtaa, mistä pitäisi löytyä taskun lisäksi myös sen sisällä piilotteleva lompakko. Talvitakin vaihtaminen kesätakkiin on äärimmäisen monimutkainen prosessi loogisen ymmärtämättömyyden laudaturin suorittaneelle insinöörille. Eihän niin valtavaa rahamassia jaksa kantaa tuonne toiselle kaapille asti käyttämättä sitä keittiön pöydän kautta. Ja tämän toiminnon viemä 15 sekuntia on piiitkä aika aktiivisesti maailmanmurheita prosessoivalle aivojen nimiselle kusipurusäiliölle unohtaa jotain pientä olennaista. Kuten sen lompsan takaisin taskuun laitto kissanrapsuttelun jälkeen. Noh…ei kai siinä sitten muuta kuin esimiehen luvalla kahvitauon aikana rahamassin haku, mutta tällä kertaa täysillä askeltaen. Eipä ehtinyt päivän toisella edestakaisella työmatkalla paljon maisemista nautiskella ja niinkin syvään rytmikkäästi hengitetyn kevätilman virkistävä vaikutus taisi jäädä paluumatkan toiseksi viimeisen suoran loivaan ylämäkeen. Kyökissä sitten rivakasti tällä kertaa oudosti keittiön sivupöydälle jemmaamani viidentoista vuoden elämänkyykistelyissä oikean kankkuni muotoiseksi mukavoitunut lompsa ja parempaa mahdollista vauhtia askeltaen takaisin byroolle jatkamaan yllättäen hikisen trooppiseksi muuttunutta työpäivää v-käyrän yläkuolokohdan jo ohittaessa fakjuuasteen kolme.

Kahvitauon aikaylityksen verran lyhentämäni ruokatunnin aioinkin sitten käyttää tehokkaammin siirtymällä haluamaani palvelupisteeseen tälläkin kertaa juosten. Jono oli ruokatunniksi riittävän eläkeläispitoinen, jotta pahimmat hiet ehti kuivaa ja hengitys tasaantua sanomaan asiakaspalvelijalle kakomatta ”Hyvää päivää”. Enkä sitten paljoa muuta sanonutkaan. Nimittäin VASTA TÄSSÄ vaiheessa lompsaa perstaskusta raplatessani muistin siirtäneeni muistaakseni toissaedellispäivänä kaikki rahat, plusmiinuskortit, kaikenmaailman lippulappuset sekä sen juuri tässä tilanteessa tarvitsemani huolellisesti taitellun aanelosen siihen toiseen lompakkoon. Siihen jonka vetoketju toimii, eikä kylvä pikkuhiluja lidlin kassaneidon jalkatilaan. Siihen mikä OLI siinä keittiön pöydällä. Siihen uuteen ja erinäköiseen perselompsaan… Tässä vaiheessa päivän toisen aisaatanan kuunnellut palveluhenkilö tuijotti mietteliäästi hymyillen pöydän toisella puolella tyhjä ploompuuki kädessä koko olemuksellaan anteeksipyytävänoloista ääliötä. Aika harvassa ovat nykyaikana ne miehet, jotka jaksavat jonottaa kymmenen minuuttia ihan siitä ilosta, että pääsevät sanomaan tiskin takana hymyilevälle asiakaspalvelijattarelle hyvää päivää, aisaatana ja anteeksi. Ja vielä harvemmassa niistä ne, jotka hakevat kesken työpäivän juosten kotoaan tätä asiakaspalvelutilannetta varten rekvisiitaksi tyhjän lompakon. Aivojen vitutuskeskuksen kutitus oli sitä luokkaa, että sillä olisi voinut sitoa lenkkarinnauhat. Umpisolmuun. Aaaaaannnnnghhhhh……

Liikkeestä poistuessa ei sitten taas ollut mihinkään kiire, koska taskuissa oli ainoastaan rahoista tyhjä puhkipiereskelty nahkalompsa, avaimet ja toinen hansikas. Hyvin oli aikaa tehdä pieni promenadi ennen päivän viimeistä neljän tunnin duunisessiota vatsankurlutusta kuunnellen. Hieno päivä kerta kaikkiaan.


Perjantai 13. päivä on minun kohdalla ihan samanlainen päivä kuin mikä muu tahansa. Pelkkää urbaanilegendaa.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Suksimuksintaa räkä poskella

Hiihto on maailman hölmöin tapa liikkua pelkin lihasvoimin lumen päällä. Kysykää vaikka juutuubin hakusanalta Juha Mieto, niin saatte edellisen hypoteesini todistavaa materiaalia yhden skeptikkoarmeijan tarpeiksi. Ajattelin näin hiihtelyloman päätteeksi avautua tästäkin hermojani jo vuosikymmeniä nussineista suksimuksintatraumoista, joista pääosa liittyy ylläripyllärinä armeijan harmauttamiiin aivosoluihini. 

