Ruoka & Ripuli Osa 14. Kolmen linjan vehnäjauho-orgasmi

Yleisön (yhden ihmisen) pyynnöstä laitan uusintana parin vuoden takaisen leipomusreseptini nyt jo tästä paakarointitraumasta osittain toipuneena. Bon Appetit ja hyvät uudet vuodet.

2-in-1-STRÖMSSIUNELMA eli PUOLIKUIVA VEHNÄJAUHOKAKKU.

Homma alko eilen, kun kävin ostamassa googlen neuvomat hakusanoihin ”helppo”, ”helpoin” ja ”idioottivarma”-kakku liittyvät jutskat lähimarketista. Varasin 100 euroa mukaan, kun en tiennyt paljon mössöt maksaa ml. alumiinivuoka, hermoröökit ja leipomiskaljat. Ylämäkeen lumessa kauppakassi kädessä rämpiessäni mietin, että onko tässä mitään järkeä ja tulin siihen tulokseen ettei ole eli tunsin löytäneeni itseni taas kerran henkisesti uudelleensyntyneenä.

Ohje käteen ja paha paakarikone käyntiin overkill-asenteella, että ollaan sitä selvitty pahemmastakin (en nyt vaan muista mistä). Nää leipomusohjeet pitäisi kirjoittaa enemmän äijälogiikalla ja selkeellä terminologialla. Säästyttäisiin monelta tulipalolta ja kansannousulta. Muuten sitä googletellaan kesken työntouhun Tikkurilan sivuilla epoksipäällyste-esitteitä ”marmoroinnin” perässä ja seistään myöhemmin tiiliskivenpehmoisen voikökkäreen kanssa miettien että miten helevetti minä tämän "vaahdotan" niiden ”muiden märkäaineiden” sekaan. Vinkkinä martoille, että ”riittävästi” on epävarmalle kauhea sana. Onneksi löyty juutuubivideo, jossa joku jamppa selitti asiat selkokielellä. Sitten mulla olikin kohta kaksi astiaa, jossa toisessa rasva-sokerilöllö ja toisessa kissanhiekka-astiaa muistuttava jauho-maitokökkäremössö. Mietin että nyt se ei Mikan keittiöön ristuksen armo loista ennenkuin noista on taikina tehty. Ja voin sanoa, että koko elämänsä voimailulajeja harrasteneelta äijältäkin alkoi jerkku loppua hartioista ennenkuin "Taikinan koostumus oli tasainen".

Sain kuitenkin ”taikinan” valmiiksi pulssin käytyä välillä reilusti kehoni maksimisuorituskyvyn yläpuolella. On muuten aika yrjöttävänolomuotoista mönjää mitä sinne muottiin piti ohjeen mukaan”vetää haarukalla niin kakku saa marmorisen kuvioinnin” (käytän teräviä teräsesineitä ainoastaan tarkoituksiin jotka ymmärrän, joten sössin sen sinne sillä isommalla lusikalla). Ja paskat... Maullahan tai hajullahan ei ole tässä vaiheessa merkitystä, koska niitä voi parannella myöhemmin. Ja möhnävuoka uuniin 175 raatiin ja venttaamaan. Kypsymisprosessin aikana ehdin keittää (ja juoda) kahvit, vetää pari hermoröökiä ja toppuutella naapurin sotaveteraania joka meinasi kiivetä katolle lumia kolailemaan. Sitten kyökkiin, tuotos ulos uunista sekä hetken jäähdyttyä poies muotista puoliväkisin armeijan kurssipuukolla kinkottamalla (eipä arvannut tapporauta mihin hommaan vielä joskus joutuu) ja pikkuisen vasaralla naputtelemalla. Kakku pihalle ja jäähtymisprosessin aikana korjasin peilikaapin saranat, poltin useita savukkeita sekä kuuntelin tunnin kakunkoristelumotivointimusiikkina Rammsteinia (luurien kanssa täysillä).

