Ruoka & Ripuli Osa 2. Kemikaali-Alin räntävarmaa hiilestelyä

Lifestyle-blogini Ruoka & Ripuli-sarjan toisessa osiossa palaan taas menneiden kesien räntäsateisiin tunnelmiin tuon jokaikisen suomipihan pelti-infernon kutsuvanrasvaisen hehkun loisteeseen. Alkaa olla almanakan mukaan taas se aika vuodesta, jolloin suomi hiipii pikkuhiljaa perjantaipulloväännöissään palovaroittimien toimintasäteen ulkopuolelle nauttimaan kolesterolikyrsänsä itikoiden ateriana. Alkaa näet teoriassa kesäaika ja grillauskausi!!! Tähän perään laimea tuuletus ja normiäänellä jipii…jätän tällä kertaa kaikenlaisen suursäätilalla pelottelun ja muun takauskoisen manailun ilmataiteenlaitoksen murheeksi ja keskityn kauniin kesätraditioni historiaan sekä teknis-taloudelliseen toteutukseen.

Itse käytän grillinä retromallista palloversiota, koska grillinrakennustaitonikin on vähin erin hömelöitynyt avutonta heikommalle tasolle. Toista oli ennen kun grillitkin tehtiin kestämään isältä pojille, äitiltä tyttärelle tai toukokuulta marraskuulle. Siihen aikaan kun ei valmiisiin luotettu muuta kuin sen verran mitä mahtu kauppa-auton hyllylle ja mopon tarakalle Anttilan pahvilaatikossa. Oma grilliversiomme oli ihan itse kakkosluokan tiilistä kyhätty (kaikkien muiden paitsi kaulimenhaltijan) esteettistä silmää hivelevä ulkoilmaruoanlaittohimmeli. Vain Alvar Aalto pystyisi enää nykypäivänä rakentamaan jotain yhtä ”kaunista” ja hänen koulukuntansa kultaisia periaatteita niin uskollisesti noudattavaa kevyen rakenteen elävää tiilipintaa, jossa muoto seuraa funktiota, aurinko paistaa läpi ja sadevesi säilötään napakasti rakenteisiin (home tarkoittaa englannin kielellä kotia eikä söpösti ”mummolan tuoksua”). Kaiken lisäksi grilli oli rakennettu maanpuolustushenkisesti viimeiselle rintamalinjalle jääneen rakennuksen tiilistä, josta katon oli möyhinyt poies jäljistä päätellen Stalinin urut. Ainakin sen viereiseltä pellolta löyty kymmeniä pikkupojalle tosi jänniä ja pikkupojan äiskälle tosiTOSIjänniä metalliesineitä sekä yksi ylöskynnetty neuvostokaasunaamari. Jännänturvallista oli pikkupojan iskän kanssa grillailla metsän takaa kuuluvia kolinoita ihmetellen, kun isommat pojat vielä pelotteli että YYA-sopimuksen mukaisesti puna-armeijan hyökkäyskärkeä ei tarvittaessa olisi pysäyttämässä kun ainoastaan meijän iskä aseenaan taskulamppu ja juniorikokoa oleva titanin jääpallomaila. Enpä sitten koskaan grillatessa uskaltanut istua selkä metsäänpäin, vaikka aina meni savua silmiin.

Itse grillaus oli muuten turvallisempaa siihen asti, kunnes kauppa-auto otti valikoimaansa grillihiilet ja sytytysnesteet korvaten niillä sanomalehdet ja kuusenkävyt. Kyllä siinä muutamat lippahatut ja kulmakarvat ehti lentää kiertoradalle, ennen kuin äijät oppi sytytysnesteille teknisesti oikeamääräisen annostelun. Luita murtui onneksi harvemmin, koska sen ajan grillipallit oli selkänojattomia, sallien rennomman ja matalamman liikeradan sekä kropalle että räjähdyskaasuille sytytyshetkellä. Mikäli nyt Turvatekniikan keskus oli silloin olemassa, niin eipä ne tainneet paljoa leimahduspisteistä tai karsinogeeneista tiedotella. 70-luvun makkaroita saisi nykynormien mukaan syödä korkeintaan yhden vuodessa jos sitäkään. Ensimmäisen ritilällisen makkarat oli aina keskeltä raakoja ja pinnasta sytytysnesteen makuisia, koska meillä oli nälkä. Kolmannesta satsista taas ei selvästi erottanut kummalla puolella ritilää varsinaisesti syötäväksi tarkoitetut köntsät olivat n. 1 sentin hiilikerroksen alta. Ne palo aina toiselta puolelta äijien keskittyessä syömään sen toisen satsin onnistuneita makkaroita ja koirien pitäessä kaiken muun elollisen luonnon pois sektorilta. Kääpän Einarin myymäläautosta kun ei tunnetusti hyvää saanut halvalla määrän korvatessa laatua, niin HKBlöön ja muovikuori-Takkalenkin sijaan grilliritilällä ruokaa useimmiten simuloi mäntysuovallakyllästetyn makuinen metrijööti, jonka makua ei parantanut sinappi, ketsuppi eikä sytytysneste. Eikä samalla ritilällä edellispäivänä savustetut Suokumaanjärven mutaruutanat.

Nykyaikana menneisyyden virheistä on opittu ja sytytysnesteissäkin tehot laskeneet, mutta maku parantunut. Ja makkaran valintakin alkaa olla wanhat hyvät ajat nihkeesti reunan yli nähneelle ylivoimaista pahempi rasti. Juuuumaaalaaauuutaaa lähimarketissakin on semmonen 50 metriä pitkä makkaroista tehty itkumuuri, jonka edustaa suomiäijät hinkkaa eestaas ristiaskelin kesäisenä lauantaiehtoona mumisten epätoivoisesti puoliääneen mikämikämikä-mantraansa mäyräkoira vasemmassa kädessä. Aa-Bee-lemmikeille-laatuluokkien lisäksi makuyhdistelmiä löytyy loistavasta sianlihakolesterolidynamiitista aina kaikki yrjöhanat aukaiseviin juustosösseröihin. Minun mielestä valtioneuvoston pitäisi antaa asetus, jonka perusteella saisi luvan kanssa potkia perseelle suorassa TV-lähetyksessä prime-time-aikaan sitä idioottia kuka keksi laittaa juustoa valmiiksi makkaran sisään. Ja printata sen yksityiskohdan pakettiin pienellä fontilla. Parhaita on kuitenkin ne halpiskyrsät, jotka ovat lihasisältönsä perusteella viittä vaille viljatuotteita.

No viime kesänä tuli grilattua kaksi kertaa ja syynkin olen useampaan otteeseen kertonut. Mikäli tänä kesänä tulee grillattua, niin laskin varmuuden vuoksi nollasummamenetelmällä treeniajat meikäläisen 4 rillimakkaran perussatsille eli kuinka paljon joudun tekemään töitä (min) ettei ala taas kerääntyä pyykkiä laudan päälle:

51 min: Aerobiccata rauhallisesti, hyppiä ja pomppia tai juosta täysillä härkiä karkuun Pamploonan kapeilla kujilla.

88 min: Soudella kirkkoveneellä ilmeisesti osana muuta kirkkokansaa. Muodostelmaluistella.

102 min: Rakentaa kehoa bodybuildaillen, surffailla leijalla, laskea mäkeä perseellään tai kiivetä vuorelle.

123 min: Diaboloilla tai lautailla laineilla

153 min: Pyytää Turrea istumaan ja antamaan tassua (Agility), joogata intensiivisesti, polkuveneillä, vikeltää (ei mtn hajua), heittää tikkaa (Y) tai venytellä (ei)

175 min: Ampua jousella tai käydä kaupassa

246 min: Bongailla lintuja täysillä

267 min: Ikkunashoppailla (pl. aikuisviihde- ja autokaupat)

308 min: Lentää (ilmeisesti koneella), valvoa rantaa tai seistä suihkussa liikkuvan veden alla

612 min: Maata sohvalla

Ai jumalauta kun tuota listaa luki, niin alkoi kädet vapisemaan ja testot lähti hiihtämään. Miten hienoa hommaa tuo grillaaminen voikaan olla, jos se antaa noin paljon itsensäkehittämis(munaamis)mahdollisuuksia ja uusia näkökulmia elämään. Nyt ei muuta kuin grillit tulille rakas tämän lukeva kaikkiväki ja sen jälkeen Mikan grillikerhon edellä olevasta do’s & don’ts-listasta uutta suuntaa elämälle…HELLYEAH!

Vain taivas on rajana. Tai ne kuuropilvet. Prkl.