Trauma 1: Inttihikilaudat kumisaapasmonoilla. Kuustosen Mikko väittää, ettei Suomen puolusteluvoimissa opi muuta kuin vemppaamaan niin ettei peitto heilu, mutta tässä asiassa olen viihdemaailmamme varajeesuksen kanssa eri mieltä. Oppii armeijassa myös rakastamaan tupakinpolttelua ja vihaamaan talvisaikaan metsässä liikuskelua millä tahansa menetelmällä. Varsinkin niillä kilometrin kääntösäteen vaatimilla hikipaskalaudoilla karvahattu päässä, nahkahanskat kädessä, kumisaappaat jalassa sekä yhden kyläkaupan valikoiman verran tarpeetonta tavaraa nahkahihnoilla sidottuna ympäri kehoa notta fyysisesti vitutus saataisiin jakautumaan tasapainoisesti ja mies pysymään ladulla syvässä REM-unessakin. On tehty. Lapissa. 

Trauma 2. Lappi, Misin asema ja jänkhä. Viimeistään pohjoosen puuhamaan toisella pakkasleirillä sisäistin perusteellisesti henkisen tasapainoni heikkouden suhteessa talviurheilulajeihin. Ai miten olikaan mukavaa, kun kuunvalossa joukko hiihtäen nukkuvia herrasmiehiä skimbaa tunturinrinnettä alas ja joukon toisen taistelijan ahkio menee eri puolelta puuta kuin loppuosa miehestä tavaroineen. Äkkipysäyksen seurauksena jonosta tulee rytmikkäästi läjä ja viileästi riemukas puolen tunnin kukahan-löytäisi-kenttälapioni-leikki. Eipä tarvinnut sen ryhmän pysäyttämiseen puna-armeijaa; riitti yksi metrin mittanen mänty. Tasan viimonen kerta kun tää lantalainen halasi jänkhää hihansisukset kyynerpäihin asti lunta täynnä. Ei maistu poronkusema snöge vieläkään. 

Trauma 3. Hiihtokisavoitto. Armeijan kultaisen säännön mukaan ei saa olla koskaan ensimmäinen eikä viimeinen missään, jottei nakki heilu. No armeijan ensimmäisissä hiihtokisoissani oli tuloksissa ensimmäinen, koska olin aakkosissa viimeinen. Tämä logiikka on mahdollista ainoastaan siksi, että ennen lähtöäni ensimmäisenä kisaan lähtenyt sano minulle että ”elä saatana hiihdä tuon joen yli, jottei vesi jäädy suksen pohjiin…”. Olen varmaan ensimmäinen hiihtokisoihin osallistuja, joka änn-yy-tee-nyt-komennolla kumartuu alas, rempasee sukset jalasta ja juoksee ne kainalossa alkukiihdytyksen. Olin sitten jumalauta ainut kuka oli älynnyt tehdä niin ja homman kauheus paljastui vasta seuraavana päivänä, kun alkomahoolilla puuttuvaa itsetuntoaan korjaileva vääpeli pyysi toimistoon ja kehui minun suorituksellani lunastaneen paikan rykmentin edustusjoukkueessa. Kaksi viikkoa elin sitten pelko perseessä, mutta onneksi aikainen kevät ja taittovian armoittama huono sihti ammunnoissa pelasti edustusjoukkuekauheudelta.

Trauma 4. Hiihtokisatappio. Toisissa kisoissa sitten luvattiin kahdelle parhaalle päivän kuntoisuusloma ja niin olin intopiukeena, etten malttanut ohjeita kuunnella ja vetelin sitten siinä viimeisessä mäessä oikeata latua. Piiiiiiitkän mäen alla jäälle päästyäni kauhoin apinan raivolla ja luulin jo voittavani koko kisan ennen kuin näin kaukana korkean mäen päällä muut kisatoverini katoavan metsän siimeksiin maalia kohti. Jumalauta. Vasta noin viidentoista minuutin haarakäyntihinkkauksen jälkeen pääsin mäen päälle ja ei siellä enää silloin hiihdellyt kuin yksi laskentamerkonomiksi itseään tituleeraava kynäniska, jonka yleiskunto rajoittui lähinnä henkiselle puolelle ja urheilulukemisto miestenlehtiin.