Ja sitten alko freestyle-osuus joka vedettiin pelkästään mututuntumien ohjastamana. Aluksi päätin leikata kakun puukolla vaakatasossa kolmeen osaan. Jääkaapilla raakkasin kakun kostutusaineista pois maidon, piimän, keskikaljan ja vissyveden. Päätin löträtä alimpaan kerrokseen energiajuomaa/kokista, keskimmäiseen hedelmämehua ja ylimpään en mitään. Vakaana aikomuksena luoda stömssimäisen kolmiulotteinen makuelämys. Ylin kerros edustaisi niitä eläkkeellelähtö-/hautajais-/rippijuhlatilaisuuksia, joiden pakollista kuivakakkua ei kukaan tunnusta tilanneensa. Toinen kerros piristävähkönmairea ”torstai-iltapäivä toimistolla”-maku huipentuen alimman kerroksen energiseen makuorgasmiin, joka saa verenkierron elpymään, pyyhkii pilvet taivaalta ja palauttaa uskon jumaliin. Kakun väliin lähikaupan niksipirkka-Seija suosittelemaa punaista hilloa ja päälle juurivatkattu kuohukermavaahto, jonka muotoilin pitkällä leipäveitsellä. Viimeisenä vaiheena kakku ulos jäähtymään, jotta kermavaahto saa rauhassa hyytyä muotoonsa ennen valokuvausta. Ta-daa. Homma hoidettu ja still alive.

No nyt on sitten leivottu sen ensimmäisen ja viimeisen kerran ja voin vakuuttaa käsi millä tahansa pyhällä kirjalla ettei tule toistumaan, oli sen verran traumaattinen kokemus. Tosse nyt on tuoreessa kuvassa: kakku ja mun keklu. Eli jos tarvitsette perhejuhliinne jotain elämää suurempaa leipomusta, niin älkää mulle soitelko,,,

moi.

Ruoka & Ripuli Osa 13. Jouluevankeljumia tortuin ja piparein

Leipasin sukulaiselle lahjaksi puolitoista kiloa jouluiloa, vaikka homman nätisti käskenyt ihminen ihan koko elämänkaareni läheltä nähneenä harvinaisen hyvin tiesi lapsuuteni pipottamopoilun aktivoiman ADD:n ottavan heti ohjat handujen koskiessa jauhoihin tai taikinoihin…kuten kuvasta näkyy.

Taikinan kauliminen on ehkä v****maisinta hommaa mitä ihminen voi joutua keittiössä tekemään. Heti kun saa sössittyä koko keittiön tasaisen valkoiseksi oikeasti siihen hommaan tarkoitetulla jauholla ja se ruskee joulumöhnä alkaa liikkua kaulimen alla suunnilleen haluttuun suuntaan, niin eikö jumalauta olohuoneeseen unohtunut puhelin ala soida. Heti myyntipuheen päätyttyä huomaat kaulimen olevan edelleen siinä toisessa kädessä ja siihen jo aiemmin takertuneen taikinan loppuosan keskellä keittiön lattiaa, jossa kaksi kissaa vetää sitä innolla naamaansa kiittäen makuelämyksestä viimeistään huomenna taas rennosti ripuloiden. Onneksi punttisalilla painomittoihin perehtynyt allekirjoittanut ostaa perinteisesti tietämättään tarvikkeet koko komppanialle, joten eipä loppunut taikina kesken tälläkään kertaa. Loppuosan kaulintahommista vanha karatejyrä hoiteli kämmensyrjällä mätkimällä, koska tunnetusti uuni oikaisee taikinarutut ja hävittää mausta swartsvegan.

Sitten olikin vuorossa homman toiseksi vähä-älyisin vaihe eli takinan erottelu muotin sisä ja ulkopuoliseen osaan sekä välitöhnän poisto. No minen prkl lähde niitten läkkipeltihäkkyröiden kanssa pelleilemään, varsinkin kun olin epähuomiossa ostanut rajamarketista jotain semmosia pieniä lasten tai naisten käyttöön tarkoitettuja muottimalleja, jonka kokosilla piparkakuilla ei aikamiehen makeennälkä kahveepöydässä mihkään lähde. Teinkin sitten jokaisesta levystä yhden piparin ja tökin niihini muoteilla erilaisia kuvioita kehittäen samalla miehekkään psykedeelisen jouluelämäntarinani siltä varalta että joku olisi taas alkanut vetää liaan syvään henkeä lopputulokset nähtyään. Eikä pitäny ollakkaan helppo homma.