Ruoka & Ripuli osa 1. Suomigorilla Gandhin kyökissä

Aloitan blogipäivitykseni perinteisesti anteeksipyynnöllä FB-kamuilta toiston takia, mutta nyt oli hätätilanne. Omasta mielestään arvostettu kollega näet kysyi, että onko blogini joku hemmetin laifstail-blogi ja minä saatana menin kolmen ihmisen tuijottaessa hätäpäissäni myöntämään että onjoo ymmärtämättä taaskaan mistä on kyse. Googlettaessa sitten selvisi, että tämän tyylisissä blogeissa puhutaan muodista, ruoasta, ihmissuhteista yms. meikäläiselle totaalisen vieraista jutskista. Ajattelin kuitenkin yrittää trendikkäästi jotenkin päteä ja valitsin noista sen helpoimman aiheen eli ruoan, koska kuitenkin syön jotain lähes joka päivä. Laitoin osiolle paremmin ruoanlaittotaitoani kuvaavan nimen ”Ruoka & Ripuli”.

Aloitan niin eksoottisesti kuin S-marketin antimilla on käytännössä mahdollista eli ei-suomimätöillä. Opiskeluaikana solukämpän naapuri nimittäin opetti meille suomalaisille miten sössitään eksoottisesti maustaen mistä tahansa raaka-aineesta tehty ruoka ja me opetimme sitä syömään lehmän- ja sianlihaa sekä huuhtomaan ne kurkusta alas miedosti alkoholipitoisilla juomilla. Se kun oli niitä itämaan tietäjiä, joka tykkäsi yläkerran hollantilaisten tavoin pukeutua ajoittain oranssiin, mutta ilmeisesti eri syistä. Me osattiin selittää sille uskottavasti, ettei Vedyn tai Atomin syöminen kenenkään reinkarnaatiorundia lopeta, koska niissä Saarioisten valmislihapiirakoissa ei ole lihaa kuin nimessä. Vastapalvelukseksi se teki hirvikeittoa, josta tuli käytännössä keltaista lillua vihreillä pisteillä varustettuna. Kyllähän sitä yrjöömättä söi, mutta sääliksi sitä hirveä kävi. Suomen luonnon uljas symboli päätyy osaksi singaporelaista laksatiiviliejua. Huhhuh. Silti ei lähellekään yhtä karmea ”lounas” kuin naapurin neiti Liun kiinalaisen keittiön ”Rotten Pike”-kattaus, joka tuoksahti 20 asteen pakkasellakin kolmen parvekkeen päähän vehkeille. Molemminpuoleisen ruokakulttuurishokin jalkoihin pahiten tallautui isännöitsijä Seppo selittäessään panttomiimina järjestyssääntöjä ihmiselle, joka ei osannut mandariinin lisäksi sanoa muuta ymmärrettävää kuin ”jelou-jelou”. Ruokataistelun selkeä voitto tamilikääpiöille ja kunniamaininnat K-Marketin Riitalle sekä Toikansuon jätevedenputsarille.

Seuraavassa muutamat ihquomat sovellukset Gandhin keittiöstä.

Meal Rejected by Ethiopians-pannupaistosbakkanaali. Belgialais-hollantilais-irlantilaisen känniääliökonsultaation karu lopputulema, jossa isoon paistinpannuun on laitettu kaikki periaatteessa syötäväksi kelpaava paistumaan. Tämän aterian erikoispiirteisiin EI kuulunut maku, ulkonäkö tai ravintoarvo, mutta sitäkin enemmän ruoanlaittoon liittyvät oheistoiminnot sosiaalis-kulttuurisine ulottuvuuksineen sekä edellisten asukkaiden ylähyllylle unohtamine mausteineen. Kansainvälisen kokkipoppoon dynaamisen keittiötyöskentelyn lopputulemana voitiin olla yhtä mieltä ainoastaan ruoanlaittojuomaksi itse lähikaupan omenoista tehdyn kotiviinin soveltumattomuudesta aasialaisille vatsahapoille. Muiden osalta aterian jälkimaku lähti suusta vasta kolmannella mukilla Pub Raittisen suolapähkinöitä ja tuplamäärällä kahvikonjamiinia. Tässä touhussa opin sen, että ulkomaankielellä ruoan kehuminen on paljon helpompaa. Aivoenergian kuluessa jokaisen sanan miettimiseen erikseen, ei kapasiteettia enää riitä valehtelemisen paljastaviin mikroilmeisiin ja kaikki on kyökin tuulettamisen jälkeen tyytyväisiä, vaikka suolistossa jo pikkuhiljaa koveneva kurlurlur saa herkempipakkiset alitajuisesti pysyttelemäänkin ryntäysetäisyydellä hyyskään.

Punkkerimäen paistettu riisi. Hinta-laatu-suhde kallistui ehdottomasti hinnan puolelle, eikä ulkonäön luotaantyöntävyys kompensoinut maun vastenmielisyyttä. Pannulla paistuvan massa uhmasi termodynamiikan lakeja eikä puolen tunninkaan paistaminenkaan käynnistänyt kuivumisreaktiota. Ajoittain voimakkaan poksahtelun takia käyttöönotetun pitkävartisemmaan kauhan kahva suli L-muotoon kesken haudutusvaiheen äitille soitetun ”apuaaaaargh”-puhelun aikana. Netistä printatun ”ohjeen” mukaan viimeisenä massan päälle läiskäisty raaka kananmuna lisäsi ennestään tahmean massan limaisuutta ja tiilenpunainen väri oli puhdas vahinko, koska jostain syystä jokaisessa kuudessa (6) ostamassani kolmen (3) eri firman tonnikalapurkissa itse pääraaka-aines uiskenteli tomaattiliemessä. Hyllyttäjänperkele olikin järjestänyt rivit firmoittain eikä maun mukaan… Muuten ruoka oli klassinen esimerkki laihdutuskuuriansa aloittavan keittiökammoisen miehen käsityksestä dieettiruoasta. ”Jos ruoka maistuu hyvälle, niin se ei ole koskaan terveellistä”, valisti meitä mammankultia armeija-aikana tupamme suurtalouskokki ja oli karaten mustavyönä ulosanniltaan uskottava. Tämän mätön kohdalla pystyi sokeakin otsallaan todentamaan aterian nauttimisen hiipumista ruoan syömiseksi kasvojen muuttuessa naamaksi.

Tikka Masala. Enpä ole paskaa maistanut, joten en voi tässä yhteydessä käyttää tätä suomalaiskansallista makumittaa vertauskuvana tälle töhnälle. Rohkenen kuitenkin väittää tämän eineksen maistuvan yhtä pahalta kuin ihmisaivojen kokemusperäinen mielikuva on paskan hajusta. Ajattelimpa laihdutuskuuri-intopiukeena ostaa mätöiksi perustonnikalan sijaan jotain eksoottista ja löysinkin purkin logolla Pirkka/tonnikalaa Tikka Masala-kastikeella. Aattelin heti että bingo...tommonen kotimaisen kalatehtaan tuotehan saattaisi sopia tämmöselle herkän taiteilijavatsan omaavalle fisufoobikolle hemmetin hyvin ja paremminhan ne Suomalaisenmakuiset mätöt kessissä pysyy pitemmälläkin hölkällä. Ja boonuksena on sen jälkeen sivistyneemmänkuuloinen FB-kamuille ruokatietämyksellä leuhkiessaan, mikäli muistaa kopioida purkin kyljestä tekstin oikein päivitykseen.

Sitten eikun pikapikaa himaan ja kädet nälästä täristen edellisen päivän makaroonit mikroon ja purkki auki. Ja voi pyhä Poseidon...purkin sisällä olikin semmosta ripulipaskan väristä mömmöä jonka haju kerto kyllä nyrkkeilijällekin, ettei se dunkkis ollu Härmästä tai sen lähimailta kotoisin. Selvisi samantien googlettamalla myös, ettei ”Tikka Masala” ole mkn länsi-Suomalainen kalatehdas, vaan se on intian kieltä ja tarkoittaa vapaasti käännettynä ”intialaisen katukeittiön takahuoneen lattian kolmannen lakaisun rikkalapion sisällöstä tehdyllä mausteseoksella maustettu laskiämpärin sisältö mukaeksotiikka etsivälle rautavatsaiselle valkoiselle miehelle, joka ei ymmärrä ruoanlaitosta(kaan) hevosen persettä”. Ai jumalauta sitä muinaisten aikojen ihmisapinaa, joka viidakossa törmäsi kasviin nimeltä korianteri ja ajatteli notta laitampa tuota ruoan sekaan; on sillä älynväläyksellä muutamat yrjöt tässä ihmiskunnassa lennätetty...no pitihän se syödä, kun tuli eurokuuskytäjotain siitä maksettua, mutta sitten oli kauhia olo hölkälle mennessä. Kierti, vitutti ja hajun perusteella suoliston tilalla pärisi se vanha norjalainen kaksitahtikone mallia Ööögland.

Tässä oli ensimmäisenä osiona nämä eksotiikanhakuisimmat vatsanvääntimeni. Myöhemmin kerron sitten omat reseptini noihin kotimaalaisempiin pussimuusseihin, kalapuikkoihin ymv. kyökkisösseröihin. Olen myös leiponut elämäni aikana tasan kaksi kertaa, joista toisella kerralla onnistuin ikävä kyllä ihan helevetin hyvin ja jäin jossain paskakakkukisassa sijalle 11. Mutta siihen asti bonappetit!