Trauma 5. Suksien osto. Toissa talvena päätin sitten reilun tenkkapoon jälkeen palailla laduille eli kokeilla tosi rentoa hiihtelemistä. En kuitenkaan enää omista suksimiseen tarvittavia välineitä, joten ajattelin lehtimainoksen innoittamana mennä munaamaan itseäni tällä kertaa ihan asiantuntijan pakeille urheiluliikkeeseen. Kun kasarina suksien valintaan riitti pituusmittana ojennetun käden ranne, niin nyt olikin vuorossa kolmannen asteen kuulustelu, jota en ilmeisesti tällä huumorintajulla läpäissyt. Jo ensimmäinen vastaus meni väärin kun puolta nuorempi neitokainen kysyi että minkälaiseen käyttöön nämä sukset tulisi ja minä vastasin että ”hiihtämiseen”. Tämän jälkeen polviinsa nojailevan myyjättären kanssa päästiin lopulta yhteisymmärrykseen ainoastaan siitä, että minun on parempi tulla suksiostoksille joskus myöhemmin. Tämä ajankohta ei ole vielä aktivoitunut.

Siinä oli viisi pääasiallista syytä, miksi minun hiihtolomani ei nyt eikä lähitulevaisuudessa tule vastaamaan nimeään noin aktiviteettitasolla. Lähimmäksi hiihtoa pääsin tällä viikolla kun Punaisen Ristin Konttimyymälässä haistelin vanhojen Valtosen tehtaan puusuksien pohjaa vanhan tutun tervan hajun toivossa. Swixiä imppasin…kele. Mikään onnistu...

https://www.youtube.com/watch?v=cRpWVLa4DJY


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Pläski-aijaijaijai-plaskiaista kuvina liikkuvina

Sanoo polliisi, pelastuslaitos tai lähiapteekin kassaneidot mitä hyvänsä, niin minun mielestä (ja kropasta) vaarallisin juhlapyhä on laskiainen. Kun ikää, painoa, yllytyshulluutta sekä henkistä ja fyysistä elämänkokemusta on vanhojen tapojen hylkäämisen näkökulmasta katsottuna kauniisti sanottuna riittävästi, niin parasta ennen leimauksen ylitys saattaa johtaa muuhunkin kuin uuteen kauppareissuun. Olen viimeeksi liikkunut lumen päällä pelkästään lihas-/painovoiman avulla joskus 80-luvun jurakaudella ja nyt ajattelin lopettaa turhanpäiväsen lällätyksen rohkeuden puutteesta kokeilemalla laskiaisen kunniaksi pläskirakettipulkkailua moottorina luontainen sadan kilon putoamiskiihtyvyyteni varustettuna suomimiehen luontaisenjyhkeällä aerodynamiikalla. Vaikka aiemmat duudsonointini löytyvät varmaan edelleen huolellisesti listattuna Imatran terveyskeskuksen arkistoista, niin luotin tällä kertaa iän mukanaan tuoman arvokkuuden sekä kamppailusaleilla muksittujen aivotärähdysten itsesuojeluvaistoa parantavaan voimaan. 

Mäen ja pienen muoviläpyskän päällä perse jäässä istuessani ymmärsin taas kerran harvinaisen vähän sen surullisen kuuluisan vauhdin hurman lumoa tai siihen nopeasti liikkumiseen mukalumoutuneita. Pelon myöntäminen on heikkouden osoitus ja odotettavissa olevan kivun poistuminen kehosta vahvistaa jos ei tapa sitä ennen. Tätä omaa sovellusta yleisesti tunnetuista elinikää lyhentävistä mantroista hoin mielessäni kun työnsin pulkan vauhtiin muiden vähämielisten hurratessa nolostumisetäisyyden ulkopuolella. Vauhti oli yleiseen tasoon nähden vaatimaton, mutta yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen näkökenttä kapeni kauhun johdosta vajaan kahden asteen sektoriin. Mäen epätasaisuuden mukanaan tuoma alaselän kiropraktikointi tuli kivana pikku yllärinä, mutta sattui tämän urheilusuorituksen rujoon estetiikkaan nähden yllättävän vähän. Onneksi jalassa oli huomattavasti jyrkempiin mäkiin suunnitellu alppijääkärikengät jarruina, koska jarruhandut puristivat paniikinomaisesti todistusaineistoa jälkipolville/vakuutusyhtiölle keräävää Canonin halpispokkaria. Tuloksena alla oleva 10 sekunnin actionfilmi.