Vasemman ylälaidan hieman mustunut piparkakku kuvaa aito-Hallikkalalaista sodassa palaneen skuutsin tilalle istutettua kuusikkoa, jonka pehmeä oksisto hellästi syleillen hidasti räksänpesältä putoamiskiihtyvyydellä poistuvaa pikkutartsania. Oikean ylälaidan possukuviopiparin nimi on “Valtosen sikala”, josta tuoksuetäisyydellä sijaitsi ala-asteen koulubussipysäkkini. Armeijan sukellustestissä pärjäsi loistavasti, kun osasi valmiiksi hengittää altaan päästä-päähän ainoastaan ulospäin. Toisen rivin vasemman paakaroinnin nimi on “Punkkerikadun vappu malli -96”, eikä siitä sen enempää. Toisen rivin oikeanpuoleinen jämätaikinaluomus kuvaa sitä pyrstötähteä, jolla Jeesus saapui muistaakseni jouluyönä Jerusalemiin itämaan tietäjien luo tjsp.

Noiden kahden alimman tortun eri väri johtuu siitä, että jostain ihmeen syystä Imatralaisessa elintarvikeliikkeessä torttutaikinat oli laitettu samaan kylmäkaappiin ja kiireessä kaapattuna alin laatikko olikin torttutaikinaa. Tein niistä sitten luumutäytteisen joulusian sekä suomineidon. Näiden välinen aasinsilta tuli liian pitkäksi tähän tarinaan ja palaan siihen ehkä myöhemmin.

Tämän jouluähellyksen jälkeen pirautan ylelle ja pyydän soittamaan porilaisten marssin. Moi.

Usko, toivo ja raikkaus

Kyllä meinasi mennä taas aamulla usko ja toivo sitä äärimmäistä raikkautta tavoitellessa. Oraalisesti nautituissa kemikaaleissa kun on se hyvä puoli, että joka päivä ne opettaa jotain uutta ja ihmeellistä sekä kasvattaa kipukynnystä varsinkin silloin kun ei ole aikaa ja/tai/eikä taittokykyä lukea niitä painokoneen pienimmillä fonteilla etikettiin painettuja mitälie annosteluohjeita tai kieltojä myydä tätä myrkkyä lapsenikäisille tai 9 kk pippelimyrkytyksestä kärsiville naisihmisille.

Edellisillan pesuvatin kokoisen valkosipulipitsan jälkeen hönkäilin hetken aikaa hyyskässä peilikuvalleni ja tulin siihen tulokseen että Pepsodentin taikavoiman hiipumiselle työkavereiden huumorintajuttomuus on kehno jatke, silloin kun pikkujouluista on kulunut alle kaksi viikkoa. Varsinkin automaation ihmemaasta hankitulla ilmastointilaitteella varustetussa tuuletusikkunattomassa toimistossa, joka tietokoneohjauksella jaksaa pyörittää yhtä pienenpientä pieraisua viisi minuuttia toimiston jokaikisen nenän kautta. Kuulemma.

Kaivelin sitten kaaostunnelmaa välttääkseni peili(kemikaali)kaappini perältä halpahalliraikastimien ja muiden lahjaksi saatujen rotanmyrkkyjen takaa vanhan kunnon Illodin-pullon, jonka pölypinnoituksesta päätellen olin ostanut muinoin liitukaudella Viipurilaisesta berjoshkasta siitä maasta jossa viralllisen politiikan mukaan siihen aikaan viljakin kasvoi nopeammin ja skeida tuoksui pihlajoilta Uralin. Käyttöohjeen ensimmäisen rivin 5 – 10 tippaa/lasi tuntui kovin vaatimattomalta raavaalle aikamiehelle, joten kinkutin kynnellä muovilärpyskän pullon suulta, kaadoin lasiin kunnon satsin ja vedin puoliraakana lärviin. Tässä vaiheessa kipureseptorit ymmärsivät aivoja nopeammin että tämä raikkaus on nyt poistettava ääntä nopeammin jotain kautta pois kehoni sisätiloista ja suun ollessa tiukasti purskutusasennossa valikoitui refleksinomaisessa suuvesitsunamissa poistumisreitiksi nenäontelot eli tulipa tehtyä sekunnin sadasosassa elämäni kivuliain nenänniisto. Olisin varmaan sillä hetkellä tuntenut oloni tosi älykkääksi, mutta onneksi kehoni sisäinen itsepuolustusmekanismi kulutti kaiken jäljellä olevan aivokapasiteetin tasapainon ylläpitämiseen.