Jännäkakkaajan mörköpäivä

”Heikoist’ hermoist’ kärsii koko ruumis” oli jotakuinkin viisainta mitä sokea isomummoni ehti vielä eläissään naama minun suuntaan sanoa. Sitä testailtiin viikonloppuna pariinkin otteeseen. Uuden uppo-oudon käyttöjärjestelmän asentaminen vanhaan XP-koneeseen ja uuden käyttisversion päivittäminen uudemmalle koneelle on aina tällaiselle näppäinkammoiselle tietokonefoobikolle karmeeta hommaa ja yhtä aikaa suoritettuna sitä vitutuksen maksimointia. Sitten kun on uskaltanut klikkailla lähes joka helevetin kysymykseen kyllä, eikä koko kylästä ole valot sammuneet, niin eikö koneen uudelleenkäynnistyttyä ole ruutu täynnä sinnetänne hitaasti liukuvia valikkoruutuja ja loogisesti avautuvia jonninjoutavia ameriikanihmeitä. Hetken kuluttua luulen ymmärtäneeni homman hienoudet ja silloinpa tietysti oikeasta ylälaidasta valuu hitaasti ikkuna ilmoittaen virustorjuntaohjelmafirmalla olevan ”jotain asiaa”. No voi jumalauta…oonko minä taas osannut näppäillä tai jättää näppäilemättä jotain enemmän tai vähemmän epäilyttävää. Suunnitteleeko joku terroristiryhmä koneellani ydinasetta, katsooko ameriikan sotilastiedustelu mun kertausharjoituskuvia vai onnitteleeko parhaillaan ”maanosan luotettavin pankki” tuhansia uusia miljonäärejä meikäläisen olkkarin nurkasta? Hetken armottoman klikkailurumban päätteeksi löysin jostain mulle ihan uudesta paikasta sen viestin, jossa luki suunnilleen notta ”Moi Mika ja tervetuloa”. Ai jumalauta, että osasivatkin nörttiketkut taas rassata kalkkeja sepelvaltimoista…

Kyllä helpotti niin, että päätin ottaa iltapäivänokoset. Juuri ennen kuin aloin vajota Höyhensaarien pehmoiseen syleilyyn, niin eikö perkele soi ovikello. Ovella seisoo aivan oudonnäköinen iso ja partainen mies hymyilemässä, eikä sano mitään. Muutaman sekunnin ehdin miettiä, että pitäneekö tuota hymypoikaa turpaan runtata ennen kuin huomasin sen kädessä huonolla suomella söperretyn lapun tyyliin ”Olen kuuro. Lahjoitatko rahaa korvalääkäriä varten?”. Sen verran minäkin juridiikasta tiedän, ettei Suomessa virallista keräyslupaa tuommoiselle lapulle kirjoiteta. Osasi kaveri kyllä lukea huulilta ja kansainvälisestä viittomakielestäni sen verran, että ymmärsi poistua tulosuuntaansa. Vaikka aakkosellisessa ammattinimekeluettelossa konstaapeli ja korvalääkäri ovat jotakuinkin peräkkäin, niin kuulemma ensimmäisen vastaanotolla oli kuulo parantunut selvästi nopeammin…hohhoijaa...

Peltosammakoista perseliukuun

Kun aamulenkillä eilisen fyysisen työsession seurauksena paljastunut kämmenien veresliha fuusioitui villahanskan kuituihin, seinä ei tullut vastaan vaan lähti lenkille mukaan jo ovelta sekä loppu-uupumuksessa käännyin väärälle piha-kadulle, niin aloin heti oksennusrefleksin kohmeloisesta otteesta päästyäni pohtia koulutuksen merkitystä henkisen kunnon kasvun ja kaiken fyysisesti aktiivisen toiminnan välttelyssä.

Jurakauden seitkytluvulla pikkuskidin hypätessä mutsin jopon tarakalle kouluuntutustumismatkalle lähdön kunniaksi, ei pikkumiehen agendalla ensimmäisten joukossa ollut liikuntasuoritusten parantaminen vaan fyysisen työn välttely. ”Lue ittes maisteriksi, ettei tartte lähtee rautatehtaalle duuniin” tatuoitiin otsaluun sisäpuolelle jo ennen kuin ehti ensi kerran kansakoulun ulkohyyskän ovea avata. Siihen aikaan opetusmetodeista tärkein oli pelottelu ja pennuilta peloteltiin paskat housuun heti sen jälkeen kun ne oli ensin jotenkuten saatu pysymään sieltä pois. Oli oppitunnin aiheena sitten ammatinvalinta, hammashoito tai neuvostoliitto. Orastavan liikuntainnon systemaattinen poistotyö aloitettiin jämäkästi välirauhan aikaan painetuilla telinevoimisteluohjeilla. Ja jos ei saanut urhohypyissä ranteita sijoiltaan, niin viimeistään junttipallossa tuli mailasta päähän. Kolmen kilometrin koulumatkalle taksi haki virallisesti tien varresta ja pihasta ainoastaan silloin, kun pikkusälli oli unohtunut pellolle raivaamaan sammakoille tietä pellon poikki. Pitää osata priorisoida…

Peruskouluun siirtyminen romahdutti opetusjärjestelmästä mm. liikunnan ja muut yleissivistävät aineet. Monilahjattomuudessa yleispätevien opettajien mutu-tuntumaan perustuvilla opetussuunnitelmilla tuskin oli opetushallituksen leimaa nimenselvennyksen perässä. Liikuntanumeron antamisessa kellon ja mittanauhan korvasi fiilis sekä naapurin kyylä-ämmän antama palaute hiihtolenkin lintsareista. Enkä edelleenkään tunnusta heittäneeni sitä lumipalloa, joka kaiken lisäksi meni ohi…seuraavassa koulussa tosin yksi oli ylitse muiden eli pesäpallon junttiversio tai toisinpäin. Siinä vaiheessa kun Veke saapui porukan eteen vihreissä teryleeniverkkareissa jämäkkä kusiläiskä byysissa, niin tiesi tasan varmasti että kohta puhutaan taas siitä pallosta, joka painaa yhtä paljon kuin talvisodan aikanen käsikrrranaatti. Pesäpallointoilu tosin päättyi kahden keski-iän kriisiään julkisesti puivan opettajan pituuslyöntikisaan, jonka voitti enkunopettaja Benjam lyömällä sen käsikranaatin painoisen pallon kentän yli eskarin pihalle. Viimeistään silloin kun eskarin rehevä keittäjä saapui paikalle vähän palautetta antamaan, niin kaikki läsnäolijat ymmärsivät tämän palloilulajin ylenmääräisen hehkuttamisen koululiikuntamme historiassa päättyneen.

Yläasteella sitten jo päästiinkin asiaan ja joukkueidenvalinnassa viimeisenä jouduin aina maalivahdiksi tai –tolpaksi. Hetken aikaa hauskalta tuntunut sähly kusipäistettiin nopeasti salibändyksi ja taas me alta seiskan sählärit saatiin seistä valintarivissä muita pitempään. Teini-iän hormonitsunamissa liikuntatunneillakin henkisen kasvun pääpilareina oli auktoriteettien vastustaminen ja mimmien kanssa yhteisillä uimavuoroilla erektion välttely.

Lukiossa oli sitten jumppamaikkana sota-ajan kauhut vähän liiankin läheltä nähnyt Vote, jonka kanssa oli skimbat ristissä niin pitkään kunnes keksin sanoa, että Räikkölän mutkasta näkyy Venäjän puolella se Wanha Enson hyppyrimäki, josta sinäkin olet kuulemma hypännyt. Sen jälkeen likkanumero pysyi kasissa, vaikkei muuta kuin kiersi kenttää kävellen ja muisti aina Voten kohdalla hymyillä ja sanoa jotain mukavaa säästä. Yritti vielä vanhoilla päivillään tehdä luokan mimmeihin vaikutuksen seisomalla käsillään, mutta oli muuten ihan asiallinen äijä.

Ylemmän tason opiskeluissa jäi liikunnat suorittamatta, koska kuperkeikkaopintoviikot kuittattin siihen aikaan tuotantotalouden akka-aineilla. Skinnarilanmäen persliuku mentiin säästä riipumatta autolla, vaikka opinahjo näkyi opiskelukämpän parkkipaikalle. Muistan hyvin sen päivän, kun vaa’assa näkyi ensi kerran kolme numeroa pilkun edessä ja julkisiin tiloihin tuli tupakkikielto.

Eli siinä tämän sunnuntain aamulenkin yrjöyskäkohtausten seliselit…syytän niistä oman laiskuuden lisäksi Suomen koululaitosta, Philip Morrisia sekä Hartwall-panimoa.

Ei muuta tällä kertaa. moi. 