Ja koska yhden todistajaköörin jäsenen oli luonto kutsunut ykköslaskun ajaksi katselmusetäisyyden ulkopuolelle luontoa saastuttamaan, tuli allekirjoittaneen tehdä luonnollisesti luontonsa vastainen santsilaskukierros kun ei kaikki liitukauden dinot vieläkään liikkuvaa kuvaa ymmärrä. Edellisestä oppineena valitsin syvempilumisen reitin tarkoituksena saavuttaa hitaampi loppunopeus, mutta lopputuloksena oli vain kovempi pölly ja nolommin hytkyvä(t) vatsa(lihakset).


Enivei. Onneksi laskiainen on vain kerran vuodessa. En sentään hypännyt katolta. Ainakaan vielä tällä kertaa, mutta puhukoon liikkuvat kuvat puolestaan.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Ruoka & Ripuli Osa 7. Keraaminen pussikebabsoossimuussi ameriikansavulla

1 pussi valmispottumuussia
1 ruskeakastikepussi (valmissemmoinen)
1 laatikko kebablihaa n. 400 g
vettä raanasta
Sinistä maitoa pari desiä
Vahvaa ja savunmakuista amerikkalaista grillikastiketta
1 Kattila
1 Keraaminen paistinpannu
1 Puu- ja muovikauha

Kävin eilen paikallisessa halpiksessa (Raja-Market) ja turisteja väistellessä eksyin semmoisen hyllyn eteen, jossa myytiin kahdellakympillä paistinpannuja, joiden paistopinta oli kokonaan valkoinen ja kuulemma jotain tarttumatonta keramiikkaa. Tietysti se piti ostaa kunen ollut aiemmin tommoista nähnyt (tai kuullut), kun sen pahvissa luvattiin vielä ergonomisesti oikein muotoiltu kahva ja kolme vuoden takuu. Jipii. Ajattelin samalla tehdä melkein oikeeta ruokaa, kun nyt on sitten siihen sopivat vermeet ja täydennellä samalla köksä-Raijalta oppimatta jääneitä opinkappaleiden mustia aukkoja mutupersaustuntumalla.

Aloitin ruoan valmistuksen laittamalla kaikesta huolimatta iiihan pikkulirun oliiviöljyä keramiikkapannulle, koska en suoraan luota mihinkään mikä on made in China. Tämän jälkeen paistoin kebab-lihoja se verran, että lähti se hassu haju poies kun olin unohtanut ne ”hetkeksi” jääkaapin viereen. Samanaikaisesti laitoin puoli kattilallista vettä lämpenemään muussia varten, vaikka lähikaupan muijien mielestä maistuu paremmalta maitoon tehtynä (edellyttää kuitenkin jatkuvan väijyn asettamista ja se on ruoan laitossa hölmöintä hommaa).

Seuraavaksi avasin kastikepussin saksilla ja heitin pussin yläosan roskiin. Virhe. Koska sen jälkeen pussissa oli viidellä kielellä ohjeet; ylimpänä ruåtsi ja suomenkielisestä ohjeesta jäljellä enää sanat ”lla sekoittaen”. En käynyt poisheitettyä pussin osaa roskiksesta kaivamaan, koska siellä oli aamuiset kissansheebat ja jukurttipurkin puolikas tahmaamassa. Tässä vaiheessa en muistanut laatikossa olevaa toista identtistä pussia, mutta kaukaa haudan takaa kaikui Köksä-Raijan kuiskaus ”lisää ne jauhot lihan joukkoon ja laita sitten vasta vettä”. Toimi erinomaisesti. Sotkin puulastalla hetken kastiketta ja jätin hautumaan, koska hetki aiemmin vesikattilaan lisäämäni maito alkoi nousta vaahtona kattilasta ulos. Sen verran kuitenkin ehti maitovaahtoa loiskahtaa levylle, että keittiö haisi hetken aika pahalta.

Sitten ei muuta kuin kuohan laskeuduttua muussijauho kattilaan ja voimakkaasti sekoittaen ylimääräiset jauhokököt pois. Itse kastikkeeseen laitoin pyhän kunniaksi ameriikkalaista grillikastiketta, koska en muuta löytänyt ja se sopii IHAN kaikkeen. Järrrkyttävän hyvä sunnuntaimättö ja vielä jäi täksikin päiväksi.