Työmatkalla oli sitten aika aatelinen olo, kun piti kävellä nokka aavistuksen koholla kivuttoman hapenkulun helpottamiseksi. Tässä asennossa oli toisaalta ongelmana poolopaidan kaulus, joka hipaistessaan aataminomenaa käynnisti minuutin välein hillittömän yskäkohtauksen. Naama punaisena rykiessä entisen alakesoilin kohdalla vastaan horjuneet tenumaan röllipeikot nostivat kassitonta handuaan ja sanovat terve luullen ilmeisesti raneksi koska olen kuulemma hieman samannäköinen sen värisenä. Olisin hyvin tullut loppuelämäni toimeen ilman tätäkin tiedon kultajyvää.

Iltapäivällä alkoi kyynelehtiminen olla perustyöpäivän normaalirajoissa ja silmien sivuttaisliike kattoi jo melkein koko sektorin. Saas nähdä milloin hajuaisti palaa ennalleen….moi.

Ruoka & Ripuli Osa 12. Ärköön megahelpotettu paluu

Meille jokaiselle tulee joskus eteen se ohimenevä onnenhetki jossa oman mielen titanic saapuu new yorkin satamaan, perse löpsähtää juuri uudelleenavatun luumäen ufokahvilan restauroituun retropenkkiin tai kilpamoottoripyörien ensimmäinen huumaavasti muriseva gladiaattorijono ohittaa oman katsomopenkin imatralaisella katuasfaltilla 30 vuoden odotuksen jälkeen. Semmoinen hetki jonka merkkaat pysyvästi elämäsi seinäkalenteriin kultaisella nastalla. Joku niin pelkkää hunajaa mielihyväkeskukseesi purkittava aikajatkumo, jota et ikinä enää uskonut kohdallesi osuvan.

Tämmöinen hetki osui kuitenkin kohdalleni valintatalossa väistäessäni keskelle käytävää pinottua tarjouslimskapinoa. Katseen osuessa kylmäkaapin oveen, tiesin näkeväni jotain suomalaista elämäntapaa pysyvästi muuttavaa antieliksiiriä. Jumalauta ruskeeta kastiketta valmiina purkissa!! Ei tartte kuin löräyttää valmisminkätahansa päälle, niin johan on seitkytluvun ruokapöytäangsti minuutissa valmis ja "tuu Mika syömään"-huuto palaa painajaisiin. Nyt kaikki muut paitsi minä sanoo että mitäs ihmeellistä tuossa nyt on,  mutta on siinä jotain elämää suurempaa kaikille ruoanlaittoa vain maksimissaan läheltä nähneille (ja muille meidän suvun miehille pl. iskämies). Helppoa oli jo se opiskeluajan loppuvaiheessa siwan hyllylle ilmestynyt ihmejauho, johon riitti pelkkä veden löträys jauhon sekaan ja lämmitys, mutta tämä purkkiärkoo on vielä yksi jättiaskel kohti ikuista onnea suomimiehen keittiövallankumouksessa.

Nyt ei enää paskanmakua voi perustella halvalla hinnalla eikä valmistusprosessin mahdottomuudella, koska ärkoon litrahinta on reilusti ”opiskelijoille ja lemmikeille”-hyllyn oranssilappujen yläpuolella ja mikroaaltouunin kahta nappulaa osaa melkein käyttää kuka tahansa mamman pikku talttahammas tai muu vastaava teekkarifuksi. Ennen vastaavan pakkonautinnon aikaansaaminen vaati reilun tunnin ahkeroinnin lisäksi valmiiksi tyhjän lompsan, sylillisen koivuhalkoja, valurautapannun, voiköntsän, pari kourallista vehnäjauhoa, ämpärillisen kampikaivovettä punaisella muovikauhalla sekä helevetinmoisen nälän. Ja mustapippureita kiroilutriggeriksi faijan omien ikenien ja feikkileegojen väliin. ”Äääläffpoikapefrkelesiinäirfvistele”-örinään vakiovastauksena ”ai MINÄ vai?”, eikä taakse poistu-proseduuria ei tarvinnut enää intissä opiskella.