Maurina lumessa kevätpäivää tasaamassa

Tänään on kuulemma kevätpäiväntasaus, jolloin Suomen positiossa aurinkoon tapahtuu jotain jännää ja talven synkkyys alkaa fyysisesti väistyä…ainakin teoriassa. En tiedä tekikö kirkon mukaan Jeesus tai sen kaverit myös tänä vuodenpäivänä jotakin, mutta ilmeisesti ei kun piti töihin mennä. Minun koulutodistuksessa kaikki ihmeitä käsittelevät aineet tuppasivat olemaan siellä heikkojen numeroiden joukon häntäpäässä, joten tunnustan rehdisti tietämättömyyteni enkä lähde loistamaan Albert GooglEinsteinina nettinippelipippelitiedon taivaalla. Tuskimpa tuosta digitaalisesta järjenkorvikkeesta olisi muutenkaan ollut mitään apua siinä huonoimmassa kouluaineessa nimeltä liikunta/voimistelu. Tämän pitkän ja huteran aasinsillan kautta pääsen pikkuhiljaa tämän viikon polttaviin puheenaiheisiin eli säähän ja hiihtämiseen.

Pyysin jo aiemmin FB-kamuiltani anteeksi aiheuttamaani etukevään takatalvea ja selänmurskauslumitöitä. Tein näet kaiken inhimillisen niiden esiinmanaamiseksi. Menin kehumaan työpaikalla lenkkeileväni kevään lämmössä ihan kuivilla teillä lippalakki päässä ilman hanskoja kevään lämmössä... Ehdittyäni siirtää kaikki vähänkään lumensiirtelyyn kelpaavat soppakauhaa suuremmat työkalut kesävarastoon, nii eikö saatana 5 aikaan seuraavana aamuna näkynyt sälekaihtimien välistä pelkkää valkoista sössöä maasta taivaaseen. Sitä valkeuden karmeutta kauhistellessani en pystynyt ensijärkytykseltäni erottamaan hangen pintaa siitä tonttini ylemmän osan kerroksesta, jonka sekaan olisi pitänyt mahtua meikäläisen lisäksi muutama happimolekyyli. En osannut edes arvioida, mihin suuntaan lapiota olisi pitänyt heiluttaa vaikka semmoinen olisikin ollut saatavilla. Aamulehden hakuvaihtoehdoista ensimmäisenä tuli mieleen kamikaze-tyyli, jossa banzaita äänettömästi huutaen olisin ottanut ovenkarmeista vauhtia ja syöksynyt tiiliseinän suuntaisesti kohti postilaatikkoa toivoen samalla kehon painopisteen sekä hengitysaukkojen pysyvän syöksyn ajan lumen kiinteämmän osuuden yläpuolella. Ja portin olevan auki. Valitsin kuitenkin nynnymmän vaihtoehdon ja kahlasin seinänvieriä pitkin varastolta kolan, lapion ja lumentyöntimen. Puolen tunnin aamuzumbailun jälkeen olikin aamutoimet ansaittu ja sateen kiihtyminen taattu. Puoli seitsemän aikaan sitten uusi lumityörupeama, jolla sain kuitattua suihkunjälkeisen hetkellisen raikkauden tunteen ja pystyin aloittamaan töihinkahlauksen taas mandimooningvitutuksessa. Se lehtikin unohtui laatikkoon.

Työpaikalla sitten eka röökitauolla naapuritoimiston tärkeännäköinen Toimi Henkilö meni ohi ja totesi ilman olevan niin loistava, että kohta pääsee hiihtämään. Jipii. Teennäisen riemunpurkaukseni jälkeen totesin tyynesti miettineeni aamutuiskussa ihan muita asioita. Hiihtäminen kun on etenemismuotona meikäläiselle pelkkä lapsuuden trauma. Yritin tosin ikäkriisissä palailla skimboille, mutta urheiluliikkeen mainoksen vastaisesti ostotaito loppu kesken. Nuori naisennäköinen asiantuntija kun alkoi kyselemään niin kovin outoja ja henkilökohtaisia kuten pituus, paino ja käyttötarkoitus tmv.. Poistuin suksitta, koska käyttötarkoituskysymykseen ei kuulemma riitä vastaukseksi pelkkä ”hiihtäminen”, vaan se tarkoittaa nykykielellä hiihtotyyliä. Ennen oli vain yksi staili, mutta nykyisin niitä on ”asiantuntijoiden” mukaan ainakin Pertsa, Kilu, Muugreen, Vassu, Kuokka ja Mietaan haarukkahiihto. Itse lisäisin vielä listaan tyylit Lönnrot ja Köntsä. Lönnrotissa ollaan jo läheisten/lääkärin määräyksestä luovuttu urheilusta ja edetään selkä sekä polvikulma suorana hikoilematta. Köntsässä muuten sama, mutta painopiste aavistuksen alempana ja vauhti vielä edellistäkin hitaampi. After ski-tyylejä onkin sitten lähinnä Mietaa ja Petäjä. Mietaan perinteinen ”Moon sitä mieltä notta suooomalaasten pitä harjootella enemmän ja syörä mämmisä kerman kaa ko siit tuloo se liemi” on sopivan yleistyhmä vastaus minkä tahansa kelloonvilkuilijan mihin tahansa kysymykseen. Paavo Ämm Petäjän tummanpunainen ”aiäm veri sori”-helmipöllötyyli sopii hyvin myös meille jo teininä hiihtotaitonsa kadottaneille julkisten latujen karvanaamareille ohittelijoiden rauhoitteluun.

Hiihtotietämykseni perustuu lähes pelkästään näköhavaintoihin, koska parhaat hiihtelysaavutukseni sijoittuvat kauas kasarille. Paikallislehteenkin päässeiden tulosten mukaan olin ala-asteen hiihtelyskaboissa kolmen hiihtäjän joukossa komeasti pronssilla. En vieläkään ymmärrä miten niin pienen pellon ympärihiihtämisessä sain kulumaan 13 minuuttia ja hävisin vuotta nuoremmalle Masalle niistä kolme ja Arskalle kaksi. Osasyynä saattoi olla se, että Mauri-opella oli ilmeisesti SI-järjestelmästä oma versio aika- ja mittayksiköiden suhteen. Satasen juoksussa meidän ajat olivat haarukassa 28-32 sekuntia ja Cooperin tulokset luokkaa 3 400 – 3 700 metriä. Satasen tulosta selittää urheilukentän metrin mittainen heinä, koska Arvo ei enää vuoden -72 jälkeen ollut jaksanut ikänsä puolesta kenttää ajella. Cooperin tulos on varmasti 11-vuotiaiden maailmanennätys, mutta toisaalta koulun pihaa päästä päähän juostun 5 000 metrin tuloksella pääsisin edelleen Kenian miesten maajoukkueseen. Eikä silti riittänyt Maukan asteikolla muuta kuin arvosanaan 8. Tosin opettajamme musiikilliset taidot aiheuttivat vielä enemmän traumoja, eikä yhden sormen harmooniversio kappaleesta suvivirsi ole myötähäpeän tunteena vieläkään kokonaan mielestä poistunut. Pääsin kuitenkin musiikkiopistoon, joten joku käänteinen logiikka niissä opetusmetodeissa oli pakko olla. Paitsi juuri sen hiihtämisen suhteen.

Toinen hiihtomitalisija tulikin sitten puolusteluvoimien kuntsarinmetsästyshuhkinnoissa. Toiseksi sijoittuminen tosin johtui siitä, että olin aakkosissa toiseksi viimeinen ja ensimmäisenä matkaan singahtanut ehti kinkuttaa ennen mun lähtöä maaliin. Totesi vaan että ”Älä saatana hiihdä tuon joen yli ettei jäädy suksenpohjat”. Onni onnettomuudessa oli se, että myös se aakkosissa viimeinen kaveri kuuli sen, juoksi sukset kainalossa mun ohi, voitti kisan ja joutui edustusjoukkueeseen. Kyllä jätkää v*tutti.

En voi sietää lunta ja tunne on näemmä molemminpuoleinen…mutta joo…Tuli taas vähän liian pitkä teksti, kun antauduin qwerty:n vietäväksi, mutta ensi kerralla sitten lyhyemmin. moi.

Kaatopaikasta kaalimaaksi

KAATOPAIKASTA KAALIMAAKSI: OSA 1. Paikallishistoria ja arkkitehtuuri

Aika ennen kuin iskä pampun osti

Ensimmäiset pystyasennossa liikkuvat ihmisenoloiset nisäkkäät saapuivat linnoituksenniemelle Imatran suunnasta paljon ennen kun sähkön tänne toivat. Kun tuohon aikaan Roomassa sivistyneistön lempiharrastuksia olivat runous ja näytämötaide, niin meillä fiksuimmat istuivat puissa ja heittelivät toisiaan ulosteilla. Vuosisatojen saatossa paikalle kasautui hilpeän omalaatuinen populaatio, jossa karjalaiset, ruåtsalaiset ja venäläiset tekivät kauppaa, tappelivat, joivat viinaa sekä yrittivät lisääntyä. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan myös silloin, kun kreivi Pietari Brahe suositteli kaupunkioikeuksien myöntämistä säälistä tälle "markkinapaikalle". Vuonna 1649 Ruotsin kuningatar Kristiina allekirjoittikin perustamisasiakirjan sekä antoi uudelle kaupungille kieltämättä oudonnäköisen sinetin, jonka kuviona on mallin mukaan piirretty puolialaston puliukko yleisavain kädessä (Lapin maakuntavaakunan Källimiehen velipoika Willimies). Kaupungin ruåtsinkieliseksi nimeksi tuli miehekäs Willmanstrand. Kristiinasta muistona nykyisen kauppakeskuksen nimi on Iso-Kristiina ja sinetinkin alkuperäisten mallien mukainen Wunderbaumikööri Kari & “pojat” (nimi ehkä muutettu) löytyy hyvällä säällä taivaallisen rauhan deekuareenalta painimasta.