Ei muuta uutta Mikan kokeilevasta kauhukeittiöstä, mutta palaillaan.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Weisse scheisse ja genitaalien kevät


Weisse scheisse-talven aikana kaikki lumen eri olomuodot ja sijainnit on bylsineet hermot siihen kuntoon, että keskivertoisen arkiaamun sössömuodossa tallatessa alkaa äly olla viimeistään Hietalankadun paakkuhelvettiylämäen puolivälissä ämpäröity tajunnan harmaimmimmalle vyöhykkeelle eikä toivonvalo enää pilkahtele tunnelin päässä edes ajoittain. Viimeistään Ratakadun risteyksen liikennevaloissa seistessä Valintatalon jonon ensimmäisen kauppakärrin kahvaan totisena potkukelkoillaan lykkivät eläkeläismummelit näkevät parasympaattissymbolisen hermostoni laukaiseman kyynelnestevirran osoittavan poskiuurteitani syvempää sisäistä kaipuuta etelän lämpöön tai/ja edes kuivaan asfalttiin lenkkarien alle. 

Koko itä-Lappeenrannan pihoilta huolellisesti yön aikana juuritäsmälleen minun postimerkkiä pienemmälle pihalleni itä-länsi-ja-pohjoistuulien keräämä metrinen lumisoossi lurauttaa ensihiet selkärankaa pitkin jo ulko-ovelta postilaatikolle polkua reuhtoessa aamulla kello viisi, koska pitäähän se weisse scheisse lapioida sen kaikista naapuripainimatseista kuuluisan postilaatikoiden edustan edestä ennen kuin naapurin eläkeläisten liiketunnistin sytyttää pihavalot klo. 5.08. Tilulilu. Valkokakkajumpan seuraavassa vaiheessa piharampista lapioiden auton ympärys ja lapionvarteen nojaten se ihan joka-aamuinen ihmejakummadejavuu/haistamikapaska-hetki: kuinkahan helevetin vaikeaa se voi olla muistaa putsata puolen metrin kinos ENSIN auton päältä. En ole vielä kertaakaan muistanut ja toistoja kyllä pitäisi olla riittävästi. Eli tämä homma AINA tuplana. Kertaa kaksi, koska seitsemältä lähtiessä pitää vetää sama kierros uusiksi mutta lujempaa, koska on jo kiire töihin ja pitää ehtiä saada paidanselkämys + kolme kainaloa nihkeäksi koko aamupäivän ajaksi. Kele.  

Aura-auto/traktoripiru käy aamupäivän aikana, jotta tien eteen kasautunut puolen metrin valli varmasti ehtii jäätyä kotiintuloon mennessä timanttia kovemmaksi linnoitusvalliksi, jonka yli ei pääse kuin Ritari Ässän turboboostilla tai kulkuvälineetön kamppailulajien harrastaja eturistisideleikkauksen jälkeen tiikeripompulla. Ja koska minun Fordista ja polvista puuttuu edellä mainitut, niin joudun turvautumaan pistolapioon. Noin tuhannen tuskaisen lapiollisen jälkeen onkin sitten peltilehmä pihassa ja pikaisen lumenluonnin jälkeen ääsmarkettiin, jonka kassajonossa oikealta elämältä jo silmänsä sekä aivonsa ajattelevat osiot sulkeneet kerrostalofrouvat kiittelevät toisiaan ja taivaan isää pitkästä aikaa kunnon Wanhasta Hywästä talwesta ja upeista kinoksista. Ai tana sanon minä. Tekisi mieli suunnata oikea kenkäni vauhdilla kohti seuraavaa arktista ahteria, jonka omistaja seisoo kännykkä kädessä mairea ilme naamallaan kuvaamassa lunta Kirkkopuiston lehmuksissa. On se perkele kauniimpaa puussa kuin kolassa. Tuo lumi. Tai katolla.

Koska pikaisen juoksuvälipalan jälkeen riennän naapurin ex-palomiehen kehoituksesta lapion kanssa kattolumen kimppuun ”vielä kun on valoisaa”. Varastolta tikkaille kävellessä munaan varmuuden vuodeksi itseni huutamalla lapa pystyssä omaa pihaansa kolaavalle em. naapurille käyväni pikaisesti katolla työntelemässä nuo lumet alas. Vartin päästä haen isomman lapion/työntimen ja puolen tunnin päästä lumikolan. Joka kerta ohimennessä hymyillen ja nyökäten. Muutaman tunnin huhkimisen jälkeen alkaa tulla jo pimeä ja jätän jyrkimmän osion seuraavalla päivälle pelon ottaessa pikkuhiljaa selkävoittoa vitutuksesta. Portaita alastullessa enää vienosti harmittaa lumenpudotuksessa rikkoutuneen sadevesiputken sijaan koko taloa ikkunan puoliväliin ympäröivä lumibetonimuuri, jonka poislapioimisessa menee jäljelle jääneen järjen ja terveyden lisäksi pari tuulista iltapäivää. 

Pihamaatani kesää kohti lapioidessa jäin hetkeksi pohtimaan, että ihan syystä se meteorologi seisoo Espanjan edessä.