Ruskean kastikkeen talviversion teko alkoi rakkaalla 70-luvulla sillä, kun ukko laittoi porstuassa karvahatun päähän, katso ikkunasta pihalle, lausui ukkosenjumalan nimen kerran tai kaksi, otti ovensuusta jotain auttavasti lumentekoon sopivaa kättä pitempää ja lähti huhkimaan uraa pihan pahki halkoliiterille. Siihen aikaan oli hangetkin miehenmittaisia ainakin hien määrällä/hajulla mitaten. Pilkko siellä sitten sen mitä tarttes tai jakso ja hoiperteli puolta kapeampaa polkua pitkin tupaan. Palasi sitten takasin pihalle, laittoi perälevyn valmetin hanuriin ja aurasi pihan. Koska v*tutti.

Ruskean kastikkeen helmeily mielen horisontissa saapui työn sankari tupaan, jossa henki höyrysi enää aavistuksen verran ulkoilmaa vähemmin…koska koirat oli luulleet valmettia lempparisukulaisensa pulla—eeron kuplavolkkariksi ja rynnänneet ovet avaten pihalle vastaan päästäen pakkasen sisään ja itsensä ulos. Eikun sanomalehteä hellan klapien alle, ensimmäiset savut sisäilmasta impaten keuhkoihin ja vasta toisella tikulla piippuun torppaa lämmittämään. Tässä vaiheessa alkoi olla hiilimonoksidihallut ja fasiliteetit siinä kondiksessa, että voi jo melkein aloittaa vehnäsen ruskistelun paitsi että vodat loppu sinkkiämpäristä ja juoksevan veden määritelmälle raja-arvot asetti jäisellä polulla lipsuvien neljänelosten kontiobuutsien pohjakuvioiden mataluus. Muutaman kerran veti urhea ämpärimies pompulla pihapensaasta suuntaan tai toiseen, mutta edellisten hakukertojen polulle jäätyneet loiskeet pidättivät kielen keskellä suuta ja hakuäijän kyynerpään varassa kyljellään. En ymmärrä miksi jokaisella pihalla piti yleensäkään olla se pieniä valkoisia kukkaisia änkeevä pensas, jonka kukat haisivat kuselta aina kevään hehkeimmät viikot. Onneksi hajun peitti itätuulien neuvostoliittolaisella raikkaudella kilometrin päässä sijaitseva sellutehdas piikkilangan tuolla puolen. Myöhästynyt spasiiba molemmista. 

Noh saatuaan ämpärit sisälle alkoikin ruskean kastikkeen tekoprojekti olla about puolivälissä energiankulutuksella mitattuna ja tunnin mittaisen hientäyteisen kädenkäänteen jälkeen ehta arkimättö valmis. Mikäli oli muistanut keittää ne perunat. Energiatase oli kastikkeen syönnin jälkeen plusmiinusnolla, koska niinkin pienelle pannulle saatiin sen ajan resepteillä taiottua kaloreita yhden puttepossun läskien verran. Ja se maaginen ruskea väri mustine pilkkuineen saatiin pelkällä kärventämisellä, mikä ei ole seuraavalta polvelta vielä kertaakaan onnistunut. Ruskean värin taikominen sinapilla harmaamömmöön on osoittautunut yhtä huonoksi ideaksi kuin seuraavan miespolven kaikki muukin näennäisesti aktiivinen oleskelu ruonlaittovälineiden välittömässä läheisyydessä. Soijakastikkeella värjääminen taas tuntuu fuskaamiselta, mutta toimii kuin veeärrän vessa ja saa tuon jumalanhylkäämän ruoanlisäkkeen maistumaan mäntysuovalla lantratulle löpölle.

Tuossa lyhyt selitys sille, miksi minun maailma ei tule enää koskaan palaamaan entiselleen. Minä jään nyt odottamaan, että kuka keksii valmiiksi keitetyt kuoriperunat, valmiiksivoidellun ruisleivän ja valmiiiksi juomalasiin purkitetun maidon.

Lähtöjumpan hitachilainen takakeno

Minä olen rakastanut japanialaisia erittäin vähän siitä lähtien kun imatran kuvaputkitehtaan konkkaan sössivät, eikä eilinen töistälähtö suhteitamme juuri lähentänyt. Sen verran rankasti taas rykäs. Keski-ikäisen miehen kroppa on semmonen luomakunnan ihme, että mikä tahansa alle sekunnin kestävä mihin suuntaan tahansa liikkuva ennalta suunnittelematon yksittäinen liike/liikesarja herättää kaikki ruhon kipureseptorit laulamaan falsetissa elämänkirjani lukua "urheiluperseilyni oppivuosikymmenet karatesta kravmagaan".