Seuraavina vuosisatoina Lappeenrantaan liitettiin vuorosarjoina Ruotsia ja Venäjää ja näihin hiihtokisoihin liittyen ulkomaanpellet kävivät paikkakunnalla polttamassa talot ja mätkimässä toisiaan turpaan harvasen suvi. Vuorotellen turisteja on ollut karkoittamassa Ruotsin "urhean" soutuvenelaivaston soturit, slaavilainen hapankaalin/mahorkan/paskan haju tai kaupungin virkamiehet. Eli sotia on käyty säännöllisin väliajoin ja parhaimmillaan raatoja on rullattu kiivaammin kuin Karjaportin teurastamolla. Keskiverto-suomalaista rotevampi ruumiinrakenteemme selittyy pitkälti näitten Lappeenranta-Naapurimaat-otsaanlyöntimaaotteluiden aiheuttamasta luonnollisesta karsinnasta.

Ennen oli miehet rautaa ja talot oli puuta...Hii-o-hoi?

Lappeenranta oli pitkään tunnettu maailmalla kauniista puurakentamisestaan ja vehreistä lehmuksistaan, kunnes koitti 1960- ja 70-luku ja päättäjät tilasivat DDR:stä läjän rakennuspiirrustuksia sekä päättivät aidossa breshneviläisessä toverihengessä viimeistellä neuvostopommittajilta jatkosodassa kesken jääneen työn. Kestävän kehityksen nimissä kaikki perinteiset puurakenteet pistettiin tuhannen p***un päreiksi ja korvattiin persoonallisilla betonimöhkäleillä. Nykyisin kaikki harmaan eri sävyt on hyvin edustettuna värikkäässä ja pomminkestävässä katukuvassamme. Silmiähivelevän kaunis arkkitehtuurin helmi on jykevä ja maisemaan kuin nenä pyllyyn sopiva maakuntakirjasto, jossa betonia ei ole säästelty turhaan. Lukurauha ei tässä talossa häiriinny, vaikka kellarissa räjäytettäisiin keskikokoinen ydinlataus. Rakennusvaiheessa kirjastosta jäi jäljelle niin paljon betonia, että päätettiin tehdä samoilla lämpimillä radiotalo, joka hyvän kuuluvuuden varmistamiseksi sijoitettiin luonnollisesti kaupungin korkeimmalle paikalle eli historiallisesti arvokkaaseen linnoitukseen. Linnoitusta ei ehditty sillä kertaa modernisoida tämän enempää, vaikka kovasti yritettiinkin pykätä tornitaloja, hotellia ja yliopistoakin tälle niin arvokkaalle tonttimaalle. Ja kun vauhtiin oli päästy, niin samat uudisraivaajat käänsivät puskutraktorien nokat alamäkeen ja rullasivat sitten satama-alueen kerralla nykyaikaiseksi poistamalla kaupunkikuvaa rumentamasta mm. vanhan kauppahallin ja Jaakkolan kirkon. Nykyisin sataman kautta saapuvaa turistia tervehtii kerrostalojen rikkumaton rintama. Näiden arkkitehtuurin "asaradioiden" parvekelaseista ilta-auringon kajo välkehtii kauniisti kilpaa sinisen Saimaan aaltojen kanssa. Satama-alueen rantamaisema on todellinen Alvar Aallon suksivajoista kicksejä saavien viivotinfetistien märkä päiväuni. Täydellisessä maailmassa “muoto seuraisi funktiota” ja minun nyrkki suoraa viivaa omalta poskipäältä retroarkkitehdin otsaan.

KAATOPAIKASTA KAALIMAAKSI: OSA 2. Betonimörköilyä arkkitehtiapassien vanhalla hautausmaalla

Muista "rakennuksista" voitaneen mainita nyt jo edesmennyt vanhaan soramonttuun ovelasti piilotettu ja aikanaan euroopan kauneimmaksi paikallislehdessä mainostettu linja-autoasema sekä vanhan raatihuoneen vieressä maisemaa hallitseva, arkkitehtiylioppilaan harjoitustyönään piirtelemä pahvilaatikko-koulukunnan tummanharmaa seurakuntatalo. Näistä rakennustaiteen klassikoista linja-autoasema peruskorjattiin jämäkästi dynamiitin avulla ja tämän tilalle rakennettiin vuoden 2006-2007 aikana Star Wars-tyylisuuntaa edustava vielä entistäkin toimivampi rakennuskompleksi nimeltä Galleria. Rakennuksen pohjaratkaisujen selkeys hämmästyttää monella tapaa vierailijaa. Katedrimaalimaisuutta sisätiloihin ei luo katon korkeus vaan lähinnä yleistunnelmaa suu auki pälllistelevät turistit. Mikäli ne nyt pääsevät ovista sisälle, koska nykyisin termisen talven tietää virallisesti saapuneen kaupunkiin silloin kun Gallerian liukuovet tippuvat kiskoiltaan. Sammontorimaisen kaunista sisäpihaa koristaa auramiesten halkomat harmaat halpiskaakelit sekä kaupungin tahmaisimmalta pankkiautomaatilta aukion yli horjuneiden yöhiippareiden maakuntagallerian nurkkaoven eteen lorottelema kauniinkeltainen luistinrata. Maakuntagallerian pohjaratkaisu on selkeämpi; jos ulko-ovelta toimiston ovelle on 28 askelta, 6 kpl 90 asteen käännöstä ja seitsemän ovea, niin ei sinne voi olla vaikea löytää. Savusukeltajatkin muistivat ylistää tätä kun kävivät saunaa sammuttelemassa.

Purettavaksi kelpaamattomista rakennuksista kiistattomasti pistesijoille pääsee konstaapelien kortinpeluun kestokeskeyttäjä eli Suomen raikkain ulkohuussi nimeltä Sammontori, jonka rakentamisen jälkeen alueen palvelutaso parani huomattavasti ja mömmöjen hinnat halpenivat. Sammontorin betoniämpärin palvelut on tänäpäivänä jo hiipuneet kirpputori-kirjasto-baari-tasolle ja roudan nussima parkkipaikka luo kaurismäkeläistä sielunmaisemaa tyhjille liiketiloille. Muutenkin 90-luvun merkittävin rakennusprojekti alkaa ulkonäöllisestikin pikkuhiljaa olla kustu 60-luvulle.

Viimeksi keskustan alueelta purettiin kulttuurihistoriallisiakin arvoja omaava ns. Nikun vuokratalo, jonka säilyttämiselle eivät päättäjät nähneet perusteita, vaikka kuinka opaskoiriltaan kyselivät. Keskustan puurakennuksista ei ole säilynyt mainittavan arvoisena kuin Lappeen kirkko, Raatihuone ja Taikinamäen koulu, joista viimeksi mainittu purettiin, koska sen ullakolle on virallisen selityksen mukaan käyneet pulut kakkaamassa ja se oli ihan varmasti alakerrassa niitä kolmea sointua hinkkaaville bändikoulun pojille se suurin terveysriski. Rakennuksen tilalle tuli ajan hengen mukaisesti n. 10 auton parkkipaikka. Pappilankin ainutlaatuinen miljöö olisi pitänyt purkaa, koska eihän sille korjattuna löydy käyttöä eikä rahaa ole kunnostukseen asti eikä rakennusmiesten terveys kestä hometalon remonttia eikä päläpäläpälä...

Pripjat-aukio (tunnetaan myös nimellä Rauhanaukio) on keski-ikäisen keskustamme jämerästi rapistunut pultsariparkki, joka tuo oman mausteensa kaupungin yleisilmeeseen ja on varsinkin rospuuttoaikaan tosi kaunis. Aukiota ylittäessä ei sokeinkaan voi olla huomaamatta upeaa taideteosta, joka symbolisesti muistuttaa kohti kirkkautta kurkottavia koirankakkoja keväisessä räntäsateessa. Miten ylevästi onkaan kaikki kaupunkilaisten ikiaikaiset traumat osattu valaa pronssin kelmeään hehkuun. Tai kuten jujutsukielellä sanottaisiin, niin patsaassa on helevetin hyvä flow. Noh. Aukiota reunustavat kaupungintalo, poliisiasema, valtion virastotalo ja hautausmaa. Jos ei tuolla viihdy niin jo on kumma. Rannan romanttinen Pusupuisto (nykysuomeksi BlowJob Park) on kaupungin lähes kaunein virkistysalue, josta löytyy niin kaupungin vanhimmat lehmukset kuin kännisimmät pussikaljateinitkin sekä laululava, johon teinipoikien miehistymisriittinä maalaamat fakjuut käy kaupungin setät kiltisti maalaamassa piiloon ihan joka kevät.