En tiedä miten paljon eroavat toisistaan suomalaiset ja japanialaiset korvakäytävät, mutta erään nimeltämainitsemattoman elektroniikkaromunlevittäjäfirman kuuntelunapit on niin nipponisti muotoillut ettei ne kestä suomijorman kukkakaaleissa pienenpientä 100 kilon hölkänlyllerrystä yhtä korttelinväliä, mutta työhuoneen kusellelähtökiihdytyksessä ne betonoituu automaattisesti niin tiukasti vaikun sekaan jotta niitten varassa pystyisi roikkumaan pelkkien mökäpiuhojen varassa vaikka puun oksalta. Ainakin silloin kun piuhan toinen pää on riittävän tiukasti kiinni tietokoneessa tai muussa riittävän painavassa liikkumattomassa vastapainossa. Siinä olisi saattanut heikompiherttaisen sittapöksyn hyyskäreissuntarve kadota jo askeleella numero 3, mutta onneksi vanhan karatejyrän kankut on edelleen ruostumatonta terästä ja hermot lehmämäisen lauhkeat.

Tunnin mittaisen virtuaalipuhelun aikana unohtui maailma ympäriltä ja vaikkunapit korvakäytävässä siinä määrin, että tietokoneen näytöllä sosiaalisesti hymyilevän virtuaalimikan huomiotaherättämättömän hallittu sivullepoistuminen kamerakuvasta päättyi edellämainitunlaiseen alaselkäjumppaan kamerakuvan seuratessa tietokoneen liikettä yhdessä siellä jossakin ihmettelevän virtuaaliyleisön kanssa. Kokemusperäisenä tietona voin kertoa, että me korvasaundikarkki kuullosti päänsisäisesti nautittuna shamppanjalekan tuplapoksahdukselta ja ulkoisesti kun olisi saanut samasta lekasta molemmalle mikkihiirelle yhtäaikaa. En lähde suoralta kädeltä arvioimaan miltä ex-temporeena tekemäni duunijumppaliikkeet näyttivät, mutta ilmeistä päätellen olivat bästatittaret nähneet elämänsä aikana joskus esteettisempääkin kehonliikettä. Ja pikkujouluissamme vähemmän juoneet jonkun muun kuin minän suorittamana.

Ei ole virtuaalimaailma tämmöisen retromaailmaansa juuttuneen suomiäijän hommia…miehen, joka lapsuusvuotensa luuli sanan edistys tarkoittavan kauppa-auton kylmähyllyä.

moi.

Kissahemmon oudohko aamutuima

No nyt tiedän senkin. Että ihmisen voi herättää hiljaisuuskin. Klo. 4.30. Ei putoile esineet lattialle. Ei rapsuta kukaan mitään eikä missään. Ei tallo karvaiset eläimenkoivet mielenosoituksellisesti jalkojen/rintakehän/naaman yli. Ei kuulu sähinä, murina tai paininjytke + irtotavaroiden kilinkolit. Ei leijaile suomenkielestä puuttuvan raikkauden määritelmän vastakohtasanalla kissattomalle selitettävät kaasunhajut. Ei telepatioi painajaista alitajuntaan jostain pimeyden seasta The Tuijotus. Ei rallata kahden tassun konekiväärisimulaattori tuuletusikkunan ulkopeltiin. 

Pelkkä hiljaisuus…puoli tuntia…nousen ylös tarkistamaan notta mikä nyt vain löytääkseni pölhöduon pesukoneen edestä vetämästä unta kuuppaan. Se ainut kerta kun kissat olisi antaneet nukkua ihmisen unet nih orja käy herättämässä pomot. Hiljaisuuden toivossa inkkarihiivintää takaisin pehkuihin ja kohta aamufiiliksen normalisoi roima kissanhiekan rapina patterin väliin ja hajua nopeampi singahdus jutskakauhalle.

Pitäisiköhän minun alkaa jo huolestua jostakin?

Ground Zero of The V*tutus

Suomalaismiehen vitutuksen vuosikierto kulkee aatosta aattoon henkimaailmaa sykähdyttävien antiorgasmien sijoittuessa hetkeen ennen päätapahtumaa sekä dagenefteriin. On mummojen väistely jouluaaton megajonossa vain se yksi unohtunut kaardemummaputkilo kädessä ja tapaninpäivän rasvahöyryinen koomahorkka. On vapunaaton teekkariyrjöiset bulkkivitsit ja vapunpäivän kalpeiden kommunistien utopiapuheet räntäsateessa. On kakanhajuisten ammattilaisten hikoilema alkonjono ja keskikesän pisin telttapäivä kokkoineen myös räntäsateessa. On postin taas kerran kadottamat linnanjuhlakutsut ja vuoden ensihetken tuskissa kärventelevät terveyskeskuksen kahdeksansormiset ilotulitekykloopit. 

Ja sitten on se suurin ja kaunein…se hetki kun autorekisterikeskuksen kutsu käy ja kanssa valkean rautahepon käy sarjakämmääjän tie kohti Valhallan suuria saleja. Eli autonkatsastus. Ei ole suklaakalentereita tätä varten ei. Eikä mitään muutakaan mikä odotuksen tuskaa helpottaisi.

Tänäkin vuonna istuin taas kerran katsastuspäivän aattona keittiön pöydän ääressä pohtimassa sitä ikuisuuskysymystä, että miten kaukana mahtaakaan sijaita se palmu, jonka alle olisin makoilemaan päässyt tämän kyyneleitteni tuhrimaan autokorjaamon kuittilappuun kirjoitettua numerosarjaa vastaavalla määrällä euroopan tuohta. Fordin jarrut kun jaksoivat edellisestä katsastuksesta toimia yksitoista ja puoli kuukautta moitteettomasti, mutta kaksi päivää katsastusajantilauksen jälkeen ei menoa enää hidastanutkaan kuin ilmanvastus + Tahko Pihkalalta viety 100 vuotta vanha loppusuoran irvistyksen Suomen Ennätys. 

Itse katsastusasemalla kahvia ryystäessä muistelin miten kauas asiakaspalvelussa on tultu niiden 80-luvun aikojen, jolloin tervehdyskyvytön rasvamontussa äitinsä kanssa asuva suikkapäinen virka-apina osasi taitavasti peittää kaikki inhimilliset piirteensä muristessaan hylkäyksen syyn. Paljon mukavampaa kuulla sama sanoma tuore Saludon maku suussa. Mondeoon oli ilmeisesti tarttunut omistajansa kiero huumorintaju ja sen tietokone oli kertonut katsastusaseman kollegalle olevansa foordin sijasta kaksikyttyräinen kameli nimeltä Gunga Ding, joka töräyttää pakokaasut sylinterin sijaan Saharan autiomaahan. Ai jumalauta taas. Eikun kiitos katsastushemmolle ja turboboostilla tien yli korjaamolle, jossa asiakasvastaava jo ovelta tervehti että ”No MOI, mites Mondeo”! Minä siihen notta nyt sillä on päässä vikaa ja mie tuun huomenna hakeen terve. Prkl.

Liikuttuneena jätti Mika-Michael Knight rakkaan KITT-mondeonsa puhumaan keinoälyllään lisää datakakkaa tuhannen euron tuntipalkkalaisille. Olo muuttuikin vähin äänin ritariässästä teräsmiehen kautta haroldlloydiksi, koska katsastusaseman Mokkamaisterin duunaaman kryptoniitin plasebovaikutus kesti ainoastaan työpaikalle asti ja edellisiltapäivänä vaihdettua salasanaa arvaillessa tulin kolmannen virhelyönnin jälkeen kovin onnelliseksi kun kone käski ottaa yhteyttä ihan uuteen ihmiseen elämässäni nimeltä järjestelmänvalvoja. Toinen kerta tunnin sisällä, kun tietokone runttaa turpaan ja boottaa itsetunnon luvunlaskuun.

Tämä oli sitten se hetki. Istua työpaikan hiljaisessa toimistohuoneessa toimimattoman tietokoneen kanssa odottaen ”vapauttavaa” soittoa autokorjaamon jampoilta. Se…vuotuinen…ultra…vitutuksen…mustaakin…mustempi…sudenhetki. Tilannetta ei yhtään heikentänyt edes työkaverin toteamus, että ruokapaikassa on tänään niitä iiiihania Saimaan muikkuja, joita minä en syöttäisi edes takapihani kompostille. 

Semmonen puuhaperjantai. Se jokamiehen ikioma The Katsastuspäivä.