Rohkea rotan syö, sano kaavoittaja kun kaatopaikalle talon pykäs

Kasvavan karjalaiskaupungin asujaimisto tarvitsee luonnollisesti myös uutta lebensraumia, jota löydettiin kätevästi aikaisemmin lähes sata vuotta teollisuuskaatopaikkana toimineesta Pikisaaresta. Puolet saaresta sijaitsee tosin tätänykyä Toikansuon kaatopaikalle kapseloituna, koska tervettä maata etsittäessä joudutiin kaivamaan lähes kiinaan asti ulottuva kaivanto. Saaren jylhissä tornitaloissa on mainosten mukaan lähes kaikissa asunnoissa Saimaa-näköala, paitsi niissä, joissa voi keittiön tuuletusikkunasta sanoa naapurinrouvalle kättäpäivää viereiseen taloon.

Huhmarniemen kaatopaikan jälkihoitoprojekti alkaa nyt olla loppusuoralla, kun sen päälle rakennetun asuinalueen taloihin on saatu mitään pelkäämättömät uudisasukkaat. Hyvinhän siellä geeniperimältään terve ihminen pärjää, kunhan vain muistaa, että vihanneksia saa kasvattaa ruoaksi , mutta maata ei saa kaivaa eikä syödä. Maidenvaihdot saatiin tehtyä halvalla ja hyvässä harmoniassa ympäristöviranomaisten kanssa. Vatupassiakaan ei "uusintamaisemoinnissa" tarvittu; maa oli vaaterissa, kun pihalla seisovalla ympäristötarkastajalla valui vaahtoa molemmasta suupielestä yhtäaikaa. Kaatopaikkarakentamisbuumi tosin vasta lähenee kliimaksiaan ja katseet on suunnattu alueille, jonne ihmisenjalka ei ole aikaisemmin vapaaehtoisesti selvinpäin astunut. Viipurin vaneritehtaan ja Pikisaaren "märänpään" teollisuusalueiden pohjatyöt on tehty vanhaan hyvään aikaan, jolloin ympäristöluvaksi riitti povitaskussa pullottava Mauseri kymmenen patin lippaalla.

KAATOPAIKASTA KAALIMAAKSI: OSA 3. Willimiehen bussihippaa kulttuurin ramppiradalla

Liikennekaaos ja Jouluastma

Autopeltiseppä on Lappeenrannassa arvostettu ammattimies. Lappeenrantalainen ruletti toimii näet niin, että about 5 - 10 vuoden välein muutetaan yöpimeällä katujen ajosuuntia ja pölyn laskeuduttua lasketaan ruumiit sekä kitumaan jääneet. Tämän jälkeen teetetään pikaisesti ennen seuraavia vaaleja estareiden perusteella uusi liikennesuunnitelma maan parhaimmalla sekä kalleimmalla konsultilla, joka käy takahuoneessa kopioimassa edellisen ehdotuksensa ja pistää sen postiin. Seurauksena tästä on se, että ainoastaan säännöllisesti keskustassa asioivat tietävät varmasti mihin suuntaan tällä kadulla oikeasti saisi ajaa. Liikenneympyröitä suunnitellessa insinööriltä unohtui, että bussissa istuu monta ihmistä peräkkäin ja se on piiiiiitkä auto. Radiohaastattelussa 30 vuotta autokoulussa opettanut jamppakaan ei suoralta kädeltä osannut selkeästi sanoa, miten tästä nyt oikeasti sääntöjen mukaan ajaa, mutta kyllähän ne konstaapelit sen sitten kertoo jos/kun tulee leikittyä bussin kanssa hippaa ja tajunta vielä joku päivä palaa.

Toki sujuvasti soljuva joukkoliikenne korvaa romurallirumbaa, ainakin linjalla keskusta-yliopisto johon on sijoitettu kansanäänestyskunnista himmattua kapasiteettia. Lisäksi kaupungista poistuminen onnistuu myös lentoteitse kaupunkirakenteen keskellä sijaitsevalta Suomen vanhimmalta lentokentältä, jonka viereisiin kerrostaloihin muuttaneille lentomelu tulee aina yllätyksenä. Ja onhan meillä tietysti tämä valtion virallinen selityskone VR, joka vie lähes aina ajoissa ainakin Pasilaan asti. Paitsi silloin kun on liian huono ilma, liian hyvä ilma, on lehtiä kiskoilla, vastatuuli, vaihdettu yön aikana runko, on vastaantulevaa liikennettä tai tällä veturilla oli muuten vaan tänä aamuna jotenkin paha ajella.

Ydinkeskustassa vierailijoita naurattaa suomen lyhyin kävelykatu (Oleksi, 70 m), jota konsultin käskystä tituleerataan kaupunkilaisten olohuoneeksi. Kesäisin Oleksille roudataan penkkejä, spreijattu jätskikoju sekä entisajan hyyskää muistuttava kaljanmyyntikoppi eli viihtyisäksi mainostettu ulkoilmaravintola. Vielä muutama vuosi sitten marraskuusta helmikuulle Oleksilla lapsia pelotteli happosateisiin kuollut joulukuusenräähkä, jota teknisen viraston miehet saivat joka vuosi ihan itse koristella määrärahojen puitteissa. Tuottavuusohjelman ainoa hyvä puoli on juuri näiden rönsyjen karsiminen.

Uutuutena kaupunkiin tuli v.2011 taivaallisen rauhan aukion joulumaa, jonka pohjoiskorealaisen melankoliseen "joulutunnelmaan" ihastuivat ainoastaan Neuvostoliiton gulageissa lapsuutensa eläneet venäläisturistit. Nekään tuskin ostivat mitään itku silmässä tuotteitaan myydä yrittäneiltä ulkopaikkakuntalaisilta krääsäkauppiailta, joiden paluu kaupunkiin on jatkossa yhtä varmaa kuin Jeesuksen toinen tuleminen ennen sitä. Siistejä myyntikoppeja ja amiskaapelointia kompensoi liidlimäisen aito joulupukki sekä pelastusarmeijan kolehtipadan luona kaupunkilaisten huolia vakavana kuunteleva Matti-Pappi. Näin harmoonisen kokonaisuuden suunnitteluun ei eläin pysty. Jatkossa sama festifaali aiotaan siirtää kävelykadulle ja sitä kaupunkimme veroja maksava asujaimisto odottaa yhtä innosta kihisten kuin aikoinaan ihanasti nimetyn Lappeenranta Blue Lake Festifalsin pääesiintyjä Paula Ankaa, jonka konsertti muistetaan edelleen voimassaolevana kulttuurisössimisen maailmanennätyksenä. On tasan ainut ex-maailmantähden konsertti, jonka kaikki katsojat muistavat vielä kymmenen vuoden jälkeenkin toisensa nimeltä.

Hietamiehestä Hynyseen eli on siellä kulttuurisaunan takana vielä tilaa

Lappeenrannassa ei varmasti törmää suurmiesten (eikä -naisten) patsaisiin. Ennen kaupunki tunnettiin jokakesäisistä superjunttijuhlistaan eli Humppafestivaaleista, joissa peräkammarin pojjaat pääsivät humppaamaan vuoden paineet poies se parempi paita päällä. Humppafestarien luonnollinen kuolema 80-luvulla paransi huomattavasti kaupunkimme imagoa, vaikkakin jokavuotiset Muikku- ja Pottu-kalajuhlat ovat ikävä kyllä tulleet täyttämään tätä suurta (?)aukkoa. Ompahan taas muutama päivä satamassa iloinen karjalainen puheensorina ja puolet kaupungista osaa haista vehkeille ilman Kaukaan sellutehtaan normifarttailuakin. Markkinakrapulassa voissapaistetun muikun käry herättää kuolleet haudoistaan ja sen myös huomaa katukuvassa. Vuotuisen itsensähäpäisykiintiön täyttämiseksi järjestettävä syksyinen kulttuuriähellys on pari-kolme päivää kestävä linnoituksen yö, jonka toimintaperiaate on se, että joku pystyttää linnoitukseen kaljanmyyntiteltan ja toinen tulee sen viereen kuselle. Osa tapahtumista aiotaan tulevaisuudessa siirtää linnoitusalueen ulkopuolelle satamaan, koska kaupungin ainoalle nupukiveykselle on aina yhtä ikävä sammua suorin vartaloin. Viimeisimpänä vetona kaupunkiin saapuu uusi uljas Rakuunarock, jossa alku ainakin lupaa hyvää. Ensimmäinen meluvalitus taisi tulla jo ennen kuin ensimmäistä esiintymissopimusta oli allekirjoitettu. Että silleen...

Kulttuuripaikkakuntamme "muusikoille" ei ole juuri ristuksen armo loistanut. Lähes maailmankuulu Paavo "Pave" Maijanen kertoo säännöllisin väliajoin paikallislehden sivuilla kaikkia kiinnostavasta helponoloisesta lapsuudestaan Rakuunanmäellä. Yksi idolstrukkikuski esittelee uutta tukkamuotiaan kolmen vuoden välein levynkansissa, mutta äkkiseltään ei tule kenellekkään yhtään sen mimmin biisiä mieleen. Raskaammalla kalustolla tärykalvoja runttaa ruttuun Kotiteollisuus, jonka saavutukset ovat kiistattomat. Hynynen alkaa jo olla joulupukkiakin suositumpi partaveikko jämäkänmiehekkään inhorealistisine kannanottoineen. Vakavamman musiikin edustajana Skinnarilan Hovissa on hetken aikaa viihtynyt Toivo Kuula. Meidän Topista otettiin aikanaan varmuuden vuoksi todisteeksi pari valokuvaakin, jotka muistetaan aina muualta tulleille esitellä. Osasi kuitenkin paeta ajoissa, ennenkuin leimaantui paikkakuntalaiseksi ja ammuttiin Viipurissa.

Kaakkoiskulman hemohässijät

Kaupungissamme on kilvanhikoiltu jo kauan ennen kuin Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle ja myös paljon sen jälkeen kun hiihtomaajoukkueemme Lahdessa 2001 Suomen maailmankartalta poispissasi. Urheiluelämämme lippulaivana luita murskaa vastapallon peluuseen erikoistunut Imatran Ketterän tunnetuin farmijoukkue nimeltä Saimaan Pallo (Saipa). 90-00-luvut kuluivat edustusurheilijoiltamme lähinnä venytellessä. Yleisurheilumme kulta-ajoista, jolloin aitajuoksija Arto Bryggare voitti hurrit kipsi kädessä ja Juha Tiainen nakkasi lekaansa konstaapelin jäykkyydellä katsomon kolmanteen riviin, on kulunut jo kohta kolmekymmentä vuotta. WADA:n ansiosta meidänkin yleisurheilijamme ovat vajonneet osittain tuloslistojen kolmannelle sivulle, vaikkakin jämäkkäniminen Lappeenrannan Urheilu Miehet (LUM) tekee edelleen hyvää juniorityötä kasvattaen muille seuroille tasaiseen tahtiin kansallisen tason huippu-urheilijoita. Urheilutalon lähinnä Hitlerin bunkkeria muistuttavan arkkitehtuurin suojasta ei tosin ole välttämättä ihan parhaat mahdollisuudet kovin korkealle tai pitkälle ponnistaa kun pää jo iloisesti kumahtaa tiiliseinään. Albert Schpeeriltä unohtui urheilutalon tiilihimmeliä piirtäessään laittaa sinne esim. ilmastointilaitteet ja Urtsin pierukammarin (oven kyltissä lukee painisali) rehevän miehekäs atmosfääri vastaa mm. tästä syystä happipitoisuudeltaan Mount Everestin viimeistä perusleiriä. Soutuhuoneen altaissa on vettä polviin asti ja turpaanvetokoppiin mahtuu kahdeksan ihmistä yhtä aikaa hengittämään.

Kuntourheilun harrastamiseen tarjoaa kaupunkimme toki valtavat mahdollisuudet. Esim. jokakeväinen Prinsessakierros on maakunnan suurin kaikenikäisten naisten ja naistenmielisten kuntoilutapahtuma. Mottona on: aika auringosta - vauhti myötätuulesta ja hitto kun ON hauskaa. Tyyli on vapaa, mutta ei pakollinen. Hassut hatut naurattavat ihan varmasti kaikkia ja helpottavat eri ääliöporukoiden erottamista toisistaan. Bingonpeluuseen uupuneet ja muut oikeaan urheiluun kykenemättömät valoisat vanhukset kehittivät dementiahiihtona paremmin tunnetun sauvakävelyn (Nordic Walking), josta on ikävä kyllä tulossa kansallishölmöilylajimme. Tätä lajia ei kukaan maataan rakastava suomalainen jumalauta saisi ulkomaalaisille esitellä (ehdottoman) vankilarangaistuksen uhalla.

Ravinto lá Kulttuuri

Perinneruokanamme elinikäennustetta lyhentävät maailmankuulut kolesterolipläjäykset Vety ja Atomi, joiden alkuperäisen reseptin tietää ainoastaan jokaikinen nakkikioski. Niitä sitten torinlaidan napakastipäivittyneet extremekarppaajat vetelevät muovituolit nitisten ja ovat toimivinaan roolimalleina turisteille. Eipä varmaan tästä maasta montaa kaupunkia löydy, jonka perinneruoan pääainesosana on Saarioisten valmislihapiirakka ja muukin sisältö löytyy samasta S-marketin kylmäkaapista. Mites se Saarioisten mainos nyt menikään, "Äitien tekemää ruokaa…isien tekemillä koneilla" tai jotain sinneppäin.

Kaupunkimme ruokakulttuuria rikastuttavat myös monet etniset pikaruokalataamot, joista saa sen seittemättäsataa eri eläinlajista valmistettua kebappia ja pitsaa vaikka mihin vuorokauden aikaan tarvittaessa kotiintuotuna ja pilkkahintaan. Kokit ovat yleensä huolestuttavan kaukaa etelästä lähtöisin ja heidän puheestaan ei saa selvinpäin mitään selkoa. Ruoka on tanakkaa ja laatukriteerit rajoittuu siihen, että mätöt maistuu yhtä hyvälle alas- ja ylöspäin mennessä, lentävät pitkälle ja ovat helppo korjata sekä pysyvät riittävän pitkään pakissa taksijonossa painiessa. Seuraava aamukakka on sitten samaa kokoluokkaa kuin se mikä tappoi Elviksen ja vatsahappojen pH vajonnut sen vahvan kastikkeen tasolle. Baareja kaupungissa on kuitenkin ihan riittävästi; alkomahoolista pitäville kaupungin palveluverkosto on riittävän tiheä ja laadultaan lavea.

Työn orjat Zorron yöstä nouskaa

Itärajan läheisyys pitää opiskelijat kaljassa ja tupakissa sekä pienyrittäjät leivässä. Itäturismi on viime aikoina muuttanut muotoaan ja se näkyy myös katukuvassa. Sunnuntai-iltapäivisin kaupunkia punakylkisillä busseilla kiertelevät suoraselkäiset mallineuvostokansalaiset ovat vaihtuneet yksitotisiksi mersumiehiksi, joilla on rahaa kuin rakennusmestareilla ja nyrkkeilijän naamat. Kun vielä parikymmentä vuotta sitten tyypillinen neuvostotyönsankari kävi ostamassa Teboililta kantti-Ladan takakontillisen 5 markan sateenvarjoja ja miestenlehden, niin nykyisin nämä teiden ritarit käyvät meillä kerran viikossa pesettämässä autonsa ja tyhjennyttämässä sen tuhkakupit. "Vain-yksi-neuvostosankari-kerrallaan-tähän-kauppaan"-mentaliteetti on samalla jäänyt historiaan ja nykyisin palvelu pelaa sillä kolmannella kotimaisella karjalan murretta huomattavasti paremmin. Alkonkin ovessa lukee (kuulemma) kaalimaan kielellä teksti "Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudestaan". Yläpuolella lukee vapaasti käännetty teksti suomeksi paikallisille: "Ulos". Osassa keskustan kauppoja saa toki kohteliasta palvelua jopa suomenkin kielellä, joskin inkeriksi murtaen. Keskusta on täynnä oudonnäköisiä vaateparsia myyviä erikoisliikkeitä, joihin perusduunarin palkkapussilla ei ole mitään asiaa, vaikka olisi Kaukaalla töissä.

Kyllä Herra hulluistaan huolen pitää

Poliisi-TV:stä tutussa Skinnarilan kaupunginosassa sijaitsee ihan oikea yliopisto (LTY), jossa saa ainakin tienviittojen perusteella yliopistotasoista yleissivistystä eli tässä opinahjossa joka äidin painajaisvävyt oppivat 180 opintoviikon verran miten liikutaan kalustetuissa huoneissa. Lisäksi lukutaitoa ylläpitää en-ihan-päässyt-yliopistoon-AMK, ammattiopisto, ammattikoulu, maailmansotakoulu (ent. maanpuolusteluopisto), aikuiskoulutuskeskus, kansalaisopisto, työväenopisto, musiikkiopisto, taidekoulu, autokoulu, rippikoulu, sirkuskoulu, luistelukoulu, jne...eli välillä sitä vaan kiittää luojaansa, että noissakin rakennuksissa on vielä valot päällä päivisin, kun on tuo sivistys tuntuu niin soljuvasti ohittanut kaupungissamme tuon päätöksiä tekevän aikuisväestön. Teekkareiden opiskelijawappukin kestää ainakin 10 päivää, mikä oli tuon makkaratehtaan yhteiskuntaan päin näkyvin vaikutus ennenkuin älysivät palkata mainostoimiston imagoa rakentelemaan. Ensimmäiset TV-mainokset oli ovelasti laitettu Simpsonien mainostauoille, joten niitä yliopiston ruokalassa ääneen kehuneiden pääsykoe talon sisäisen kulttuurikerhon jäseneksi oli suoritettu. Jaa että mistä tiedän...

Onneksi nuoriso on meidän sukupolvea huomattavasti fiksumpaa, tosin perusopetuksen megamuutos omista ajoista on ollut tuntuvaa. Jos ennen haistatti v***tut opettajalle, niin siitä soitettiin kotiin, kuraattorille ja Kekkoselle. Nykypäivänä vastaavassa tilanteessa ope menee nurkan taakse itkemään ja hakeutuu kriisiryhmään. Eipä enää ope kolauta päitä yhteen naapurin kanssa, jos laulaa kuorossa liian kovaa, kuten ennenmuinoin ala-asteella kävi pikkumikoille. Olikohan ne vanhat ajat sittenkään niin hyviä…ehkä kuitenkin Lappeenrannassa.

Lopussa seisoo vain kiitos

Lappeenranta on pieni kaupunki, jossa elämä on näennäisen helppoa ja ihmisillä on aikaa ajatella syntyjä syviä. Täällä paistaa aina aurinko ja pieni ihminen viihtyy...paitsi Voisalmessa, joka on asuinpaikkana syvältä hanurista.

PS. Neljännen osan ”Sisällispolitiikka, Snaimaankaupunki ja Valtabingo” itsesensuroín, koska sitä kirjoittaessa tietokoneen suoritin ylikuumeni ja käyttöjärjestelmä kaatui, vaikkei kone ole kuin kaksi viikkoa vanha. Ehkä joku päivä...

Arpaonnettoman lätkämailanhaltijan itsensämunailut

Itsensä munaaminen ja esiintymisjännitys ovat ilmiöinä hyvin lähellä toisiaan; kumpaankaan ei totu, mutta niiden kanssa oppii elämään naama näkkärillä. Ennenkun kerron mitä tarkoitan, niin on tunnustettava muutama fakta itsestäni. Vaikka ulkoisesti olen ainakin pystysuunnassa täsmälleen suomikeskiarvoa ja naamaltakin niin naapurinmiehen näköinen että bussissa kaikki varmuuden vuoksi morjestaa, niin joitain ikä-sukupuoli-habitus-kombinaatiooni perinteisesti kuuluvia asioita en ymmärrä enkä hallitse. Rohkenen nyt julkisesti tunnustaa, ettei minua juuri voisi vähempää tuon kansallisen jääkiekonpeluun seuraaminen kiinnostaa. Tämä tunnustus oli vaikea, koska minun pitäisi oman ekologis-sosiaalisen lokeroni edustajana olla parhaillaan vähintään tekemässä munasiltaan klikklak-sarjoja lumihangessa jippiitä huutaen tai olla jollain muulla myöhemmin nolottavalla tavalla tiivistyneen joukon saipajäätä särkemässä. Huoh. EVVK.

Kävi näet niin, että tuossa työpaikkani rakennuskompleksin röökiringissä muutama ”hyvää päivää”-tason nimetön naamatuttu alkoi puhua sauhuttelun lomassa ”meidän pojista” ja ”pleijareista”. Itse vasta sosiaalista käyttäytymistä opettelevana ajattelin kerrankin osallistua keskusteluun kysymällä maireasti hymyillen notta ”minkäs ikäisiä ne pojat ovat?”. Hetken molemminpuoleisen ”kai ne alta kolmekymppisiä on”-kaonnan jälkeen tajusin, ettei ko. henkilö puhunutkaan kupeidensa hedelmistä ja/tai tietokonepelistä, vaan sanapari ”meidän pojat” on mainosmiehen keksimä analogia urheiluseuralle nimeltä SaiPa ja pleijarit jotain aivan muuta kuin Playstation. Iiiihan hemmetin nolo tilanne taas kerran. Mistä minä voin tuommoista tietää, kun joukkuelajeista seuraan ainoastaan naisten lentopalloa ja sitäkin vain kauniisti sanottuna esteettisistä syistä. Siitäkään mitään sääntöjä tunne…

Olen elämäni aikana käynyt katsomassa tasan kolme lätkämatsia. Ensimmäiseen katsomokoettelemukseeni lähdin isoveljen pyytämänä. Vuosi taisi olla 1992 tjsp., paikkana Imatran jäähalli ja otteluna ripulisarjan matsi Imatran Jymäkkä vastassaan ehkä Klaukkalan Kurra (tunnetaan nykyisin nimeltä Klaukkalan Gepardit). Tunnelma oli aavistuksen synkkä, koska deejii ei tällä(kään) kertaa ollut paikalla ja pimeähkössä katsomossa haisi home. Itse peli oli taitotasoon nähden laadukasta ja leppoista. Jos valmentajan huutoon ”syötä” on aikaa vastata että ”nyt vai?”, niin tuskimpa niistä pojista NHL-miehiä olisi muutenkaan saanut minkään maailman TamiFluulla. Hyvänä muistona jäi Jymäkän voitto ja isoveljen tarjoama grillimakkara pahvikahveella.

Toiseen matsiin lähdinkin sitten opiskelukaverin yllyttämänä. Ei mulle siihen aikaan tarvinnut sanoa kuin, että ”eeet uskalla” niin silloin singahti. Tällä kertaa suurena riskitekijänä oli kuitenkin se seikka, että kaveri oli paljasjalkainen Porilainen ja Kisapuiston kaukalossa väänsi Ässät vs.Saipa. Kyllä siinä sai 3 x 20 min jännäkakkaa pidätellä muutaman sadan umpihumalaisen lappeenrantalaisen keskellä, kun aina Ässien tehdessä maalin viereiseltä penkiltä kaveri ponkaisi kädet ylhäällä pystyyn karjaisten ”Hyvä Jätkääät!”. Sillä kertaa kaveri ei kuitenkaan saanut turpaansa, koska SaiPa voitti.

Kolmannen kerran minut pyysi mukaan lapsuudenkaverini Elvis (nimi anonymisoitu kuvaavammaksi), joka oli päässyt toimitusjohtajaksi johonkin firmaan ja saanut sitä kautta hyviltä veljiltä VIP-luokan lippuja. Itse lätkän takia tuskin olisin liikahtanut, mutta ilmaisen ruoan ja varsinkin sen aina yhtä ihanasti maistuvan ilmaisen viinan kutsuun ei terve suomimies koskaan saa vastata ei. Ja eikun seitsemän vuoden tauon jälkeen takaisin Kisapuistoon nauttimaan täysin siemauksin jalosta urheiluviinas..ääh..viihteestä. Khyyl oli leuhkaa istua VIP-katsomossa vain kaksi riviä taaempana aina yhtä vähän luottamusta herättävän näköisestä kaupunginjohtajasta, jonka matsi kului pääasiassa helevetinmoista kommunikaattoria näyttävästi heilutellessa ja selostaessa sen kautta matsia ilmeisesti vaimolleen. ”Sshaipa teki maalin ehhehhee” muistijäljen poispyyhkimistä tajunnasta hidasti seuraavalla viikolla Etelä-Saimaassa ollut kunnallisveron korotusuutinen. ”Luottamus pitää ansaita” toteamuksessaan tämä kaveri oli mielestäni sen ainoan kerran oikeassa.

Tuo kolmas matsi oli muuten siinä sumussa kaikista hilpein; ainoaksi ongelmaksi muodostui viimeinen erätauko. Jostain kumman syystä VIP-tiloihin oli järjestetty arvonta ja palkintoja oli tasan kaksi: T-paita ja nimmarilla varustettu lätkämaila. Olen jo pikkupoikana paikallisen VPK:n pingiskerhon pikkujouluarvonnoista oppinut sen verran, että mitä nolompi palkinto niin sitä varmempi voitto. Kuten kävi tälläkin kertaa. Aloin työntää tuolia taaksepäin jo siinä vaiheessa, kun arpaa nostanut jamppa sanoi ”ja lätkämailan uusi onnellinen omistaja on…”. Vaikka todennäköisyys voittoon oli 1/22, niin tällä kertaa voittajan ei ollut helppo hymyillä. ”V*ttu se on KOKKO” vastaus lopetti osaltani arvailut mailan lapaan tehdyn töhreen kirjaimista. Lähdin sitten yhteistaksista päästyäni kävelemään kotia kohti, koska en raaskinut mailaa poiskaan heittää ja tuskin se kainalossa olisi baarinkaan päässyt. Kerrankin oli turvallinen olo kävellessä keskellä yötä kaupungin kusenhajuisemman konekiväärikorsun ja Sinisen Laguunin välistä kohti Voisalmen synkkiä sysimetsiä. Oli tällä kertaa sen verran tulivoimaa mukana, että teinitkin pysyivät hiljaa autoissaan. Mailan lahjoitin myöhemmin naapuruston pikkusälleille katulätkän peluuseen.

Eli siinä on mun lätkäkokemukset. Voisin kyllä lähteä joku kerta taas matsia katsomaan, niin säilyisi tuo kerta kymmenessä vuodessa tahti. Ottakaa yhteyttä jos lätkä kiinnostaa…moi.